Suleika avaa silmänsä osa 2

Olen sairaan ajan lapsi

to 2.11.2017

Ei se elinen Mieheni ampuu minut paineilmanaulaimella -pikku pikku pikku mikrosirunovelli mennyt niin kuin olisin halunnut.  Huomasin sen, kun jatkoin illalla Ossi Nymanin Röyhkeyden lukemista, tiedättehän romaanin ammattityöttömästä, jolla ratsasti sitten julkisuudessa Elinsiirtokeinotteluveroparatiisikeskusliiton uusliberalismin altis ratsuväki monistamalla viestin: "Suomessa on sankka joukko väkeä, joka ei edes halua töihin." 

Jopa Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen kirjoitti Ossi Nymanin kirjasta lukematta sitä (MT pe 20.10.2017 Röyhkeä työtön iski ytimeen). Näin: "Nyman iski kirjallaan ja lehtihaastattelullaan oikeaan asiaan. Mitä pitäisi tehdä heille, jotka eivät halua ottaa tarjottua työtä vastaan?"

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/kolumnit/artikkeli-1.210147

Vittu, ytimeen? Ytimeen, vittujoo. Työstä kieltäytyjätkö ovat nyt uusliberalismin ytimessä? Sillä tavalla. Eikös nyt ruvettaisi vähitellen miettimään, miten saamme ihmisille töitä? Siinä mielessä nostan hattua inhoamalleni Luxemburg-heebolle Ilpo Kokkilalle, jolla vastailmestyneen elämäkerran mukaan on jotain tekemistä Uudenkaupungin autotehtaan kanssa. Viis siitä, vaikka tehdas olisi rakennettu pakolaisten työllistämiseksi ja rahoitusta tulisi Ilpo Kokkilan lisäksi jostain vittu CIA:lta, viis siitä, jospa tehtaalle joskus jokin epäseksikäs suomalainenkin työtön pääsisi töihin.

Sitä paitsi Ylä-Savon subcomandante Marcos muistutti Juhana Vartiaisesta, joka muutama vuosi sitten vielä mussutti, että 6-7 prosentin työttömyys on Suomelle tarpeellinen. Työväki pysyy sopivan nöyränä, kun aina jossain on reserviä, johon vaihtaa palkkaa vaativa työläistietoinen tai luokkatietoinen yksilö, hahhhahhhaaaahahaaa, ei sellaisia enää ole! Suomen työläiset on vaihdettu idioottipersuiksi! Minä en Vartiaisen sanomaa muistanutkaan. Haluan parhaani mukaan hänet unohtaa. Meillähän oli kommaripiireissä tapana sanoa, että ei päivää, jota Juhana Vartiainen Ylen lähetyksien avulla pilaisi!

Myös uuden sonkajärveläisen ystäväni kanssa tulimme Sonkajärven kirjaston tuulikaapissa siihen tulokseen, että haluaisimme kirkua. Miksemme me työttömät tai vajaatyölliset vain mene työpaikoille? Minäkin voisin mennä Matti ja Liisa -lehden toimitukseen, ihan silleen, kun vajaatyöllinen vain menee ja alkaa tehdä niitä helevetin töitä, ottaa päätoimittajaa kivasta ponnarista hellästi ja kuiskata korvaan: "Sori baby, mulla on Tampereen yliopiston toimittajatutkinto ja päälle vielä taideteollisen korkeakoulun täydennyskoulutus sekä johtamisen erityisammattitutkintokin. Vaihdetaanpa palleja, koska sinä, lipevä betoniraudoittajana, enemmän tuosta rakennusalasta ymmärrät kuin minä."

Alan aina nauraa hysteerisesti, kun luen uusliberaalien määkimiskuoron sanoituksia: Uusliberalismi on loistava järjestelmä, siinä jokainen saa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa. Lainaus on parin vuoden takaisesta Kulttuurivihkoista ja muistaakseni se oli Tuomas Enbusken suusta, Laajasalon kristillisen kansanopistossa omaksutulla yhteiskunnan ja markkinatalouden asiantuntijan vakaalla rintaäänellä.

Ossi Nyman Röyhkeydessä kirjoittaa työstä, josta päähenkilö tykkäsi. Päähenkilö oli tehnyt puutarhatöitä vilijelijäyhdistykselle kolmen kesän ajan. Hän oli kääntänyt lapiolla ja koneella eläkeläisten ja muidenkin viljelypalstoja, keitellyt vanhuksille kahvia ja jutellut heidän kanssaan. Sitten sekin häneltä kiellettiin, sillä työ oli ollut turhaa ja haitallista, sillä se ei tuottanut kenellekään voittoa eikä verovaroja.

Minulla on ystävä, joka oli töissä tiskarina kehitysvammaisten päiväyksikössä. Havaintojen mukaan hän oli ainoa, joka tykkäsi jutella kehitysvammaisille ja oli heille ystävällinen. Päivätoimijat tykkäsivät ystävästäni. Niinpä hän ei enää ole kyseissä työpaikassa. Hänen työnsähän ei tuottanut kenellekään voittoa ja oli sitä paitsi viiden vuoden työkokeilu.

Monotonisuus

Mieheni ampuu minut paineilmanaulaimella -teksti tulee lukea suupielet murheellisesti alaspäin monotonisella äänellä kurkunpäätä halliten. Sillä tavalla Röyhkeys on kirjoitettu. Aina, kun avaan jonkun kirjan, sieltä hiipivät vaikutteet. Eilen sanoin isoimmalle siskolle, että olen suggestioherkkä. Aina, kun löydän itselleni sopivan diagnoosin netistä, sairastun siihen oitis. Matti oli muuten ammoin oikeassa. Olin jo lähtemässä Lapinlahden luterilaiseen kirkkoon kuuntelemaan isä Markku Suokonautiota, jonka laahustakaan en ole kelvollinen kantamaan. Matti sanoi, että et muuten mene. En mennyt. Olisin varmasti mennyt johonkin karismaattiseen tilaan, langennut loveen ja alkanut palvoa isä Markku pyhimyksenä.

Oikeasti pidän hänestä enkäpä varmaan olisi Sonkajärven kirjapiireihin muuten osunutkaan, hyvä, että osuin ja sain mukaan vielä kaverinkin, sillä pidän kaikista sukevalaisista kirjapiiriläisistä ja monista rutakkolaisista, mutta varmaan olisi ollut kiusallista, jos isä Markun perässä Lapinlahdella olisi kävellyt houkkanainen (venäläiset) kulkukoirat kintereillään.

Ossi Nymanin Röyhkeyttä tosiaan aloittelen. Ja samalla sanon, höh. Petyin. Heebo hiimailee jossain Turussa matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Joo, joo, ymmärrän allegorian (onko oikea termi tässä kohtaa: tulee kreikan sanoista αλλος 'toinen' ja αγορευειν  'puhua julkisesti'). Kunnolliset kansalaiset, jotka ansaitsevat palkkaa, käyvät fiilistelemässä suuresti ihailemansa Bruce Springsteenin konserteissa kuuntelematta itse asiassa pomon biisien sanoituksien sisältöä.

Esimerkiksi Factory kertoo Brucen isästä, niin kuin monet hänen lauluistaan, ja laulussa miehet palasivat tehtaista kotiin joka ilta kuolema silmissään ja sillä mielellä, että tänään joku tulisi kärsimään. Burce ei tullut isänsä kanssa toimeen ja usein he olivat vain istuneet pimeässä keittiössä ja isä oli juonut olutta eikä kumpikaan ollut sanonut mitään. (Ossi Nyman Röyhkeys s. 34)

Mietin, miksi petyin Röyhkeyteen. Olen vasta sivulla 35. Olen kyllästynyt siihen ja tuskastunut. Heebo tekee matkaa Brucen konserttiin kuin Päätalo nuorikkoaan näyttämään. Miksi pidin niin kovasti Päätalon ja ensimmäisen vaimonsa matkasta Tampereelta Oulun kautta Taivalkoskelle vastoinkäymisineen ja minun tekisi mieleni potkaista Röyhkeyden päähenkilöä perseeseen? En todellakaan sen vuoksi, että tämä on työtön. Työtönhän hän varmasti on sen vuoksi, että voisi kirjoittaa työttömyydestä, mutta jotain kovin monotonista tekstissä on. Ahistaa. Ja ahistaa maailma, josta Ossi Nyman kirjoittaa. Minäkin olen vieraillult siinä.

En varmaan vain pysty samaistumaan lapsettoman nuoren miehen aivoituksiin. Eikä minua kiinnosta Bruce Springsteen ja rokkivest´vaalielämä on taaksejäänyttä, jotain nuoruuden esipuberteettia, jota en oikeasti viitsisi muistella edes kohta elämänkaarikurssilla, vaikka onhan sekin elämänvaihe käytävä läpi. Niin. Sieltä tulevat vastaan viiltelyt. Provinssirokissa kesällä 1987 viiltelin lasinsirpaleella käsivarteni ja poltin jonkun, en muista, kenen, tupakalla käsivarsiini reikiä.

Katsokaas, kun 1980-luvun lopulla piti olla camus'lainen, akikaurismäkeläinen, täynnä inhoa ja sivullisuutta, piti olla cool. Ihailin yli kaiken Oili Partasta (nyk. Orispää), joka vaihtoi meidän kotitohvelicoolit porukat diskurssianalyysi-Jyrki Lehtolaan ja kirjailija Päivi Alasalmeen.

Kesän 1987 provinssirokissa minun tapani näyttää rakkauttani Elämäni Suuren Melaan eikun Julmaan Valtikkaan olivat viiltelyt ja muu sensellainen sälä. Hah, olin omaksunut asenteen elokuvista Paris, Texas sekä Blue Velvet – ja sinisempi oli yö. Wim Vendersin Paris Texasissa lapsensa hylännyt äiti on niin pihalla kaikesta, että hänen kanssaan käynti tavallisessa grocery storessa on suuri seikkailu. Ajattelin, että pistän paremmaksi kuin Nastasja Kinski. Avopuolisoni ei päässyt Tampereella kanssani edes lähi-Vikkulan ovelle, kun järjestin Suuren Mustasukkaisuus- tai jonkin muun draaman.

Blue velvet tarjosi näppärän ulospääsyn hankalaista parisuhteesta. Kun Isabelle Rosselini joutuu hourulaan, hänen rakastettunsa rannalta - millähän ihmeellä elokuvan roolihenkilöt elivät, mietin tässä nyt - käy elokuvan riipivässä lopussa tukehduttamassa rakkaansa tyynyllä. Ei puhettakaan siitä, että olisi ollut tukena toisen mielentervehdyttämisprosessissa tai olisi ohjannut tätä psykoterapiaan. Tyyny vain naamaan, vähän aikaa tuskaista kärsimystä ja sitten eteenpäin, elämässähän piti 1980-luvun lopun ideologian mukaan mennä koko ajan eteenpäin vaikka tyrät rytkyen - kohti uusia seikkailuja!

Matti kysyikin parisuhdeterapiassa, millaisen parisuhteen mallin minä tuon tähän juttuun. En tiedä, haluaako Matti oikeasti tietää, millaista mallia ammennan angstisista 1980-luvun taide-elokuvista.

Jatkan Röyhkeyden lukemista, vaikka oksennusta pidätellen. En oksenna Röyhkeydelle, vaan omalle itselleni ja egoharhan täyttämälle 1980-luvun lopulleni, jolloin elin rokki- ja elokuvavestvaalielämää ja uskottelin itselleni, että olen edes vähän cool. Viiltelemällä itseäni ja polttelemalla reikiä käsivarteen. Voi Kiesus! Hävettää! Hävettää oma narsismi ja harhaisuus! Se oli kyllä enemmänkin tekotuskaa se.

Odottakaas, kun pääsen muisteloissani 1990-luvulle. Tai no, pikkuisen jo siitäkin. Aivan ihana oli uusimman Eeva-lehden haastattelu runoilija Heli Laaksosesta, joka hitsarimiehensä turvin voi elää ihanassa, siis kertakaikkiaan ihastuttavassa puutalomiljöössä jossain Lapin kylässä olikosenythmmikäsenytolikaan se pitäjä: Rauma? (Eeva 11/2017 Heli Laaksonen Ikä ei ole tuonut henkistä vahvuutta s. 12 - 17)

Heli Laaksonen on ihastuttava. Hän tekee jo kuvataidettakin puunkappaleille. Ne ovat ihania. Koko juttu oli suloinen. Tajusin sitä lukiessa, että ensimmäinen aviomieheni mahdollisti minulle hieman erikoisena ja etenkin täysin vastuuttomana elämisen 1990-luvulla. Hän kävi töissä säännöllisesti. Minä olin vapaa kaikista maallisista huolista, tienasin kyllä omat rahani, mutta siinä kaikki. Aijaijaijai, koskee, ihan oikeasti koskee ja hävettää.

Pikkuisen kyllä Heli Laaksosessa ärsyttää epäanalyyttisyys. Maailma ei muutu sillä, että katsellaan, mitä suloista, inhimillistä ja söpöä se tarjoaa. No, semmoinenhan tietysti menee kaupaksi. Nyt kirjoitan tähän, mitä oikeasti ajattelin Kjell Westön uusimmasta. Ahmin Rikinkeltaisen taivaan sillä tavoin, että kun avasin sen ilmestymispäivänä Hesarin pääkirjoitusotsikot markkinointiosasto poksautti silmilleni auki kustantajan mainoksen kirjasta.

Jätin kaiken sikseen ja ajoin Iisalmeen Suomalaiseen kirjakauppaan. Ostin Rikinkeltaisen taivaan. Luin sen ja olin juuri kirjoittamassa ylistävää merkintää blogiini, kun tuli Apu-lehti. Siinä perinteinen seurapiiritoimittajanainen suorastaan kusi hunajaa Westön edessä ja valokuvaaja, jonka nimen olen armollisesti unohtanut, oli kuvannut kirjailijan vanhenevana elostelijana. Tottahan sellaiseen valtamedia rakastuu.

Mutta kun se uusliberalismin analyysi! Se puuttui Rikinkeltaisesta taivaasta. Eihän Kjell Westö ole muuta kuin hyötynyt uusliberalismista, kuten kirjailija Saara Henrikssonkin. Eihän tässä nyt niin kauaa ole kuin Henriksson kirjoitti: "Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa." http://margaretpenny.blogspot.fi/2016/11/globalisaatiosta-ja-trumpista.html

Loistavaa analyysia! Nauran täällä kippurassa looserin tenat kusessa.

Rikinkeltaisessa taivaassa Westö ohittaa traumaattisen 1990-luvun alun sillä, että päähenkilö teki epämääräisiä historian opettajan sijaisuuksia. Sillä lailla. Oi, Katariina Romppainen, kirjoita meidän sukupolvitarinamme, uskalla kirjoittaa myös (meistä) loosereista. Anja Snellman tavallaan kirjoittaa vaikkapa Lähestymisessä, mutta yhtä ulkokohtaisesti lopulta kuin Asta Leppä. Asta Leppä on tavannut kerran yhden köyhän. Hän kertoo siitä kirjassaan Voittajien varjot. Köyhä oli tullut asumaan hänen rivitaloyhtiöönsä. Jännittävää. Ihan kuin Kristiina Kouros, jonka roskikselle oli tullut pahalle haiseva yhteiskunnan häviäjä ja Kristiina Kouros ajatteli, että looseriuden täytyy olla jotenkin geeneissä tai ainakin se on asenneongelma. (Savon Sanomat, Kristiina Kouroksen kolumni pe 22.2.2008 Pitääkö kiinni vai päästääkö menemään?)

Arvelen, että jos Kouros kirjoittaisi nyt tapaamastaan köyhästä kolumnin, hän kirjoittaisi otsikoksi: "Ehdotan eutanasiaa!"

Mistäs minä nyt kirjailija Ossi Nymania oikein syytän? Väsähtäneestä tekstistä, joka ei lähde lentoon. Miesmäisestä minimalismista ja koruttomuudesta. Anteeksi, se on vähän tylsää. Lähipäivinä kerron kuitenkin kohdista, joista Röyhkeydessä pidän.

Suleika avaa silmänsä kertoo
Neuvostoliiton perustamisesta

Nyt kuulen kirkunaa aisomäkeläisen viherpersun suunnalta. Pekka Kuisminin kanssa tahtoisin joskus keskustella Neuvostoliitosta, mutta hän on juuri niitä lapinlahtelaisia, joihin olen pahiten pettynyt. Ei antaudu juttusille, sillä haluaa pitää mielipiteensä esimerkiksi neukuista ja säälii suunnattomasti kommunisteja, olkoon mokoma. Se hänelle suotakoon. Kun taitoin keväällä 2002 Pekan ja hänen toverinsa tekstiä Mattin ja Liisaan paksulla mustalla Arialilla ja käytin taitossa myös paljon punaista, luulin, että heebo on hyvä tyyppi.

Guzel Jahina kirjoittaa kauniisti ja aistivoimaisesti. Suleika avaa silmänsä on kertomus Neuvostoliiton perustamisesta ja rakentamisesta. Se on varmaan jonkinlainen Aron raivaajat nykyajan näkökulmasta ja ilman pelkoa, että joutuu zonalle, jos kertoo ihan tosissaan siitä, miten asiat olivat. Siis siis!

Jahina voi kirjoittaa nyt 2000-luvulla, kun Neuvostoliittoa ei ole, vailla pelkoa joutumisesta zonalle. Milloin joku uskaltaa kirjoittaa tästä ajasta pelkäämättä joutuvansa markkinointiosastojen pannaan?