Pia Valkonen

Röyhkeys osa 1

Keskiluokasta lopussa

la 4.11.2017

Eilen läksimme Kuopioon sen vuoksi, ettei perheemme hikimoro kerrankin aamupäivällä herättyään olisi kääntänyt kylkeään ja sanonut, ettei olekaan mitään syytä herätä. Astuimme elämän virtaan Matkuksen Ikeassa ja ostimme meille samanlaisen kenkälusikan 0,99 eurolla kuin Viisalla Naisella, jonka luona kävin torstai-iltana nauramassa absurdeille tilanteille, joihin itseni ja läheiseni esimerkiksi Lapinlahden Venäjä-seurassa saatan.

Ikean kenkälusikalla on monta funktiota. Se on monikäyttöisempi kuin Annan kanssa Vietnamista tuomamme kenkälusikat. Ikean lusikassa on koukku päässä ja sen varsi on pidempi. Pitkävartisen kenkälusikan avulla saan talouspaperirullat kätevästi keittiön liinavaatekomeron päällisestä pikkukaapista. Ei tarvitse aina taloustikkaita, jotka tavallisimmin ovat kuormitetut kirjoilla, jotka ovat prosessissa. Prosessissa olevat kirjat ovat sellaisia, jotka ajattelen kohta lukea tai jotka olen hiljattain lukenut, mutta joita en vielä tapa hyllyyn. Kirjastoni kirjat kärsivät usein hyllykuolemia. Esimerkiksi Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä panin hyllyyn ja unohdin lukea sen loppuun, vaikka arvelen sen olevan juuri niin täyteläinen romaani uudesta Israelista kuin vain toivoa voi.

Olen minä yhden Ozin lukenut loppuun. Se oli Älä kysy yöltä ja se oli yhtä masentunut kuin Claes Anderssonin Otto. Otto on niitä harvoja kirjoja, jonka olen Lapinlahden kirjaston kierrätyshyllyyn kiikuttanut enkä ole sitä takaisin kaivannut. Otto kuuluu samaan sarjaan kuin Hannu Salaman Ottopoika, jonka myös olen Lapinlahden kirjaston kierrätyshyllyyn kiikuttanut, mutta aina se palaa takaisin tähän taloon, vaikka kuin Kon Marille kirjoittaisin.

Otto ja Ottopoika oksettavat minua!

Myös Orhan Pamukin Musta kirja karkasi kirjahyllyyn. Luin sitä kahtena peräkkäisenä äiti ja tytär -Turkin matkana. Ensimmäisellä Alanyan reissulla olivat mukana myös Matti ja Maria. Sen jälkeen Alanya oli Annan ja minun kahdenkeskinen juttu, jolla tutustuimme myös mukavaan ja mutkattomaan Nean perheeseen. Olin vähällä kirjoittaa, että Nean uusioperhe, silloinen, oli mukava, vaikka olikin lapinlahtelainen, mutta sitten tajusin, että Nean äiti, josta hirmuisen kovasti pidin ja pidän kaiketi vieläkin, vaikka perheidemme yhteys on kuihtunut satunnaisiin kuulumisten vaihtamisiin S-Marketin hyllyjen välissä, ei ole lapinlahtelainen.

Kolmantena luin Orhan Pamukin Istanbulin toiseen kertaan sekä jotain kevyttä, en muista, mikä kevyt se nyt oli enkä käy googlailemaan itseäni. On kiire. Anna on jo suihkussa. Olemme lähdössä katsomaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta, joka Luojan Kiitos sai ymmärtävän jutun Maaseudun Tulevaisuudessa. Ymmärtävän jutun ymmärtää, kun katsoo saman päivän Maaseudun Tulevaisuuden etusivua.

Tuntemattoman sotilaan tuotantoyhtiö oli ostanut lehdeltä koko etusivun. Aika mielenkiintoista olisi ollut, jos lehdessä olisi ollut yhtä nuiva kirjoitus elokuvasta kuin Hesarissa. Hesarin kuukausiliitteessä oli taannoin tarkka reportaasi tapahtumista Tuntemattoman sotilaan kuvausten aikana - kuvauksissahan jopa kuoli avustaja, kyseessä oli kaiketin hevosonnettomuus, jos oikein muistan. Nyt myöhemmin syksyllä Kuukausiliitteessä oli myönteinen reportaasi Tuntemattoman sotilaan valmistusprosessista ja lopulta ensi-illan jälkeen suorastaan myrkyllinen arvostelu.

Ilmeisesti Hesarin elokuva-arvostelijat ovat jotain märkäkorvanöösejä, epäkypsiä ja arrogantteja. Pitäähän elokuva nähdä ja varsinkin, kun Anna esitti toivomuksen, että olisimme joskus niin kuin oikea perhe, että liikkuisimme yhdessä, kävisimme vaikka elokuvissa ja sitten menisimme istumaan Rossoon, jossa lapset kanapastan ääressä voisivat kertoa elokuvan herättämistä tunnelmista.

Ja nyt on sellainen juttu! Matti on ainoa tästä perheestä, joka tuntee alkuperäisteoksen. Matti kuunteli Tuntemattoman sotilaan äänikirjana vuosia sitten! Silloin vielä, kun emme olleet ihan vitun rutiköyhiä ja looseriyrittäjiä, kävimme aina perjantaisin Iisalmen Rossossa syömässä. Äiti ei nimittäin viitsinyt tehdä ruokaa, isäpuoli ei vielä tiennyt, että hänen pitää tehdä ruokaa eikä lasten biologinen isä vielä asunut paikkakunnalla tekemässä lapsilleen ruokaa.

Usein meillä oli mukana joku tyttöjen bestis, joko Tiia, Miia tai Katja tai joku muu - ei ehkä aina ihan bestis, mutta kuitenkin ystävä. Meillä oli usein aina joku kylässä, yötä ja kanssamme reissussa. Jotenkin toivoin niin, että minulla olisi ollut enemmän lapsia. Erityisen mukavaa oli, että löytyi aina lainalapsia.

Erityisesti muistan kerran, kun olimme Annan ja Marian sekä kahden sisaruksen kanssa - usein vain toinen siskoista pääsi mukaamme, mutta sillä kertaa sisaruksia oli kaksi - muistan, kuinka joskus sisarusten pienimpiin kuuluva jäi seisomaan Peltoniemen kunnan rivitalon parkkipaikalle, kuinka vein kaksi vanhinta mukanani ja minun teki mieleni itkeä. Ajattelin, että joskus otamme mukaan koko lapsikatraan, kaikki sisarukset, joita tuntui siunaatuvan siihen perheeseen harva se vuosi. Mutta maailma tuli väliin.

Anna teki irtioton entisistä piireistään ja Maria jäi kokonaan vaille ystäviä.

Rakkaat psyykkiset oireeni,
rakkaat mielitautini

Mistäs minun piti kirjoittakaan? Lupasin joskus jossain, että kirjoitan siitä, miten sain käsienpesupakkoneuroosin. Olin valvomassa, että ylemmän keskiluokan rivitaloyhtiössä eivät muut rivitalon asukkaat tule kurkkimaan, kun siivousfirma ja talkkariyritys tyhjentävät entisen esinaiseni kämppää. Minut tehtävään pyysi isännöitsijärouva, jonka asialliselle, lämpimälle, mutta tunteilemattomalle toiminnalle nostan hattuani. Sen jälkeen ajattelin, että haluan minäkin isännöitsijäksi. Kelan uupuneiden vaihdevuosinaisten kuntoutuksessa oli kuitenkin joensuulainen isännöitsijäammattilainen Päivi, joka sanoi jotakuinkin suoraan yhdellä vilkaisulla, että tuosta - minua tarkoittaen - ei siihen ole. Uskon häntä!

Minä pontevana maallikköpäihdetyöntekijänä, olinhan käynyt Ysaon kaksipäiväisen koulutuksen alkoholismista ja hoitoonohjauksesta työelämässä, kävin koulutuksen sen vuoksi, että olemme kaksi kertaa joutuneet poistamaan työmaalta ja palveluksestamme ihmisen, joka on ollut alkoholin vaikutuksen alaisena, hoitoonohjausta emme ehtineet edes yrittää, marssin paikalle kuin neuvostotankki Moskovan lokakuun vallankumouksen juhlakulkueessa. Liput liehuivat ja torvet soivat.

Koska kukaan, ei kukaan taloyhtiöstä halunnut lähellekään ongelmakämppää, jossa haisi ihmisen paska pitkään matkaan, en tosiaankaan ihmettele, miksi kukaan ei halunnut lähellekään tapahtumia, ajattelin, että minä tässä valvontahomman ohessa pystyn auttelemaan siivousfirmaa.

Kävin entisen hienostokämpän eteisessä ja vedin vahingossa henkeä sisään. Juoksin ulos oksentamaan. Siivousfirman ihmiset nauroivat minulle hyväntahtoisesti ja sanoivat, että noin käy aika usein heidän uusille siivoojilleen. Kämpässä haisi ulosteen lisäksi mätä, vaikkei sinne vielä ollut kukaan kuollut.

Sen jälkeen sen päivän iltana pesin käsiäni kymmenen minuutin välein. Mieli oli ottanut vallan. Se oli kummallista ja samalla kiehtovaa. Minua kuljetti vessaan käsien pesulle joku, se en ollut minä. Samalla tavalla ulkoistin itseni viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Yöpuoleni oli vähällä ottaa minusta vallan ja istuttaa minut Škodan rattiin ja ajattaa Jaana Partasen ympäristötaideteokseen.

Toisaalta katsoin itseäni ulkopuolelta ja ajattelin, että kuinka mielenkiintoista. Mieli voi ottaa vallan. Minä en muuten koskaan ole ajatellut, että psyykeni on vahva vastustamaan epätasapainoa. Kesällä 1990 sain paniikkikohtauksen ja kun kävin Helsingissä Koskelan terveysaseman terveyskeskuslääkärin luona hengittämässä paperipussiin, paranin paniikkihäiriöstä.

Paranin kuin ihmeen kaupalla myös yrittäjän uupumuksesta, kun maksoin pari kertaa firman tililtä tietysti Iisalmen Työterveysaseman työterveyspsykologin vastaanottomaksut.

Onneksi pääsin Kelan kuntoutukseen Herttuaan. Vaikka en laihtunut kuntoutusvuoteni aikana grammaakaan, opin joka-aamuisen olkapääjumpan, jolla paransin kiertäjäkalvosinoireyhtymän. Opin paljon muutakin. Muun muassa sen Päiviltä, että minusta ei ole isännöitsijäksi. Isännöitsijä ei voi antaa taloyhtiön asukkaille kuunteluterapiaa.

(Miksei muuten voi? Miksei isännöitsijä voi olla olkapää? Miksi isännöitsijän pitää olla kireä ja pahantuulinen, kuten kröhöm muudan lapinlahtelainen kohta monopoli-isännöitsijä?)

En ehkä voisi olla edes auttaja tai terapeutti. Hyppäisi autettavani kanssa samaan kaivoon. Tai hyppäisin autettavani puolesta kaivoon. Ammatinvalintani on hieman kesken, joten tehdään tässä nyt sitä, mitä kymmenen vuotta olen tehnyt. Teen jotain, josta nostan palkkaa, työnä, siis asiana, joka ei ole kutsumukseni, mutta joka myöskään ei syö aivojani.

Anna Ahmatovahan kirjoitti, että käännöstyöt, joita sellaiset neuvostokirjailijat joutuivat tekemään, joita ei julkaistu, syövät runoilijan aivoja. Voin tosiaan sanoa, että yrityksen taloushhallinnon en todellakaan anna syödä aivojani enkä kyllä hermojanikaan, vaan potkin avoimesti tietokoneen keskusyksikköä, kun vituttaa. Eilen tosin tein yhden pikimiehen työtunneista verottajailmoitukset nopeasti kuin silkkiä vain, mikään ei tökkinyt eikä järjestelmä vittuillut. Ei edes urakkailmoituksesta, josta en tiedä, pitääkö aliurakoitsijalle maksettu raha ilmoittaa vai pitääkö aliurakoitsijan ilmoittaa meiltä saama rahamäärä.

Ilmoitin. Ilmoitin.fissä. Ei kun taisi olla niin vähän ilmoitettavaa, että se oli Suomi.fi. En ole varma. Sen sijaan olen viime viikot koetellut Webbiriihen yrittäjän hermoja. Webbiriihi on alihankkijansa kanssa uudistanut blogisivustoni enkä kokeillut sivuja etukäteen, kun ne olisivat olleet kokeiltavissa, yksinkertaisesti sellaisen asian vuoksi, että en ymmärrä kirjoitettuja ohjeita. En tiedä, mikä aivoissani on vikana.

Minulla pitäisi olla it-neuvoja, joka sanoisi, että paina tuosta, paina tuosta ja paina tuosta. Eihän meillä ole sellaiseen varaa.

Ossi Nymanin Röyhkeys

Luin Ossi Nymanin Röyhkeuden loppuun. Kannatti, vaikka romaanin ensimmäisen osan jälkeen ajattelin, että kiitos ei tätä minimalistista tunneköyhien nuorten miesten minä ja rokkifestivaali -proosaa. Vaikka Röyhkeyden päähenkilö ei ollut yhtä pösilö juon kaljaa ja sammun suihkuun -heebo kuin Sami Rajakylän Pätkärunoilijassa, jota kustantaja halusi markkinoida tämän ajan työläisromaanina. Niin. Tämän ajan työläiset kun ovat tyhmiä paskapersuja.

Luokkatietoisuus on heistä yhtä kaukana kuin hajuvesi lihasäilykkeestä, mutta tämänhän minä olen jo moneen kertaan todennutkin.

Ikään kuin Ossi Nyman olisi kuullut, mitä ajattelen, sillä sivulla 51 romaanin minäkertoja vastaa henkilökohtaisesti minulle. Viattomasti minäkertoja kertoo, että ei Bruce Springsteenin konserteissa ei käyttänyt korvatulppia, vaikka viisasta olisi ollut käyttää, sillä oli 17 vuotta sitten saanut korviinsa tinnitusta Ruisrokissa, josta olisi palannut kotiin lävistys silmäkulmassa ja toisessa jalassa kenkä ja toisessa muovipussi ja rannekello hukassa.

"Se oli ollut silloin niin hauskaa, ettei parempaa ollut osannut kuvitellakaan, eikä moni sitten keksinytkään mitään hauskempaa, vaan he yrittivät elää niitä aikoja uudestaan koko loppuelämänsä."

Siinä kohtaa kirjaa arvelin, että Röyhkeydessä on jotain muutakin kuin entisen rokkivestivaaliretkun löpinöitä, juodaan kaljaa ja sammutaan suihkuun ja ihmetellään sitä, että Riikka Pulkkinen on jokaisessa Me Naisessa korkokengissä ja ties missä huulipunassa, hajuvedessä, pehmeässä, mutta bobossa neuleessa.

Niin olikin. Muun muassa keskiluokasta Ossi Nymanin Röyhkeys tarjoaa kiteytyksen sivulla 158: "Heillä oli varmasti luottokortit ja lainoja, ja he olivat tottuneet ostamaan kaupasta ruokaa hintaa katsomatta. Heillä oli omakotitalo tai asunto kerrostalossa ja puoliso ja yksi tai kaksi autoa. Heidän pihansa on siistejä ja niiden nurmikot on ajeltu ja halkoja oli kasattu siisteihin pinoihin liiterin seinustalle ja pinot oli peitetty erivärisillä pressuilla. Ne ,joilla oli lapsia, olivat ostaneet pihalleen valtavan trampoliinin (blogistin lisäys: eikö jossain perhesurmassa muutama vuosi sitten ollut kyse siitä, että isä ei ollut kyennyt hankkimaan niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa lapsilleen trampoliinin, joka kyllä minun mielestäni on esine suoraan helvetistä, luuni risahtavat pelkästä trampoliinin ajattelemisesta poikki.) Kun lapset ovat isovanhemmillaan, kuvasivat vanhemmat kännykällä videoita, joissa äiti imi isän munaa kissanaamari päässä ja kumisaappaat jalassa. Heillä oli Alastomassa Suomesssa pariprofiili nimellä Tuhmaikäiset ja heidän suosituimmalla videollaan oli yli 23 000 katsomiskertaa."

Miehen seksuaalisuus

Yllä olevassa kohdassa aloin nauraa ääneen. Jokunen aika sitten silmäni tarttui Iisalmessa Suomalaisessa kirjakaupassa psykologiahyllyssä kirjaan Mielen seksuaalisuus. Silmäni lisäksi kirjaani tarttui myös käsi, joka kuljetti sen kassalle. Vasta maksettuani teoksen, tajusin, että kirjan nimi ei ole Miehen seksuaalisuus, mutta päätin antaa sen kirjoittajalle Osmo Kontulalle mahdollisuuden.

Luin ensin teosta hypähdellen. Ja sitten aloin aloin lukea alusta niin kuin kirjat on ajateltu luettavaksi paitsi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Se on kirjastossani ja joutunut yläkerran hyllyyn. En ole sitä lukenut. Unohtui jossain vaiheessa koko Neuromaani.

Osmo Kontula on syntynyt vuonna 1951. Hän kirjoittaa selvästi muille ennen vuotta 1960 syntyneille. Alkoi aika alkupuolella kirjaa tympiä Kontulan avoin asenne: Naiset on kasvatettu estoisiksi ja paras nainen on sellainen, häveliäs, neitsyt, ei kun tämä häveliään neitsyen arvostaminen tuli Matti Sarmelalta, no niin, näitähän riittää. Niin varmaan vielä 1950-luvun puolella syntyneet naiset ovat. Estoisia ja suhtautuvat häpeillen tarpeisiinsa. Ja 1960-luvulla syntyneet naiset ovat myös, jotka eivät ole lukeneet Erica Jongia tai Anaïs Ninia heti, kun oppivat lukemaan.

Tympi, tympi, tympi, mutta sitten tajusin, että jos edes jotakuinkin säntillisesti kahlaan kirjaa, voin ymmärtää jotain ihmisistä, jotka ovat syntyneet 1950-luvun puolella. Seksuaalisuus on heidän mielestään jotain hyvin häpeällistä. Ilmeisesti sen vuoksi häpeää pitää purkaa kaikenmaailman kultasadepanoilla tai sm-seksillä. En ole koskaan ollut sellaisesta kiinnostunut, joten hyppelin iloisesti yli Mielen seksuaalisuuden niitä koskevat luvut. Ei sm-seksissä ja pissaleikeissä ole mitään hävettävää, ihan tavallinen avioseksi lähetyssaarnaaja-asennossa kuitenkin on paljon paljon mielenkiintoisempaa.

Ymmärsin Kontulan tekstistä myös näin, että nainen ja naiseus on 1950-lukulaisille hankala asia. Siksi aviovaimo pitää asettaa sellaiseen ei-seksuaaliseen kontekstiin, jossa vitsaillaan kansanmiehen kyvyttömyydellä verbaaliseen ilmaisuun tai vitsaillaan kansanmiehen kömpelöllä ilmaisulla. Minusta vitsi, jossa aviomies sanoo vaimoaan lökkänäksi, ei ole tippaakaan hauska.

Tai emäntä. Emäntä se mennä lyllertää siellä talon ja aitan välisellä pihapolulla. Tuttuna ja turvallisena, ei vaadi mitään ja pysyy kotona (lajittelemassa niitä vitun sukkia!).

Se, että vaimo nähdään kotoisana lökkänänä tai lyllertävänä emäntänä (tulee muuten sanasta emätin, nainen varmaankin sanasta naida ja avioliitto lienee alunperin ollut lupa naida, siis bylsiä, nussia, tehdä lapsia), kertoo miehen pelosta. Vaimo on sellainen, joka on kasvatettu pihtariksi, se on lähtöoletus. Se on hyvin hyvin turvallinen lähtöoletus. Lökkänällä tai emännällä ei ole erityisiä eroottisia vaatimuksia.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi