Mitä minulle merkitsee
Pyhä Kolminaisuus:
Isä, Poika ja Pyhä Henki?

la 11.11.2017

Liityin Armon Vihreisiin ja olin innoissani, kun puheenjohtaja sanoi sähköpostissa, että ArVin hallitukseen tarvitaan uutta väkeä. Lähetin listalle oitis cv:ni, kun se nyt oli niin helposti kovalevyltä sähköpostiin ongittavissa. Sen jälkeen ilmaantui toinenkin hallitukseen halukas. Vaikutti mukavalta ihmiseltä paitsi, että hän toivoi Vihreiden pääsevän eroon kommunistileimasta. Minä siinä kohtaa hieman ulvahdin. Taitaa olla, että meikäläinen vihreissä ei taida tilannetta helpottaa ja lisäsin heti cv:heni sen, että 2000-luvulla olen ollut sekä Kansan Uutisten ja Tiedonantajan kolumnisti. En tiedä, kummassa tehtävässäni enemmän ärsytin uskonnollisuudellani!

Sitten jostain tulvahti jäsen, joka halusi tietää meidän hallitukseen haluavien suhteesta käsitteeseen Isä, Poika ja Pyhä Henki sekä käsityksiämme lainsäädäntövallan rajoista ja siitä, mitä on Jumalan voima.

Joku oli jopa sitä mieltä listalla, että yksityiskohtaisesti ei tule keskustella siitä, miten jokin Raamatun kohta pitää käsittää. En tiedä, pitääkö vaiko eikö, mutta tässä tätä tekstiä nyt on. Kiitos, kun joku kysyi. Ihan innostuneena kirjoitustani kirjoitin.

Kysymystä lainsäädäntövallasta en ehkä ymmärtänyt, mutta tulipa sitäkin tuossa kirjoituksessani pohtineeksi - varsinkin kun olen elänyt kahden kulttuurin perheessä - lasteni edesmennyt biologinen isä oli yhtä aikaa järeä Venäjän kirkon tuhatvuotista perintöä kantava Neuvostoajan kastettu kuin myös jenkkiläistyylinen kepeä Osho-zeniläinen hippi. Ei ristiriitaa mitiä siinä. Puolet 1990-luvun Konevitsan luostarin veljestöstä ja työläisistä olivat vähän sitä sun tätä. Ja mukavata oli!

Uskon tunnustelua Armon vihreissä

Pakko lainata heti alkuun Lapinlahden luterilaisen seurakunnan pastori Juha Heikkilää. Kävin hänen Reformaatio-luennoillaan noin vuosi sitten. Tosin juuri Heikkilän pääluennon itse reformaatiosta missasin, kun olin Kelan uupuneiden keski-ikäisten naisten kuntoutuksessa Kerimäellä.

Juha Heikkilän mielestä apostolinen uskontunnustus on tunnustuksista paras. Siinä ei ole liikaa asioita tai rivienvälisiä poliittisia kannanottoja, kuten on jo Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksesta.

Olen tässä asiassa taipuvainen olemaan samaa mieltä kuin Juha Heikkilä.

Uskovaisuuden ei välttämättä
tarvitse tarkoittaa idiotiaa

Kun opiskelin ennen tyttärieni syntymää yleistä läntistä teologiaa Kuopion kesäyliopistossa, innostuin valtavasti. Vaikka onkin uskovainen, ei tarvitse amputoida itseltään aivoja ja toistella ulkoaopittuja ja siten varsin vaillinnaiseksi jääviä opinkappaleita.

Raamattuunkin saattoi suhtautua uteliaasti ja tiedonhaluisesti – jopa tieteellisesti, vaikka olisikin vain maallikko, ei-akateemikko. Menin ihan sfääreihin ja nappasin Vanhan Testamentin eksegetiikasta korkeimman arvosanan siitä innosta, että yhden alustuksen meille piti Kuopion piispa Wille Riekkinen. Varsinaisesti meille avoimen yliopiston opiskelijoille eksegetiikat opetti Kari Kuula, jonka Paavali-kirjaa en ole vielä lukenut.

Jostain syystä rakastan tällaisia sanoja: partisipatorinen soteriologia. Kari Kuula kirjoittaa Paavalista, että tämä on partisipatorinen soteriologi. Siinäpä on minulle täksi viikonlopuksi miettimistä ja nyt kun muistin! Panen lukulistalle Kari Kuulan kirjan Paavali. Kristinuskon ensimmäinen teologi. Se oli päässyt ilmestymään juuri silloin – vuonna 2001 -, kun minulla oli kaksi syntymäortodoksia vihdoin synnytettynä eikä päähäni mahtunut romaaneja kummoisempaa tekstiä.

Vuosi Kari Kuulan Paavali-kirjan ilmestymisen jälkeen minusta tuli ortodoksi. Koska lasteni biologinen isä oli Pielaveden ortodoksisen seurakunnan ponomari ja puikoissa seurakunnan eri pyhäköissä uusi virkaa tekevä kirkkoherra, alkuperäiset seurakunnan jäsenet jotenkin kaihtoivat palveluksia. Minä, Anna ja Maria usein olimme palveluksessa Pielaveden kolmihenkinen ortodoksiseurakunta. Ja minä körttiäidin tytär kannoin lapseni ehtoolliselle – venäjäläisen ortodoksin toimiessa papin avustajana – ja jäin itse vaille ehtoollista vääräseurakuntalaisena.

Niinpä ennen Iisalmen ortodoksisen seurakunnan alueelle muuttamista, vt. isä Jyrki Ojapelto suti minut pikavauhtia Suomen ortodoksisen seurakunnan hallinnollisen järjestelmään kuuluvaksi. Minä ajattelin silloin, että perusteet siihen olivat pehmoiset enkä ollut tosiaankaan lukenut vielä, kuten en nytkään, Kari Kuulan Paavalia, Kristinuskon ensimmäistä teologia.

Isä Jyrki oli kaukaa viisas. Hän ehkä aavisti, että Iisalmen ortodoksisessa seurakunnan alueella minusta tuota pikaa helluntailainen, sillä Lapinlahdella helluntaiseurakunta on vilkkain, tervein, hauskin ja elinvoimaisin seurakunta. En väsy kiittämästä Lapinlahden helluntaiseurakuntaa sen joka järjestämästä lasten leiristä. Leirille ovat tervetulleita kaikki lapset: muunseurakuntalaiset, uskonnottomat, vammaiset, ongelmaiset, värilliset ja värittömät, kaikki, kaikki. Oma tyttäreni jäi pahimmiksi vuosikseen (murrosikä) helluntaiseurakunnan vaikutuspiiriin ja olen siitä iloinen. Tällä hetkellä hän miettii, mikä on hänen identiteettinsä. Ei ehkä helluntailainen tässä vaiheessa, mutta jonkin sortin uskovainen kuitenkin. Tytär on tällä hetkellä huoneeseensa sulkeutuva japanilaistyyppinen hikimoro, mutta uskon, että tulee jossain vaiheessa huoneesta ulos oman todellisen ja juuri senhetkisen itsensä löytäneenä. Jos tässä nimenomaisessa kriisissään hänen lapsen uskonsa häviää, ei se todellakaan ole katastrofi. Uskon voi löytää myöhemmin uudestaan, kypsemmässä muodossa. Itse olin valmis heittämään kaiken entisen, maalaisuuteni, taustani, sukuni, vanhempani, siskoni, veljeni ja äidin uskovaisuuden taakseni, kun pääsin aikoinani Tampereen yliopistoon. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan kuuluin joukkoon. Ei se ollut edes kapinaa.

Isä Jyrki Pielavedellä aavisti, että tuossa se on sellainen tuuliviiri, että menee sinne, minne nenä näyttä ja voiteli minut pikavauhtia, Pyhäköissä taustalla jurnuttavan käännynnäisen.

Niin olenkin tuuliviiri! Ja todellakin menen sinne, minne nenä näyttää! Fiiliksien mukaan! Älkääs kuulkaas tulkokaan minulle kertomaan, että tässä on nyt jotain hävettävää ja epämääräisen zyugmuntbaumanilaista (pyhiinvaeltajat versus turistit, näettehänsen?) tai epäkypsän rajatonta. Niin onkin! Minulla on ollut elämä. Jos en olisi ollut tuuliviiri, olisi juuri minun ainutlaatuinen, välillä vähän raskaahko, elämäni jäänyt elämättä. Syvempi, vakavampi, tottelevaisempi ja tunnollisempi ihminen olisi jo lyyhistynyt.

Lapinlahdella etäännyimme ortodokseista. Iisalmen ortodoksinen seurakunta oli ja on edelleen niin karjalais-etninen. Ei ollut/ole meidän perheen juttu se. Olenkin palautellut itseäni sinne, mistä 1990-luvun alkupuolella lähdin: Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraaliin vasemmalle, naisten puolelle, takariviin, ovensuuhun. Palaisin mielelläni vieläkin kauemmas, Neuvostoliittoon, Moskovaan, jossa opiskelin venäjän kieltä, ja siellä tarkemmin ystäväni Aleksander Fedorenkon vetämälle turistikierrokselle Danilovin luostariin. Ystäväni otti minut neuvostoturistijoukkojen jatkoksi ja siellä minä pysytteleen aina – ulkopuolisena tarkkailijana.

Neuvostoliittoa ei enää ole. Kapitalistiseen Moskovaan en halua. Aleksanderkin emigroitui Saksaan.

Ehtoollisyhteys

Olen sitä mieltä, että ehtoollista pitää jakaa kaikille: seurakunnan jäsenille, uskovaisille, uskonnottomille, kiihkeille ateisteille, muunseurakuntalaisille, muihin uskokuntiin kuuluville, sairaille, terveille, vammaisille, vammattomille, kauniille, rumille, rosvoille, kommunisteille, kapitalisteille ja jopa, odottkaas, keksin jotain todella vastenmielistä… niin ! Kokoomuslaisille kanssa, jospa heistä tulisi uskonnolla parempia ihmisiä.

Kunnioitan myös tapaa, jolla Jehovan todistajat, käsittelevät asiaa. Jehovan todistajien muistonvietossa ehtoollisaineet kiertävät valtakunnan salissa. Ehtoollisaineet käyvät jokaisen muiston viettoon tulleen käsissä ja siirtyvät eteenpäin, ellei joku saliin tullut ole varma siitä, että kuuluu 144 000:n valitun joukkoon. Valittu saa ottaa itse ehtoollista.

Perusteet 144 000:ään valittuun löytyvät Raamatusta, Johanneksen ilmestyksen seitsemännestä luvusta ja neljännestä jakeesta eteenpäin:

”Minä kuulin myös sinetillä merkittävien määrän. Sinetin sai sataneljäkymmentäneljätuhatta, ja heitä oli kaikista Israelin heimoista: 5 Juudan heimosta sai sinetin kaksitoistatuhatta, Ruubenin heimosta kaksitoistatuhatta, Gadin heimosta kaksitoistatuhatta, 6 Asserin heimosta kaksitoistatuhatta, Naftalin heimosta kaksitoistatuhatta, Manassen heimosta kaksitoistatuhatta, Simeonin heimosta kaksitoistatuhatta, Leevin heimosta kaksitoistatuhatta, Isaskarin heimosta kaksitoistatuhatta, Sebulonin heimosta kaksitoistatuhatta, Joosefin heimosta kaksitoistatuhatta ja Benjaminin heimosta kaksitoistatuhatta.” (Ilm. 7:4-8)

Minä en missään nimessä haluaisi olla 144 000:n valitun joukossa. Kauhea työ ja murskaavat velvoitteet kaatuisivat heti päälle! Minä olisin mieluummin suuressa kansanjoukossa palmunoksaa heiluttelemassa ja huutelemassa:

”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: - Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!” (Ilm. 7:9-10)

Ilmestyskirjan lause on minulle Raamatun rakkaimpia kohtia: ”… Siinä oli ihmisiä kaikisa maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä.”

(Sitä paitsi! Touko Aalto sanoi muistaakseni ammoisessa Vihreän Langan tai sitten se oli myös Suomen Kuvalehden haastattelussaan ennen puheenjohtajaksi valintaansa, että hänen vihreisiinsä ovat tervetulleita kaikki. Vähän niin kuin Johanneksen ilmestyksen kirjoittajat ovat kirjoittaneet 90-luvulla jKr. Vähä-Aasiassa. Touko Aalto ei sanonut, että vihreisiin eivät ole tervetulleita kommunistianarkistit.)

Jos jakaa kaikille, voi olla, että rakkaus ikään kuin tarttuu. Jumala rakastaa iloista antajaa vai miten 7. korinttolaiskirjeen kohta oikein menikään?

Isä, Poika ja Pyhä Henki

Kuten kaikki tiedätte, Länsi- ja Itä-Rooman välit menivät poikki vuonna 1054, koska bysanttilaiset kirkkopoliitikot eivät suostuneet Nikean uskontunnustuksessa lausuttuun ajatukseen, että Pyhä Henki lähtee Isän lisäksi Pojasta. Välirikko johti tuhatvuotiseen kirkkojen väliseen ekskommunikaatioon ja skismaan.

Ihan oikeasti, ihan aikuisten oikeasti! Onko syytä kiistellä tästä ja olla rakentamatta ehtoollisyhteyttä? Onko asia todella tulenpalava ja ajankohtainen, kun kyseessä pohjimmiltaan oli vanhan ja uuden ajan välillä tapahtuneesta puhtaasti valtapoliittisesta kissanhännänvedosta. Bysantti oli vielä kukoistuksessaan ja Länsi-Rooma jo rappeutunut. Samoihin aikoihin alkoi myös islamin leviäminen.

Mielestäni uskonnot ovat paljolti yhteiskuntasopimuksia. Uskonnot ovat hyvin sanallistaneet alkukantaisia, mutta hyvin tarkoituksenmukaisia, tabuja: Esimerkiksi se, että lähisukulaiset eivät saa olla sukupuoliyhteydessä toistensa kanssa on määritetty Mooseksen kirjoissa Vanhassa Testamentissa, Halakhassa (hepr. ‏הלכה‎ eli polku tai tapa kulkea) – geenien tarkoitus on sekoittua – ei saa tehdä huorin, koska on tarkoituksenmukaista, että resurssit kohdistetaan lähipiiriin jne.

Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen en usko. Pyhä Henki voi avittaa sikiämistä ihan perinteellisellä naturalistisella tavalla, jolla lapset ovat kautta maailman sivu saaneet alkunsa. Jumalan voima on mielestäni siinä, että Hän antaa meille nefeshin, elämän hengen. Elämää kaiketi tiedemiehet eivät ole pystyneet keinotekoisesti luomaan edes sähkön avulla.

Kun ihminen kuolee, hänen tietoisuutensa sammuu niin kuin yöllä, kun nukahdamme. Sitä, mitä tapahtuu Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä, ei voi tietää.

Lainsäädäntövalta

Historian dosentti ja ortodoksidiakoni Jukka Korpela on luennoinut roomalaisesta oikeudesta. Mieluummin otan roomalaisen oikeuden, jossa laki koettaa olla kaikille sama – olenhan ollut Kuopion käräjäoikeuden lautamieskin - kuin ”itämaiseen” tapaan hallitsijan tai valtaapitävän armollisuuteen perustuvan oikeuden, joka voi pahassa tapauksessa olla hirveätä mielivaltaa. Panin ”itämaisen” lainausmerkkeihin, sillä ilmeisesti kun puhutaan roomalaisesta oikeudesta, puhutaan Rooman valtakunnan viime vaiheiden nimenomaan itäroomalaisesta oikeuskäsityksestä. Mieluummin tylsä, hidas ja hinkkaava kansan valta (demos – tavallinen kansa ja kratos – valta, hallita) kuin ketterä meritokraatti tai vallakas oligarkki. Eikä demokratiaakaan voi Jukka Korpelan mielestä pitää puhtaasti länsimaisena keksintönä, sillä Kreikka oli aikansa hybridikulttuuri, joka sai vaikutteita muun muassa Persiasta.

Vaikka minä kuuntelisin kokoomuslaista Jukka Korpelaa syömättä vuorokausien ajan, en kiusaa ketään tämän enempää.

Mindfulness

Mindfulnessistakin oli Armon Vihreiden listalla puhe. Joidenkin mielestä se on epäilyttävää, omavoimaisuutta. Minulla ei ole muodostunut oikein minkäänlaista kuvaa mindfulnessilta. Olen vain epämääräisesti ja hajamielisesti ajatellut, että se lienee jotain samaa kuin Tommy Hellsténin kirjoissa, jotka tähtäävät siihen, että länsimainen markkinaliberaalissa ympäristössä yhteisön jäsenestä pelkäksi kuluttajaksi atomisoitunut ihmisparka kestää paremmin kapitalismia.

ArVi-sisar käytti mindfulness-käsitettä avatessaan sanaa kontemplaatio. Sehän vaikuttaa aivan ortodokseilta oppimastani käsitteestä Jeesuksen rukous tai Sydämen rukous: ”Herra, Jeesus Kristus, armahda minua.” Jeesuksen rukouksessa ei ole kyse tunteilusta. Jos rukouksessa alkavat kyyneleet vuotaa, kyse on pintailmiöstä. Sydämen rukouksesta Simeon Uusi Teologi neuvoo: "Käy istumaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, kumarra pääsi ja sulje silmäsi. Hengitä hitaasti, kuvittele katsovasi sydämesi sisään ja ohjaa ymmärrys eli ajatukset päästä sydämeen. Hengityksesi tahdissa lausu hiljaa suullasi tai pelkästään mielessäsi: Herra, Jeesus Kristus, armahda minua. Yritä karkottaa kaikki muut ajatukset, olla rauhallinen ja kärsivällinen ja toistaa tämä harjoitus mahdollisimman tiheästi."

Sydämen rukoukseen tarvitaan ohjaajaa eikä se saa olla nautinnoksi, vaan tarkoitus on nimenomaan antautua Jumalan tahdolle. Sydämen rukouksen ohjeistuksissa varoitellaan siitä, että voi joutua eksytetyksi.

Joskus ortodoksisessa tai kyllä muussakin uskonnollisessa argumentaatiossa ärsyttää vaativuus. Jos olet jotain oivaltavinasi, tulee jostain läpsäys naamaan: auktoriteetti, ohjaaja, kirkolliskokous ei ole tätä hyväksynyt. Tai sitten suomalaisten ortodoksien yllä pimentävänä pilvenä roikkuu muu ortodoksinen maailma - emmehän me Suomen ortodoksisessa kirkossa voi (keskustella naispappeudesta, kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia.)

Tämän takia kun päätoimittamani Solea lopetettiin ja yhdistettiin satunnaisesti 1990-luvulla ja vuonna 2009 vt:nä päätoimittamaani Aamun Koittoon, klikkasin itseni salamannopeasti irti Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä. Universaalista kaiken kattavasta ortodoksisesta kirkosta ei mielestäni voi erota, eihän maailmankaikkeudesta voi erota!

Viime kesänä tulin siihen tulokseen, että piispat, pipit, papit ja muut sanelijat saavat puolestani ajatella, mitä haluavat ja kenen aivoilla tykkäävät, en kysy enää keltään mitään, minä kannatan naispappeutta ja tasa-arvoista avioliittolakia.

Uskon mysteeri

Uskon. Uskomiseen liittyy mysteeri. Jumalaa ei ole tarpeen kuvailla sen tarkemmin kuin ortodoksisessa Pyhässä Liturgiassa sanotaan: ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä kuolematon, armahda meitä.” Itse asiassa venäläisessä teologiassa Pyhä Liturgia tulee kaikkein ensimmäiseksi. Sitten vasta kaikki muu.

Se on ihanata. Pyhä Liturgia on ihanata. Ortodoksisessa pyhäkössä on ihanata vaikka ihan tavallisessa ehtoopalveluksessa.

Mutta.

Ortodoksiteologi Jarmo Hakkarainen kirjoittaa kirjassaan Haavoitettu parantaja seuraavasti: ”Ihmiset takertuvat kirkollisessa elämässä usein lakeihin ja asetuksiin. Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Eukaristinen liturgia paljastaa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi elämäntavan, joka toteuttaa aineellista hyvinvointia ja unohtaa lähimmäisen. … Teologia, joka ei perustu Kristuksen Hengen kokemiseen, muuttuu uskonnolliseksi ideologiaksi.” (Jarmo Hakkarainen Haavoitettu parantaja s. 7)

Olen valmis allekirjoittamaan yllä olevan täysin. Se onkin Hakkaraisen kirjan johdannossa. Mutta jo heti kirjan ensimmäisessä varsinaisessa luvussa on väliotsikko: ”Pyhät kanonit säätelevät Kirkon pastoraalista palveluvirkaa.” Väliotsikon jälkeen Jarmo Hakkarainen kirjoittaa kyllä kauniisti, että suurinta osaa kanoneista ei ymmärretä lainomaisina sääntöinä, vaan ohjaavat Kirkon piirissä elävän ihmisen omaantuntoa. Kuitenkin luvun loppupuolella hän jementää sillä, että Pyhät isät osoittivat kanoneissaan, kuinka tiukasti he suhtautuvat harhaoppehin ja skismoihin.

Minusta tässä on ristiriita.

Minusta kaikki uskonnot ovat hyviä ja koettavat eri tavoin, sanoin tai riitein tavoittaa sitä, mitä on vaikea tavoittaa, sanallistaa tai kuvailla. Voin käydä halaamassa äiti Ammaa menettämättä mitään kristillisestä identiteetistäni. Jos käyn käydä halaamassa äiti Ammaa ja menetän kristillisen identiteettini, silloin kristillisen identiteettini on ollut aika mennä ja tilalle on tulossa jotain muuta.

Muutaman kerran Turkissa ihan tavallisena turistina matkailleena olen ihaillut moskeijoiden tornista kaikuvia rukouskutsuja. Sen sijaan sitä, että Turkissa pääministeri Erdogan käyttää islamia keppihevosenaan ja lyömäasenaan, en ihaile.

Jotain sanoja kuitenkin on pakko käyttää. Olkoon sitten vaikka Isä, Poika ja Pyhä Henki, vaikka ei kai Jumalalla nyt sukupuolta ole. Eikä Jumala mielestäni tarvitse nimeä. Toki hänestä voi nimeä käyttää, jos siltä tuntuu, kaikin mokomin.

Minun on vaikea suoralta kädeltä vastata, uskonko Pyhään Kolminaisuuteen. En tiedä. Islam on käsittääkseni absoluuttisen monoteistinen ja Jumala ei ole jaettavissa osiin. Karen Armstrongin kirjassa Jumalan historia käy selkeästi ilmi, miten kulttuurit ovat sekoittuneet ja sekoittuvat koko ajan eikä puhdasta autenttista just prikuulleen oikeata jumalakäsitystä voi edes rajata. Ihmiset joka tapauksessa uskovat, miten tahtovat ja jos oikein alkaa Pyhäkön ovella kysellä, miten meni jumalanpalvelus/rukous/uskominen tänään noin niin kuin omasta mielestä, voi olla, että aika nopeasti Pyhäkköön ei jäisi ketään.

Uskontunnustukseni voisi olla mukaelma Antti Eskolan yhden lauseen ja kahden sanan uskontunnustuksesta:

”Minä uskon. Jeesus on ollut historioitsijoiden mukaan historiallinen henkilö. Uskontotutkija Reza Aslan kertoo, että Jeesuksen kaltaisia kapinallisia on ollut vaikka kuinka paljon, kuten ristiinnaulittuja kansanvillitsijöitäkin. Sen vuoksi Jeesuksessa on täytynyt olla jotain erityistä, ylösnoussut Kristus ei tyhjene uskontunnustusta toistelemalla. Ylösnoussutta Kristusta täytyy tutkiskella, lukea Raamattua ja miettiä sitä, mitä tarkoittaa Johanneksen evankeliumin alku: ´Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan luona.´ Raamattu tulee tuntea. Se kuuluu yleissisivistykseen. Raamattua tulee lukea kommentaarien kera ja samalla tulee kuunnella erilaisia tulkintoja. Pitää kiinnostua myös eri käännöksistä ja ottaa selvää uusimmista yliopistotasoisista tutkimuksista. Me olemme kaikki yhtä, koko universum on seurakunta, Kristuksen ruumis.”