Pia Valkonen

Mikronovellini, jossa mieheni ampuu minut paineilmanaulaimelle, palastelua

pe 3.11.2017

Tänään on uudenlaisen, monipuolisemman blogisivustoni julkaisupäivä. Sain jo sivulle Tiedonantaja tiedottaa ripustettua yhden vanhan Tiekkarissa julkaistun kolumnini. Vanhat kolumninin sekä Tiekkarissa että Kansan Uutisissa ovat mielestäni niin hyviä, että ripustelen niitä huvikseni uudestaan tänne. Kunhan joudan. Vaikka yhden päivässä. Ja vuoroin Kusari- ja vuoroin Tiekkari-sivulle.

Taidan palastella elämäni ensimmäisen mikronovellinin tässä. Olkoon tämä aukaisuna sille, että mietin koko ajan jossain aivopoimussa, mitä autofiktio tarkoittaa. En ole vielä lukenut suuresti arvostamani Päätalo-tohtori Ritva Ylösen kirjoittamaa Päätalo-elämäkertaa, mutta elämäkertaa kertaavan Risto Lindstedtin jutun Suomen Kuvalehdestä luin (SK 41/2017, 13.10.2017 s. 46 Päätalon pönkäpuut)

Päätalo ei kertonutkaan romaaneissaan kaikkea. Hänenkin romaaninsa ovat autofiktiota. Autofiktio tarkoittaa, että tekstissä on aineksia omaelämäkerrallisuudesta, mutta ne eivät ole kirjaimellisesti kiveen hakattua totuutta. Vähän niin kuin Raamattu.

Otetaan nyt kirjoittamani novellinen, novellintapainen tekstinpätkä:

"Omistan aviomieheni kanssa suurin piirtein puolet rakennusliikkeestä. Yritys on pieni. Meillä on jokunen ulkopuolinen työntekijä. Olemme mieheni kanssa kokeneet paljon yhteisessä yrityksessämme. Perustimme sen juuri globaalin finanssikriisin jälkeen. Ensin minulla oli tässä rinnalla oma työni, johon minulla on hyvä koulutus, mutta sitten oli ymmärrettävä, että en jaksa kahta työtä. Voimani vähenivät. On ollut vuosia, joista kumpikaan meistä ei muista mitään. On ollut vuosi(a), jolloin tulomme ovat olleet juuri ja juuri köyhyysrajalla. On ollut vuosia, jolloin emme ole pystyneet maksamaan itsellemme tulevaa eläkettä. Kaikkein parasta on ollut se, kun olin mukana kerrostalon remonttityömaalla mieheni apulaisena. Ne kuukaudet olivat tuottoisia ja saatoin maksaa itsellenikin palkkaa hyvillä mielin."

Edellä oleva teksti on kokonaan totta. Näinhän se oli, tosin korjasin alkuperäiseen tekstiin sen, että on ollut vuosi, jolloin maksoin meille molemmille sen verran rahaa, että juuri ja juuri ylitimme köyhyysrajan. Silloin maksoimme edellisen vuoden eläkemaksuja takautuvasti ja panimme oman talolainamme uinumaan. Emme pystyneet sitä lyhentämään. Sen sijaan lyhensimme loppuun henkilökohtaisen "kulutuslainamme". Jotainhan me varmaan sillä olimme kuluttaneet. Ehkä olimme ostaneet kaukolämpöä ja vettä Lapinlahden kunnan liikelaitoksilta. Kovaa kulutusta jeppu jeppu!

Ainakin osa kulutuksestamme avitti suunnattomasti Lapinlahden sosiaalitointa. Sosiaalitoimi asutti aittaamme lapilahtelaisen asunnottoman. Asunnoton oli kävelevä mielenterveyspotilas, jolla oli ihan fyysistä haittaa terveydentilastaan plus massiivinen päihdeongelma. Niinpä hän putosi kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle suoraan meille pihatontuksi. Ihana ihminenhän tämä suuripartainen ja suurisydäminen kasvisravintolauranuurtaja oli! Ollos iäti muistettu, mutta kun jätimme hänet kotivahdiksi hitsaamaan muuatta rakkaista Saabeistamme, hieman pelkäsimme, että huusholli palaa, ja läksimme Helsinkiin johonkin, muistaakseni SKP:n Vastavirtafestivaaliin, puutarhatonttumme oli jättänyt ulkoseinässä olevan vesihanan auki ja aika paljon maksullista kunnan vettä valui pihamaallemme.

Jeppu jeppu, kulutustapahan hyvinkin. Teki mieleni lähettää Lapinlahden kunnan asuntotoimelle siitä tullut vesilasku ja lasku myös aitan siivoamisesta, joka tosiasiassa oli pintaremontti, sillä aitta-asukas kakkasi pussiin, joka roikkui kätevästi hänen kupeellaan, vessaa hän ei näin tarvinnut, siksikin olisi ollut Lapinlahden olemattomalle ja toimimattomalle asuntotoimelle helppo asutettava, mutta eihän sen mulkunderi asuntotoimen päällikkö Kerran Syöty Ruoka halunnut heeboa minnekään, no uhkailimme Meijerin Toimintakeskus ry:nä kuntaa hallintovalituksella ja lopulta melkein Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella, niin se helvetin paskapussi oli hajonnut sen tsiljoona kertaa meidän aittaamme.

Paninpas paremmaksi kuin Asta Leppä kirjassaan Voittajien varjot. Asta Lepän rivitaloyhtiöön oli muuttanut köyhä perhe ja aiheutti paljon haittaa muiden asumiselle muun muassa takapihatupakoinnillaan.

Lisäksi yllä oleva novellinpovellintapainen teksti ei ole koko totuus. Se ei sisällä suinkaan kaikkia niitä akrobaattitemppuja, joita olen mikronanopikkupersereikäyrityksen toimitusjohtajana joutunut tekemään. Tässä kulkaas oppii kekseliääksi, kuten John Steinbeckin Eedenistä itään -romaanin viljelijät. Hyeenan lailla steinbeckilaiset pienviljelijät luikkivat pitkin preeriaa ja noukkivat raadon sieltä ja luunpalasen täältä.

Repikää siitä huumoria. Minulle tuli stoppi uusliberalistisen lirpulärpytyksen kirjoittamiseen MIF:n ulkomaankauppakurssilla. Piti tehdä vientisuunnitelma. Keksin idean, että alan edistää täkäläisen designer-ompelijan ihanien mekkojen ja muiden taiteilija-käsityöläisten tuotteiden viemistä Pietariin venäläiselle uusekologiselle luovalle luokalle. Minulla oli mielessäni agentti, jonka luulin olevan muutakin kuin upporikkaan suomalaisen hienostorouva. Tai ajattelin, että ei halittaa, että on upporikkaan suomalaisen hienostorouva, voisihan hän tehdä jotain uuden kotimaansa hyväksi. Edistää vientiä edes.

No, hanke ei edennyt, sillä agentiksi ajattelemani oli ja on ilmeisesti edelleenkin täysin pihalla maallisista asioista.

Kirjoitin ulkomaankauppakurssin vienninedistämispapruni johdantoon, että mielestäni Virosta ja Suomesta voisi muodostaa kaksoisvaltion, kun muutenkin virolaiset työläiset käyvät Helsingissä tekemässä duunit alta torihintojen kymmenien tuhansien miestyövuosien voimalla ja sitten kirjoitin, että Helsingin ja Tallinnan välille kannattaisi rakentaa tunneli kaksoiskaupungin kunniaksi.

Joo. Ja lähetin pumaskan upporukkaalle venäläiselle hienostorouvalle, jonka suomalainen mies on korkeassa asemassa Venäjällä, thihihii, olen kusipää.

Kohta: "Tosin aina, kun mieheni käynnisti kompressorin ja alkoi naulata paineilmanaulaimella, poistuin paikalta." pitää paikkansa, mutta se, että inhoan ja pelkään paineilmanaulaimia johtuu siitä, että olen täyttänyt työtapaturmavakuutuspapereita keiseistä, joissa paineilmanaulaimen naula on lävistänyt ihmiskudosta.

Ai!? Minäkö en arvosta yrittäjäpuolisoani? Arvostan toki, mutta mielestäni on joskus hieman epäreilua, että puoliso kerää pointsit, hän saa keskittyä olemaan ihana ja hurmaava ja taiteilija ja lahjakas, mitä hän toki onkin, kun minä olen sen vittupää, joka lähettää laskut ja joissain tapauksissa myös toimittaa yleisen lapinlahtelaisen perintätoimiston virkaa.

Kerron nekin perintätoimistona toimimiskeisit joskus ja senkin, kuinka kävimme saattamassa Ylä-Savon Kehityksen tuhansien eurojen kuukausipalkkaa nostavat yhteiskunnan loiset, ts. yrityskehittäjät, hieman alentuvan ylemmyydentuntoisen olon valtaan esittelemällä idean ekologisesta pientalosta. Saatana, nyt edistykselliset nuoret rakentavat niitä itse! Ja hyvä, että rakentavat, katsokaa Perjantai-dokkari kahden viikon takaa. Lapinlahdellakin on yksi Kotonen, Heinäahontien varrella. Sitä Pentti Ryth ja yrittäjäaviomieheni siirtelivät paikasta toiseen meidän firman Volvolla, joka on kuin tehty ekologisten pientalojen siirtelyyn - onhan se Kurikan Metallin entinen kuorma-auto.

Ajatelkaa! Kurikan Metalli! Siinä on kuulkaas munaa siinä.

Tiedonantaja-sivulla julkaisin kirjoituksen prekarisaatiosta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi