Löysin eilen Kanavan, jossa oli Vihreistä

to 23.11.2017

Vihdoin Kanava

Röyhkeistä vihreistä

ke 22.11.2017

Nyt vihdoin pääsin Kanava-lehden ääreen. On keskiviikkoilta ja istun Kuopion kirjaston lehtilukusalissa. Julkaisen tämän huomenna aamulla. Ei toimi mokkula läppärissä, joten toimin ilman sitä. Joku varmaan on vienyt mokkulan kortin omaan puhelimeensa tai johonkin muuhun tablettiin. Kovasti siinä kyllä valot vilkkuivat äsken, mutta yhteyttä ei syntynyt. Bestiksen kanssa lounaalla kokeiltiin, mutta edes hänen taikakosketuksensa ei auttanut. Minä olisin heittänyt mieluusti koko mötikän seinään.

Uusimman Kanavan artikkeli Vihreistä lähtee jälkimodernin yhteiskunnan tyypillisyyksien määrityksistä. Jenni Karimäki kirjoittaa: ”Jälkimodernissa uskonnollisten ja byrokraattisten auktoriteettien painoarvo vähenim ja tilaa vapautui omalle päätäntävallalle henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelussa.”

(Lainaukset kursiivilla tästä: Kanava 7/2017 Hiljaisen vallankumouksen lapset Jenni Karimäki s. 6 – 11)

”Individualismi ei istunut etenkään vasemmiston kollektiivisiin tavoitteisiin.” Muistan, kuinka istuimme Ylä-Savon subcomandante Marcos ja muudan entinen SDNL:n nuoreni Toveri Vanhemman Huoneenrakentajan autossa matkalla kohti köyhyysseminaaria Joensuussa. Seminaari oli SKP-toveri Martti Vaskosen kotona ja sinne oli Helsingistä saapunut Tiedonantajan päätoimittaja Marko Korvela. Oli kevät 2008 ja oikeasti pelkäsin ainakin minä sitä, että Korvela se jotenkin haluaa vaikuttaa painostavasti ajatteluumme. Niin. Tunsin aivan atavistista pelkoa siitä, että minut pakotetaan johonkin.

Aivan naurettava pelko. Pelko oli peräisin omasta postmodernistani. Minuahan ei ohjailla! Paitsi että monin markkinamekanistisin keinoin, mutta sitähän silloin vasta aloin aavistella.

Sivumennen sanoen Vaskosen kotona pidetty köyhyyssemppa poiki Lapinlahden Lastulla äärivasemmistolaisten nanomikropuolueiden kokoontumisen. Ärräpää-sempaksi muotoutunut kokoontuminen antoi myöhemmin nimen Pentti Straniuksen ympärilleen kokoamalle sähköpostilistalle, joka täyttää Suomi 100 -itsenäisyyspäivän jälkeen 10 vuotta. Lista alkoi älämölöstä, joka lähti Timo Munnen Epäisänmaallisessa itsenäisyyspäiväjuhlassa esittämästä biisistä Silmien väliin ryssää. Minä en juhlassa ollut, se oli Joensuussa, koska en silloin vielä Straniusta ja hänen kumppaneitaan kovinkaan hyvin tuntenyt. Nyt ajattelen, että asioita pitää uskaltaa tarkastella. Silmien väliin ryssäähän esiintyi Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa. Suomalaiset siviilit marssivat pitkin Petroskoin katuja ja lauloivat Silmien väliin ryssää.

Se, että Aku Louhimies ottaa biisin esille elokuvaohjauksessaan ja Timo Munne epäisänmaallisessa itsenäisyyspäiväjuhlassa ei tarkoita, että kumpikaan heistä haluaisi ampua ryssää silmien väliin. Pitää ymmärtää konteksti ja niinpä niin, eksyin asiasta, myöhästyn maaseutulautakunnasta, sillä kirjoitan tätä Silmien väliin ryssää -juttua torstaina.

Tästä jatkuu keskiviikkona Kuopion kirjastolla kirjoittamani teksti:

Ärräpäät-sempassa puhui köyhyydestä Kela-tutkija Jouko Karjalainen. Jouko Karjalainen oli äsken äänessä radiossa (ke 22.11.2017 keskipäivällä Yle Puheessa). Köyhyysohjelmassa puhui myös tutkija Heikki Hiilamo. Hiilamo oli vieraanamme Iisalmeen Kansantaloutta tasan kaikille -tapahtumassa vuonna 2010. Niin me täällä Ylä-Savon peräreiän poimussa olemme monessa olleet edellä aikaamme.

Toimittaja kysyi Jouko Karjalaiselta Ossi Nymanin kirjasta Röyhkeys. Karjalainenkin piti kirjaa vähän … no epäilyttävänä. Minulle kirja oli pettymys. Nyman edisti työttömyyspuheillaan vain oman kirjansa myyntiä – ei asiallista keskustelua tai mitenkään radikaalia puhetta työttömyydestä.

Nyman kirjoitti Röyhkeyden voidakseen kirjoittaa siitä, miten ei ota vastaan töitä voidakseen kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin Röyhkeys.

Kertaan taas.

Jospa joku Röyhkeyden lukikin ja lukisikin. Oli siinä jotain, vaikka valitettavan vähän. Kirjan ensimmäisessä osassa meinasin puutua. Säikähdin, että onko tässä taas yksi Sami Rajakylä. Nuori mies tekee matkaa Bruce Springsteenin konserttiin, tekee matkaa, tekee matkaa ja tekee matkaa, selostaa monomaanisesti kaikkia mahdollisia rannekkeita ja konsertin yksityiskohtia sitten. Hohhoijaa. En ole koskaan ollut oikein minkään bändin fani. En saanut ensimmäisestä osasta muuta kuin peräpukamia.

Kakkososassa, Luojan kiitos, pääsivät ääneen muutkin työllistämiskurssilaiset ja siinä tuli esille työvoimahallinnon irvokkuus. Kolmososa käsitteli kirjan syntyprosessia. Kakkos- ja kolmososasta pidin. Ehkä ykkösenkin piti olla mukana, jotta kakkonen ja kolmonen olisivat tuntuneet hyviltä.

Röyhkeys oli jälkimodernistisen individualistinen. Jokainen työtön ajattelee vain itseään, tuntui Ossi Nyman sanovan. Mäntti, siksipä juuri tämä aika on tällainen. Epäsolidaarinen. Luokkatiedoton.

Vihreiden ensimmäisessä periaateohjelmassa on ollut kohta, jossa kerrotaan ihmisten kadottaneen luottamuksensa edustukselliseen demokratiaan. Minä kirjoitin vasta vuonna 2002 Matti ja Liisa -lehteen ihmisten pettyneisyydestä edustukselliseen demokratiaan. Kyse oli silloin kiistasta, mihin sijoitetaan Matin ja Liisan ala-aste. Alakoulusta osa oli vast´ikää purettu ja ala-astelaiset olivat sijoitettuna mikä luokka mihinkin. Yhdet olivat Pääskynpesässä, jossa asuu nyt Luovan Puun Hannah Weissenberg, osa oli Teknologiatalolla, osa vanhalla paloasemalla, jotkut Portaanpään opiston asuntolarivitalossa.

Koko koulunrakentamisvyyhti oli ensimmäisiä juttuja, joita Matti ja Liisa -lehteen tein. Jutut olivat viimeisiä naulojani Savon Mediat Oyj:n pikkulehtiyhtiön minulle valmistamaan ruumisarkkuun. Niistä alkoi alamäkeni, journalistinen kuolinkamppailuni. Ja tässä sitä ollaan! Rakennusliikkeen toimitusjohtajana menossa Kuopion kauppakamarin syyskokoukseen seuraavana perjantaina.

Jahas, nytkö tässä minä sen päätin? Olkoon niin. Päätetty. Eipäs ole päätetty. En millään ehdi Varkaudesta kello 17:ksi Iisalmen aluesairaalaan. Ei onnistu. Matti sanoi puhelimessa, että kahdessa tunnissakaan ei välttämättä näillä keleillä ehdi.

Hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja tasapuolistava tulonjakopolitiikkako perustuu jatkuvaan talouskasvuun. Niinhän meille hoetaan. Miksi me muuten uskomme niin?

Jos materiaalinen hyvinvointi on joillain kääntynyt jo liikamateriaaliseksi pahoinvoinniksi (jotkut on puolestaan tuomittu ylisukupolviseen köyhyyteen), kait tälle nyt jotain on tehtävissä. Eikös pikemminkin ole kyse epäoikeudenmukaisesta jakopolitiikasta kuin jostain muusta?

Enpäs muuten tajunnutkaan, että 1990-luvulla Vihreästä Langasta katosi talouskasvun kritiikki. Tottahan talous ei juuri silloin kasvanut. Oli ensin lama, työttömyys ja sen jälkeen hidas kasvu, johon ei kaikkia, kuten kaltaisiani prekaareja, otettu mukaan. Vihreät toivat esille kapitalismin ja sosialismin välisen kolmannen tien. Sekatalous, sanoisi ehkä Paavo Väyrynen.

Saksassa ja Ruotsissa vihreät on sosiaalidemokraattien apupuolue, hm. En väsy siteeraamasta Özan Yanaria. Hän sanoi Vihreän Langan haastattelussaan muutama vuosi sitten, että olisi demari, jos demarit olisivat demareita.

No jopas, juttu loppui jo.

Se, mikä jälkimodernissa on hyvää, on se, että ihmiset eivät todellakaan enää usko auktoriteetteihin. Tosin se saattaa johtaa myös fasismiin kummallisella tavalla. Fasismissahan ideologiat ja yhteiset ajatusrakennelmat korvautuvat seuraamalla sokeasti johtajaa.

…

Seppo Vuokko ja Pekka Ervasti

Tästä eteenpäin kirjoitain torstaina keittiössä läppärin ääressä ennen lähtöä maaseutulautakunnan kokoukseen Iisalmeen. Minulle on valittu nyt lautakuntaan uusi varajäsen. Täytyykin kysyä varajäseneltä ja vaikka Juha Haloselta, onko korrektia, että jatkan varsinaisena jäsenenä, vaikka … välillä kuuluin vihreisiin. Mutta nythän sitä ongelmaa ei ole! Erosin tiistaina Armon Vihreistä enkä ehtinyt vielä anoa Maaseutuvihreiden jäsenyyttä. Se ehkä kannattaa jättää tekemättä, sillä tekee niin mieleni puolustaa Fatim Diarraa, joka ironiassaan tuli osuneeksi naulan kantaan. Sitä paitsi! Kanava-lehden vihrejutussa oli lause: vastustajasi on vaalityöntekijäsi. Ilman suloisen ärhäkkää Mikko Kärnää kukaan ei tietäisi, kuka on Fatim Diarra.

Sitä piti kirjoittaa ennen kuin palmikoin hiukseni (meinasin kirjoittaa letitän tukkani, mutta yht´äkkiä tuli mielj´teko käyttää lyyrillistä ilmaisutapaa, minulla on palmikko aina päivisin pitkin selkää, melkein persesilimään asti, persesilmä on Matin lempi-ilmaisu, öisin letinperkele kiertyy kaulan ympäri ja minun on vaikea hengittää muun muassa siksi ja muun muassa uniapnean takai, kuorsauksen ja jättiläismäisten kitapurjeiden, haen viikon päästä perjantaina Iisalmen aluesairaalasta uniapnea-anturit tai jotku sellaiset), että olipa maanantaina hyvä kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa biologi Seppo Vuokolta (Minustakon helsinkiläinen ma 20.11.2017 s. 2) ja eilen Pekka Ervastin poliittinen kolumni persuista Ryhmy ja Romppainen isänmaan asialla (MT ke 22.11.2017). Ervastilla oli loppukaneettina oiva: ”Onneksi elävässä elämässä on harvoin varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin muuttumattomiin periaatteisiin. Useimmille meistä omatunto ei ole mikään tuomari, vaan rikoskumppani. Sen kanssa vain täytyy elää.”

Kun luin lauseen äsken aamupuurolla, tyrskähtivät puurot, raejuusto, puolukkasurvos Matin Marjan poimimista puolukoista, pakastemansikat sekä kahvi nenänieluni kautta takaisin lautaselle.

Graafiset jutskat, kuten kursiivit ja lihavoinni ilmestyvät tekstiin joskus myöhemmin. Nyt pitää mennä, sillä haluan vielä pestä hampaatki.