Tuntemattoman Vanhala

Ei ku kuksimaan...

ke 8.11.2017

Nyt taas aivot kuljettavat minua holtittomasti. Illalla elämänkaarikurssilla puhutaan seksuaalisuudesta, sillä seuraava ajanjakso meillä kirjoittamiseen ovat ikävuodet 21 - 26. Kauhia paikka, ikävuodet 21 - 26 ovat mulle olleet oikea tapahtumien tihentymä. Sahasin siinä välissä ranteita auki elämäni julman rakkausvaltikan Juha Akkasen takia, opiskelin Moskovassa, kaadoin Neuvostoliiton, tulin Suomeen ja menin naimisiin maailman rauhantahtoisimman ja tasapainoisimman, arkkikuopiolaisen ihmisen kanssa.

No, siitähän ei seurannut mitään hyvää, siis minulla oli hauskaa, mutta entä läheisilläni? Uh. Hädin tuskin uskallan ajatella. Onneksi en saanut silloin lapsia, vaikka kovasti halusin.

Eipäskun. Seuraava ajanjakso ovat ikävuodet 14 - 21! Äiti sulkeutui siinä kohtaa omaan masennukseensa. Tavallaan menetin hänet tuolloin. Jollain lailla äidin tekemä pitkä viidentoista vuoden kuolema on oikeastaan lempeä. Minäkin haluaisin kuolla niin, että ihmiset ympärillä kyllästyisivät: kuolisi jo mokoma! Aion lisäksi olla vaativa ja kärttyisä vanhus, lupasin pissata rullatuolissa vaippojeni ohitse lattialle. Että läheisten olisi helppo luovuttaa minut pois. Toivon, että tyttäreni pyörittelisivät arkkuni ääressä silmiään, sen pitää olla ortodoksiseen tapaan auki, haluan olla läsnä omissa hautajaisissani: "Hyvä äiti, sulla oli hieno ja vaiherikas elämä, mutta mene nyt vihdoin siitä meidän tieltä! Haluttais päästä jo omaa elämää elämään!"

En tarkoita sitä, että olisin odottanut äidin kuolemaa; äiti lopulta kuoli äkkiarvaamatta, mutta jotenkin oli turvallista, että hän oli henkisesti pois tieltä ja samalla kuitenkin vielä hengissä. Tätä on vaikea selittää ja arvelen, että tätä voi tarkastella vain sitä taustaa vasten, että olen vanhojen vanhempien iltatähti. Melkeinpä oli sellainen olo, että piti synnyttää äidille ja isälle lapsi päästäkseni itse lähtemään. Onneksi en synnyttänyt! Lähdin kyllä puoliksi omilleni jo lukiossa tai en minä lähtenyt, kun äiti ja isä muuttivat Puumalaan ja minä jäin Järvelään. Samaan aikaan roikuin kuitenkin vanhemmissani henkisesti siihen asti, kunnes synnytin omat lapseni. Ja varmaan itse asiassa roikuin henkisesti isässä senkin jälkeen. Isän kuolemaan saakka.

Sen jälkeen ei oikein ollut ketään, johon tukeutua. Haha, nyt Tommy Hellsten taputtaa käsiään, kuulen sieluni korvin. Kunnes tuli Matti Valkonen ja taas löysin, jonkun johon ripustautua henkisesti, fyysisesti, sielullisesti ja kuristavasti. Anteeksi. Rimpuilen nyt irti. Erosin Vasemmistoliitosta.

Kuksijaiset

Niinpä niitä näitä aamulla ajatellessa luin Timo Kauniston kolumnin Kansanvalta kahvimukissa (MT ma 30.10.2017) noston: "Eikun kuksia kovertamaan Matti!" tietysti juuri niin kuin toimitussihteeri oli sen ajatellutkin, että joku lukee väärin.

Lupasin kommentoida kolumnia. Ajattelin tehdä sen sitten, kun kommentoin uusinta Vihreää Lankaa. Nyt on kuitenkin otollinen hetki, sillä kolumni oli oiva, ja Armon Vihreiden sähköpostilistalla vihdoinkin joku sanoi jotain. Nykyinen puheenjohtaja kertoi, että ArVi kaipaa uutta puheenjohtajaa ja uusia ihmisiä hallitukseen. Minä olin heti, että jessss, hallitukseen haluan, onneksi siellä oli muitakin, jotka haluavat, voihan se olla, että kannattaa nyt ensimmäinen vuosi olla ihan rivijäsen vain.

Kyllä minä tyytyisin siihen, että ArVin hallitus jalkautuisi myös Pohjois-Savoon!

Niin se Timo Kauniston kolumni. Se käsitteli kansanvaltaa. Nykymuotoinen markkinavetoinen länsimainen kapitalistinen näennäisdemokratia tuottaa puolueista vaaliorganisaatioita. Niinhän se on! Potkuksi sydänalaan tuli kohta: "Yhä enemmän on kyse poliittisesta identiteetistä. Ei sillä niin väliä, ollaanko oikealla vai vasemmalla, kunhan kuulumme porukkaan. Erityisesti tämä peruste on vihreillä. Heidän keinonsa on julistaa kovaa politiikkaa epäpoliittiseksi koetulla asiantuntijuudella. Näennäinen ulkopuolisuus ja itse tehty riippumattomuus puhuttelevat vallankin yliopistoväkeä ja nuorisoa."

Niin.

Niin.

Miten minulla oli koko ajan Vasemmistoliitossa sellainen olo, että en kuulu joukkoon? 1990-luvulla, kun puolueeseen liityin, syytin Vasemmistoliittoa siitä, että se ei ole niin kuin vihreät. Vuonna 2007 aloin syyttää Vasemmistoliittoa siitä, että se on niin kuin vihreät. Nyt Li Anderssonin aikaan Vasemmistoliitossa varmaan siedetään enemmän multitudoa. Minusta jokin kumma myytti työväenliikkeen yhtenäisyydestä pitää vain unohtaa. Semminkin kun Vasemmistoliitossa työväenliikkeen yhtenäisyys tarkoitti uusliberalismin nielaisemista karvoineen kaikkineen.

Ihan passé semmoinen yhtenäisyys. Minun maailmankuvani on mosaiikki, se koostuu erivärisistä paloista. Säröjäkin saa olla. Multitudo.

Vihreissä toivoakseni ei ole yhdenmukaisuuden paineita. Paitsi, että Armon Vihreiden keskustelulistalla tuli hieman, ihan pikkuisenpikkuisen sellainen olo, että hm, näinköhän täällä kommarianarkisteja siedetään. Jos eivät siedä, olkoot sietämättä. Aion kököttää Armon Vihreissä kuin tatti tai kuten törötin kesällä arvostamani Lapinlahden Venäjä-seuran rivijäsenen 70-vuotispäivillä! Jos ihmisillä oli sellainen olo, että mitä vittua tuo täällä tekee, olkoon ihmisillä sellainen olo! Heillähän se epämukava olo seurassani on, minä viihdyn itseni kanssa ihan mainiosti.

Touko Aalto sitä paitsi sanoi, että kaikki mahtuvat mukaan!

Lähetin Armon Vihreisiin tällaisen viestin:"Illalla menen Kuopioon Pyhän Nikolaoksen katedraaliin ehtoopalvelukseen mööröttämään - naisten puolelle - hiljaa ovensuuhun. Sieltä minä Suomen ortodoksisen kirkon jäsenyyteen joskus tulin - tai siis siellä ovensuussa (pääsi nopeasti luikahtamaan karkuun) seisoin melkein koko 1990-luvun, kun minut oli ensin koukutettu romahtaneessa Neuvostoliitossa Venäjän ortodoksiseen kirkkoon:) No, se se vasta on... !!!! Hm. Kerron joskus.

Omassa ortodoksisessa tiessäni on monta mutkaa ja yhdet potkut (Solean päätoimittajan paikalta), mutta olen sitä mieltä vankasti, että Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee toisenkin feministin metropoliitta Ambrosiuksen lisäksi:D:D:D"

Hannes Suominen oli
liian laiha Vanhala,
hymyilevä pyknikko kyllä,
ihastuttava suorastaan!

En kirjoittanut sunnuntaina mitään Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan Vanhalasta, Hannes Suomisesta, sillä elokuvan loppupuolella luulin kajahtaneeni. Muistin vähän hämärästi, että Ärräpäiden hauskuuttaja ja Suomen Työväenpuolueen puheenjohtaja Juhani Tanski oli kertonut jonkun Tuntemattoman hahmoista olevan hänen isänsä.

Muistikuva oli hämärä, sillä en ole Väinö Linnan Tuntematonta lukenut. Olen katsonut kyllä Edvin Laineen ja Ralf Mollbergin elokuvaversiot, mutta kauan kauan aikaa sitten, ja koska kaikki kivat kuolivat, olin haudannut hahmot jonnekin syvälle, syvälle mielenpoimuihin. Lammion, Koskelan ja Lahtisen tunnistin Tom Lundbergin Tuntematon sotilas ja johtamisen taito -kirjan perusteella. Kaikki muut Ysaon johtamistaidon opiskelijat olivat testin mukaan Lammioita. Minä olin kurssin ainoa Lahtinen ja Matille tein testin kotioloissa; Matti oli ilmiselvä Koskela, kuinkas muutenkaan.

Toki luin Hesarista kymmenisen vuotta sitten Ilkka Malmbergin juttusarjan Tuntemattoman henkilöistä. Sieltä jäi mieleen Riitaoja, jonka Lehto uhkasi pahoipidellä kohdassa, jossa Riitaoja valahti tantereeseen eikä meinannut jaksaa eteenpäin. Louhimiehen Tuntamattomassa Riitaojaa ei muuten käsitellä, muistaakseni. Muistanko väärin, että Riitaoja olisi ollut Täällä Pohjantähden alla -romaanissa häädetyn punikkiperheen lapsi?

Louhimiehen Tuntemattomassa oli monia seikkoja, jotka oikeastaan vaatisivat elokuvan katsomisen uudelleen valkokankaalta. Loppupuolella pervitiinit sujahtavat suuhun. Ja Vanhalan ilmekin vakavoituu. Pitkälle yli puolivälin Vanhala vain naureskelee. Lopussa hänen ilmeensä muuttuu koskettavaksi, vakavaksi. Kun Vanhala ja Honkajoki joutuvat

Kajahtaminen tuli siitä, että elokuvan keskivälin jälkeen aloin kuulla Vanhalan äänessä Juhani Tanskia. Ihan kuin Tanski olisi ollut duppaamassa Hannes Suomisen suunliikkeisiin isäänsä. Tanskin isä Paavo Tanski on Linnan Tuntemattoman Vanhala. Koska Väinö Linna ei ollut rintamalla perääntymisvaiheessa, - hän oli kouluttajana sekä Tammelan Mustialassa että Miehikkälässä, Linna wikipedian mukaan ammensi ystäviltään Paavo Tanskilta ja Viljam Pylkäkseltä sekä kahdelta veljeltään perääntymisvaiheen yksityiskohdat.

Kysyin Ärräpäissä, miksi minusta yht´äkkiä tuntui siltä, että näyttelijä Hannes Suominen puhuu juhanitanskia. Tanski vastasi, että hänet sekä veljensä tuotantoyhtiö kyllä kutsui uuden Tuntemattoman ensi-iltaan, mutta että ei Hannes Suominen ole voinut kovin autenttisesti puhua Juhanin isän Paavon punkalaidunta.

Hannes Suominen on Juhani Tanskin mukaan linjalta Salo-Tampere-Kaavi-Helsinki. Tanski jr. selventää, mitä kieltä Tuntemattoman Vanhalan olisi pitänyt oikeasti puhua: "(Hannes Suomisen asuinpaikoissa).... ei voi oppia Punkalaitumen-Tyrvään kielen laulamista. Missään muualla ei ole samanlaista laulamista. Punkalaitumen-Tyrvään kieltä saa kuunnella äänitteistä vaikka miten kauan, mutta ei sitä kukaan kuttupitäjien ulkopuolinen opi. Suominen oli muuten hyvä Vanhala, mutta oli liiana laiha - ei  ' Ylen sanikia priha' niinkuin isäukkoni."

Minä siihen heti, että mitenkä mitenkä Hannes Suominen on voinut into-Kuavilla olla. Ilmeisesti kesäteatteriohjaajana tai jotain.

Itäsuomalaisen korvaan Hannes Suomisen puhe kuulosti tarpeeksi punkalaitumelaiselta. Ei varmaankaan länsisuomalainen pysty erottamaan Ylä-Savon murteista iisalmelaista tai Lapinlahden Varpaisjärven Korpisen kylässä syntynyttä autenttista puhetta toisistaan. Matin korpislaisen mielestä iisalmelaiset käläpättävät, korpislaisilla on outo, ehkä kainuun murteista peräisin oleva kysymysmuoto, jota en varmaan pysty oikein edes rekonstruoimaan: Kävisijäkötyö?

Se voi tarkoittaa muun muassa sitä, että olisitteko niin mukavia ja kävisittekö vaikka vanhan tädin luona terveyskeskuksen vanhushoito-osastolla. Asia, joka on käsky, esitetään sillä tavalla pehmeästi, että ei sitä käskyksi eteläsavolainen huomaakaan.

Nyt kaivan esille Ville Kivimäen Murtuneet mielet. Ehkä sen aika olisi jo.