Pia Valkonen

Suleika avaa silmänsä -merkinnät alkavat tästä

Mieheni ampuu minut paineilmanaulaimella

Haudatkaa minut jalkalistan taakse

ke 1.11.2017

Tuli ohjelmanmuutos. En kirjoitakaan tänään elämänkaarikurssin kirjoitusta vuosistani 7 - 14. Aurinko paistaa ja blogisivustoni päivittelijä esitti toivomuksen, että en kirjoittaisi blogiani perjantaiaamuna kello 8 - 12 välisenä aikana. En kirjoita, kirjoitan elämänkaartani silloin. Eilen heitin hommat kesken, kun arvelin, että aurinko katoaa sillä aikaa, kun lasken viimeisiä palkkoja. Hyvä, että en sitten maksanutkaan niitä, sillä Matti toi Iisalmesta yhdet tuntiraportit ja niin minä olin arvellut yhden viikon työtunnit yläkanttiin yhdellä päivällä. Eipä tarvitse ensin palkanlaskussa sitten vähentää yhtä päivää. Pääsen tekemään ihan muita korjauksia.

Jos kirjoitus näkyy tähän asti lukijoilla, kerron, että tsekkasin vain, miltä näyttää kolmirivinen otsikko. Tekstiä tulee lisää piakkoin.

Yöllä heräsin kello 3 jännittämään sitä, herääkö Matti kello 4.15 lähteäkseen työkomennukselle ennen kello 5:ttä. Kun kuulin, kuinka traileri kolisi pois pihasta, nukahdin ja näin unta, että Pyry tappoi suden, joka oli tullut pihapiiriin. Pihapiiri ei ollut meidän, se varmaan tuli taas siitä, että eilen illalla surffailin netissä etsimässä elämänkaarikirjoituskurssille mielenmaisemaani. Löysin Imatralta monta ihanata alle 100 000 euron rintamamiestaloa jotakuinkin alkuperäisessä kunnossa, jos ei oteta lukuun asbestia sisältävää mineriittivuorausta. Jokin kummallinen trendi on Imatralla ollut päällystää kaikki 1950-luvun pikkutaloset valkealla mineriittilevyllä.

Matti, jonka pitäisi käydä säännöllisesti asbestoositarkastuksissa, sanoi, että mineriittilevy on maailman kestävin ulkovuorausmateriaali ja että eihän se siellä ulkoseinässä ketään haittaa. Asbesti ei pölise eikä aiheuta syöpää, jos sitä ei häiritse, niin kaiketi se Matin mukaan menee.

Niin. Totta. Olen aivan äärimmäisen kyllästynyt taas tähän taloon, tähän maisemaan, tähän kaikkeen (Lapinlahteen). Saattaa olla, että helpottaisi, jos siirtäisin työpisteen yläkertaan. Siinä saattaisi olla ideaa, sillä tuvassa työskentely ei siinä mielessä ole kovinkaan mielekästä ainakaan silloin, kun Maria on kotona.

Joudun odottelemaan keittiössä usein iltapäivän puolelle sitä, milloin neiti herää. Ja herättyään Maria on kiukkuinen kuin ampiainen ja odottelee, että pääsisi itse rauhassa kirjoittamaan. Perkele, seuraava operaatio on, että palkkaamme Webbiriihen siirtämään tietokoneet verkkoon. Jokin systeemi pitää keksiä, että saisin yläkerrasta laskettua palkkoja ja pääsisin käsiksi firman tiedostoihin. Kopiokone säilyköön tässä nurkassa, mutta siihen pitää saada yhteys myös muilta koneilta yläkerrasta kuin Matin superkalliilta läppärin ja tabletin hybridiltä.

Elämä olisi paljon helpompaa, jos voisimme tehdä Annalle kaksion yläkertaan. Siellä Anna saisi kokata kaikessa rauhassa, milloin haluaa, voisi käydä suihkussa milloin vain ja voisihan sinne pyykinpesukoneenkin hänelle asentaa. Marialle voisi antaa entisen lasterin ja me Matin kanssa muuttaisimme tupaan. Tosin tästä pitää saada pakastin jonnekin. En kestä pakastimen surinoita, lorinoita ja pimputuksia.

Anna ei halua omaa kaksiota tähän taloon, sillä pelkää, että juuttuu sinne lopuksi ikäänsä. Tiedättehän japanilaiset hikimorot?

Autofiktiivinen mikronovelli

Yöllä kello kolmen liskohetkessä kirjoitin päässäni mikronovellin aiheesta Mieheni ampuu minut paineilmanaulaimella. Novellin nimihän on suora viittaus venäläisen kirjailija-elokuvaohjaaja Pavel Sanajevin romaaniin Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Kirsti Era on senkin suomentanut. Ja Haudatkaa minut jalkalistan taakse on tietenkin intertekstuaalinen viittaus amerikkalaisen kirjailija-historioitsija Dorris Alexander "Dee" Brownin (1908 – 2002) kirjaan Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (engl. Bury My Heart at Wounded Knee).

Mikronovellini nimessä tutkailen rytmiä. Sekä Sanajevin että Borwnin romaanin suomennetuissa nimissä on neljä sanaa. Ilmeisesti ne myös alkukielisinä muistuttavat rytmisesti ja ajatuksisesti toisiaan. En kirjoita tarkoituksella rytmillisesti ja ajatuksellisesti. Eihän enää sanota tai kirjoiteta: koomollisesti tai traagillisesti. Paitsi minä joskus kurillani.

Mikronovelli kuuluu näin: "Omistan aviomieheni kanssa suurin piirtein puolet rakennusliikkeestä. Yritys on pieni. Meillä on jokunen ulkopuolinen työntekijä. Olemme mieheni kanssa kokeneet paljon yhteisessä yrityksessämme. Perustimme sen juuri globaalin finanssikriisin jälkeen. Ensin minulla oli tässä rinnalla oma työni, johon minulla on hyvä koulutus, mutta sitten oli ymmärrettävä, että en jaksa kahta työtä. Voimani vähenivät. On ollut vuosia, joista kumpikaan meistä ei muista mitään. On ollut vuosia, jolloin tulomme ovat olleet alle köyhyysrajan. On ollut vuosia, jolloin emme ole pystyneet maksamaan itsellemme tulevaa eläkettä. Kaikkein parasta on ollut se, kun olin mukana kerrostalon remonttityömaalla mieheni apulaisena. Ne kuukaudet olivat tuottoisia ja saatoin maksaa itsellenikin palkkaa hyvillä mielin. Tosin aina, kun mieheni käynnisti kompressorin ja alkoi naulata paineilmanaulaimella, poistuin paikalta."

Hööh, kolkkoa tekstiä, jossa sanat putoilevat kuin pölyiset betonimöhkäleet, kun Matti teki reikiä IPA:n Ollin putkille Kalevanpihassa. Timanttiporausten jälkeen kannoin ne soikoissa kasaan parkkipaikan taakse. Sieltä Matti kävi ne viemässä kaatikselle vai veikö Paldaniuksen maa-aineskasoihin Heinäahontien soramontuille, en muista. Koetin välttää sitä, että sanat putoilisivat jääpaloina lukijan kauluksen sisään, mutta yhtään lämpöä en saanut tiristettyä tekstiin. Hööh. Pettymyspettymyspettymys.

Tai oikeastaan. Pakko tunnustaa. En minä tällä kertaa lämpöä etsinyt. Koetin saada tekstinpätkässä esille vihamielisyyttä, joka sakkautuu pitkään avioliittoon (11 v. no mulle tää on pitkä), ja joka vielä kasautuu yhteisellä yritykselläkin, arvelen, että monella maanviljelijäpariskunnalla saattaa olla samantyyppinen henkinen ilmapiiri, nythän on ollut otsikoita maatalousyrittäjien itsemurhista. (Huomaatte varmaan, että olen täysin ja kokonaan kyllästynyt toimittajamaiseen lauseenmuodostukseen. Päälause, sivulause. Päälause. Päälause. Timo Soini.)

Kodin Kuvalehden ihmissuhdejutun perusteella (lue lokakuun lopun merkinnät) minulle valkeni. Me emme Matin kanssa kumpikaan arvosta toisiamme. Tai niin tulkitsemme. Niinpä meille on muodostumassa uusi tapa. Matti kertoo minulle keittiön pöydän ääressä - kun minä olen omalla halpis-Lenovollani ja Matti sillä superultramodernilla hybridillään, jossa on jopa pehmustettu sinisävytteinen kuori, minulla vain aamupuurotahrainen - , että hänellä on sitten kuun puolivälissä Helsingin-keikka. Kyseessä on puurakentamisen perinnettä käsittelevä seminaari. Ja ai niin, varmaankin tulee vielä ennen joulua matka opetushallituksen rakennusrestaurointialan ammattitutkintokriteerien valmistelukokoukseen.

Minä sanon siihen, että kuinka mukavaa muruseni, ei kun guruseni, jään tänne kotiin ilomiellä lajittelemaan sukkiasi.

Lapinlahtelaiset keskiluokan naiset

(Älkää nyt vain kertoko kenellekään, että oikeasti tykkään pyykinpesusta. Minusta on mukava panna erivärisiä pyykkejä eri kasoihin ja panna ne pyörimään pesukoneeseen. Sukkien lajittelusta en pidä, etenkään Matin sukkien, sillä hänen sukkansa ovat eittämättä kaikki mustia, mutta jotkut ovat Caterpillar-sukkia ja jotkut ostettu jostain toisesta rautakaupasta. Lupaan kuitenkin terästäytyä sukkienlajittelukysymyksessä, se on polttava pitkässä avioliitossa!)

Kirjoitan tässä vielä selvennystä eiliseen muistelooni ja joskus aiemminkin, taisi olla kesällä, muistelin blogissani Risto Tarkiaisen hahmoterapiakurssia, jossa lapinlahtelaiset keskiluokan naiset itkivät nenä ja silmät punaisena sitä, että aviomiehet ovat niin poissaolevia ja välinpitämättömiä. Muun muassa sitä. Itkin kyllä kuuliaisesti mukana, mutta minusta lapinlahtelaisten keskiluokan naisten ongelmat eivät mitään ongelmia oikeasti olleetkaan. Jotain pikku porvariston napanöyhtäjuttuja.

Kurssilla ei ollut yhtäkään naista, joka olisi joutunut joskus miettimään, mitä panna lapsen leivän päälle aamupalalla, kun Valion arkijuustokin on liian kallista - Jeja-Pekka Roos taisi antaa 1990-luvulla lausuntoja siitä, että Suomen luokkaerot näkee, kun kurkistaa ruokakaupassa kaupassakävijöiden ostoskärryihin; keskiluokalla on kärryssään erikoisjuustoja ja alaluokalla edamia. Sen jälkeen luokkaerot ovat revenneet ja alaluokan tunnistaa ruokakaupassa siitä, että se ei käytä ollenkaan kolikolla toisistaan irrotettavia ostoskärryjä, koska yhtään ylimääräistä kolikkoa ei ole eikä leivän päälle arkijuustoakaan. Alaluokka raahaa ostoksensa maata viistävillä epämukavilla kahvakoreilla, jos on sattunut saamaan maksusitoumuksen seurakunnan diakonissalta. (Kiitos Päivi Alasalmelle kirjasta Loistava yksinhuoltajuus.)

Hahmoterapiakurssilaisten ei ollut tarvinnut koskaan miettiä edes sitä, voiko itse käydä kampaajalla vai antaako lapsen käydä. Siitä huolimatta luulin, että saatan jonkun kanssa jopa ystävystyä. En ystävystynyt, sillä lapinlahtelaiset keskiluokan naiset häpesivät suuresti, että olivat tulleet sieltä keskiluokkaisesta yksityisyydestään edes kerran esille. He häpesivät sitä, että olivat kertoneet julkisesti, isossa porukassa, jossa oli jopa sellaisia, joita ei ollut aiemmin tuntenut, jotain sellaista, mikä kuuluu yksityiselämään.

Minusta ininä yksityisyydestä on todella ärsyttävää. Olen toimittaja ja olen haastatellut urani varrella lukuisia ihmisiä, ylhäisiä ja alhaisia. Kaikki käyvät paskalla, uskokaa tai älkää. Sitä tosin en tiedä, haiseeko keskiluokkaisen ihmisen kakka ruusun terälehdille.

Juha Akkanen kirjoitti Hesarin kolumnissaan (HS 20.10.2017), että kukaan ei halua kuulua keskiluokkaan, koska ei halua profiloitua keskinkertaiseksi. Minusta siitä ei keskiluokassa ole kysymys. Akkasen kirjoituksesta huomaa muuten, että toimittajaopiskelutoverini eivät ehdi lukea mitään muuta kuin toisiaan - Iltasanomien toimittajat lukevat Hesaria ja Hesarin toimittajat Iltalehteä + tietenkin kuuntelevat korva tarkkana, mitä Mattipatti Apupapunen sanoo, enkä minä ehdi lähetellä heille kaikkia kirjoja, mitä voisivat lukea. Esimerkiksi Beverley Skeggsin Elävän luokan olisi Akkasen, punikin pojanpojan, hyvä ollut lukea ennen keskiluokka-keskinkertaisuus-analyysiään.

Keskiluokassa on kysymys halusta identifioitua paremmistoon, se on kokoomuksen menestyksen salaisuus, muuten eihäneihäneihän kokoomuksen kannatusluvuissa ole kyse samanlaisesta ilmeisestä manipulaatiosta kuin muinoin Valittujen Palojen levikissä. Valitut Palat olivat vuosia Suomen suurilevikkisin aikakauslehti. Minulle tuli Valitut Palat, mutta en usko, että sitä olisivat vanhempani minulle tilanneet. Minulle sen tilasi kummini. Ketään muuta en tunne, jolle olisi lehti tullut, paitsi nyt Ylä-Savon Subcomandante Marcos, jonka lapsuudenkotiin tuli tasapuolisesti sekä Valitut Palat että Neuvosto-Karjala -lehti.

Kerrataan vielä. Keskiluokassa on kysymys jonkinlaisesta käyttäytymiskoodistosta, jossa heti ensimmäisenä, kun tavataan, ei osoiteta muuta kuin muodollista kylmyyttä, eikä toisellakaan kerralla, eikä kolmannella. Keskiluokkainen ihminen haluaa säilyttää omakotitalonsa tahrattoman julkisivun. Se on sellaista, että asutaan tiilitalossa, on poika ja tytär, joka tapauksessa sopiva määrä, autoja kaksi, on hyvät virat ja eläke valmiina maksettuna, sitten jaellaan ihmisille laminoituja pikku kortteja, jotka mahtuvat mukavasti lompakkoon, perhe-elämän säännöistä. Samaan aikaan lähetellään tekstareita toisen ihmisen puolisolle, että nyt olisi meillä uusi vesisänky. Tule kokeilemaan sitä! Ihmiset tekevät keskiluokassa tällaisia asioita, koska heillä ei ole muuta tekemistä tai ajattelemista. On vähän tylsää ja pikkuisen masentaa. Itkettää ihan, että mies on niin poissaoleva aina, vaikka on paikalla.

Sekin tympii erityisesti, että esimerkiksi uskottomuudessa ei pahinta ole teko sinänsä, vaan se, jos jää kiinni.

No niin! Haluaisin, kuten Helvi Hämäläinen, viedä keskiluokan torille, riisua alasti ja ruoskia julkisesti.

Suleika avaa silmänsä osa 1

Guzel Jahinan Suleika avaa silmänsä ja meidänkin silmämme, jos vain haluamme ne avata, mielestäni siinä, että Neuvostoliitto onnistui kuitenkin jossain määrin riistettyjen emansipaatiossa. (Olipa lause, ei tainnut tuosta paljoa ymmärtää kukaan mitään, en ihmettele, mutta se olikin kaunoilmaisua, äh, nojoo, onnahteli, mutta lause nyt vain tuli tuohon enkä jostain syystä halua sitä poistaa) Nyt kuulen, kuinka lukijat alkavat kirkua Stalin, Stalin, Stalin. No Stalin, Stalin, Stalin vain teillekin. Yksinkertainen, luonnonuskoinen, hintelä eikä ihan elinkelpoinen tataarivaimo Suleika kasvaa vahvaksi naiseksi käsittämättömän julman katarsiksen kautta.

Romaanista saisi varmasti ainakin kymmenen esseetä. Aloitan merkinnät kuitenkin saksalaisperäisen Kazanin yliopiston kirurgian professorin Leibestä ja tämän defenssistä, mielen ja minän puolustuksesta, mielenterveysongelmista kun olen nyt omakohtaisestikin kovin kiinnostunut. Leibe on mielestäni ehkä kiinnostavin sivuhenkilö kirjassa.

Kirjassa esiintyy myös Lenin. Guzel Jahina ei onneksi unohda mainita sitä, että Suleika ja professori Leibe istuvat samassa sellissä kuin muudan Vladimir Uljanov, myöhemmin Lenin. Uljanov oli vangittu hallituksen vastaisen opiskelijakokouksen järjestämisestä. Tsaarinaikaisessa feodalistisessa järjestelmässä Venäjällä sellit olivat yhtä kylmiä kuin alku-Neuvostoliitossa. Toki sellit olivat kylmiä ja tuberkuloosin lähde myös romahtavassa Neuvostoliitossa (lasteni isä on istunut Krestyssä sekä ilakoinut amerikkalaismielisenä hippinä muiden kaltaistensa kanssa zonalla, Omskissa). Sellit ovat kylmiä vieläkin, vaikka Venäjällä vallitsee kiva länsimainen täysin vapaa markkinatalous, kapitalismi. No niin, ette varmaan millään huomaa, kumman järjestelmän puolella olen.

Leibe traumatisoituu nähtyään, kuinka kerjäläinen juoksee karkuun silmitöntä ampumista kadulla ja tämän perässä raahautuu narussa hänen ammuttu koiransa tai rakkaan koiransa raato (viittaus, viittaus, opettaja tässä on viittaus! Kristuksen tähden houkkiin) ja kuinka kaunis nainen kaatuu kuolleena vasten Kazanin yliopiston valkeaa pilaria - pilariin jää naisesta verijälki. Verijälki ei lähde pois, Leibe näkee sen joka aamu mennessään työpaikalleen. Hän alkaa menettää kosketusta todellisuuteen.

Leibe kasvattaa ylleen munan. Jos oikein ymmärsin, ei munankuorta, vaan sellaisen niiku .... goakuloituneen valkuaisen. Leiben minänpuolustus, defenssi, on joustava, se ei murru, se antaa periksi, se on kuin patja Leiben yllä. Leibe elää omassa professorinasunnossaan yhdessä palvelijattaren kanssa kymmenen vuotta eikä lopulta enää käy yliopistolla. Hänellä on munan sisällä oma todellisuutensa, jossa hän jatkaa normaalia entistä elämäänsä.

Niinpa Leibeä ei haittaa, vaikka hänen asunnostaan tulee kommunalka. Guzel Jahinan Suleika avaa silmänsä keskustelee tässä kohtaa ranskalais-venäläisen kirjailijan Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämän kanssa. Makinen kirjassa ranskalaistuneen kirjailijapäähenkilön nuoruudenrakastetusta on tullut uusrikas venäläinen ja rakastettu on ostanut entisen kommunalkan remontoidakseen sen hienostoasunnokseen. Kommunalkasta vain ei saada ulos vanhaa ja raihnaista venäläismiestä - ei sitten millään. Hän asua kököttää huoneessaan kuin nakutettuna.

Samalla tavalla Leibe jatkaa asumista akateemisen yläluokan - vanhalla Venäjällä oli paljon saksalaisperäisiä aatelisia  ja yläluokkaisia ihmisiä - asuntonsa yhdessä huoneessa. Lopulta ahne palvelijatar, oikea ämmien ämmä, hoitaa ensin Leiben pidätettäväksi ja lopulta erilaisian keinoin muutkin ulos asunnosta. Alkeellisesta ja ahneesta palvelijatarämmästä tulee varmaan ensi luokan kommunnisti, sillä hän saa koko asunnon itselleen. Ja sitten hänestä tulee yksinäinen. Yht´äkkiä hän onkin ihan yksin, vailla seuraa, onneton. Tätä kirjoittaessa pitää muistaa seuraavaksi käsitellä toinen ahnas ämmä Jahinan romaanissa. Myös hänet Jahina tuomitsee totaaliseen yksinäisyyteen!

Munan avulla Leibe selviytyy junamatkasta Kazanista Moskovan kautta Siperiaan. Leiben on omassa todellisuudessaan merkittävässä asemassa siirrettäessä väestöä uusille asuma-alueille. Hän pelastaa junassa ihmishenkiä. Se on hyvä, sillä Leibeä tarvitaan Siperian joen taakse rakennettavassa Semrukissa.

Mielenkiintoista on, kuinka Leibe pääsee munan alta todelliseen todellisuuteen. Hän tekee Semrukin ensimmäisen lääkärisankariteon, vaikka muna koettaa koko ajan ympäröidä hänet. Minulla oli sunnuntain vastaisena yönä samanlainen olo. Tosin minua ei uhannut turvallinen muna (tässä kohtaa merkintää saa nauraa, jos keksii, mihin tuli viittaus suoraan liskoaivoistani! kun luin tämän korjatakseni krjoitusvihreet, putosin tässä kohtaa pöydän alle naurusta ja häpeästä, niin toivon todella, että minua uhkaisi turvallinen aviomuna, ei, ei vät sanassa ole v ja i -kirjain menneet väärinpäin, ja mitä sillä on väliä, merkintä on niin pitkä, ettei sitä ole kukaan jaksanut tähän asti lukea, voin nauraa täällä jalkasilsan alla ihan rauhassa yksikseni), vaan syöksyminen hulluuden kaivoon. Matti piti kiinni vyötäisiltä, mutta ihan kuin jaloista olisi joku kiskonut minua alas, alas, alas.

Guzel Jahinan Suleika avaa silmänsä -romaania sanoin parhaaksi lukemakseni kirjaksi vuosiin. Unohdin Anya Ulinichin Petropoliksen. Se kertoo nykyajasta ja myös sitä lukiessa itkin ja nauroin. Lähetin kirjan sisareni lahjakkaalle tyttärelle, mutta eihän tämä sitä varmasti ole edes lukenut. Haluaa inhota minua, hänellä on siihen varmaankin oikeutus. Petropoliksen avulla olisin koettanut kertoa jotain siitä todellisuudesta, jonka nurkassa hänen kummityttärensä Anna elää.

Ah ja niin, piti vielä lisäämäni, että Suleika avaa silmänsä todellakin tarjoaa itsensä psykoanalyyttiselle kirjallisuustulkinnalle. Eihän tästä enää puutu kuin vähän nyt tutustuisin psykoanalyyttiseen kirjallisuustulkintaan ja ylipäätänsä psykoanalyysiin. Taidatte sanoa siellä lukijastossa, että taitaa blogisti olla psykoanalyysin, -terapian ja rauhoittavien tarpeessa. Niin olenkin!!!! Ennen kuin saan järjestettyä itselleni mielenterveysapua, kirjoitan blogiini - ja taatusti kirjoitan sen jälkeenkin, sen lupaan, sillä uhkaan, ottakaa tai jättäkää, keittäkää tai paistakaa!!!!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi