Elohopea lopussa

ma 23.10.2017

Sain Hannu Väisäsen Elohopean loppuun. Jotenkin sitä lukiessa tuli mieleen Mark Helprinin Talvinen tarina. Myös Talvisessa tarinassa oli mukana salaperäinen tarjotin. Luin Talvisen tarinan kuitenkin niin hajamielisesti, että minulle ei auennut, laukesiko tarjotin siinä vai ei¹. Elohopeassa esine roikkui loppujen lopuksi Anteron ja Nicolaksen yhteisen kodin keittiön seinällä.

Perhana, oliko tarjotin oikeasti yhteisessä kodissa vaiko vain Anteron keittiössä - sen jälkeen, kun romaanihenkilöllä oikeasti oli jokin keittiö. Harmillista jotenkin oli, että lopussa onnistuin menettämään Elohopeaan mielenkiintoni. Kohta, jossa Antero poistaa kirpputorilta hankkimistaan huonekaluista maalia, oli vielä ihana, sitten aloin nuupahdella tekstin kanssa. Antero kävi huonekalujen kanssa keskusteluja ja voi, miten suloista oli lukea vanhasta lämpöpatterista, joka ei juurikaan lämmittänyt, mutta pulisi ja musisoi itsekseen.

Kokotti sai jossain vaiheessa hieman luonnetta ja sävyjä. Hän oli hienostohuora, jonka erityisominaisuutena oli saada laahustavassa ympäristössään aikaan temponvaihteluita (s. 120). Oli Anterolla Ranskassa odottamassa toinenkin "ystävä" Jean-Jacques. Tämä oli opettanut Suomessa yliopistossa ranskaa ja ranskalaista kirjallisuutta. Panin ystävän lainausmerkkeihin sen vuoksi, että kohta, jossa kirjan minäkertoja esittelee Jean-Jacquesin, kuuluu näin: "Me olimme läheiset. Ennen kaikkea ystävät, sillä tavoin kuin minä käsitän ystävyyden." Ehkä minäkertojan oli vaikea kirjoittaa opettajastaan, että tämä oli ystävä. Minusta on myös vaikea sanoa, että olin kirjailija Matti Pulkkisen ystävä. En ollut. Olin vähän niin kuin hänen avustajansa. Vähän niin kuin sihteeri, tyttären sijainen, semmoinen hahmo, joka asettui hänen tykönsä ja kuunteli hänen juttujaan, koska kirjailijan biologisilla lapsilla ei ollut aikaa kuunnella afaatikkoa. He olivat omissa elämissään niin kiireisiä.

Mutta ystävä?! En ollut ystävä. Ystävä on sellainen, jolle pölötetään omia asioita pidäkkeettömästi. Ystäville puhutaan aviomiehistä ja muista miehistä. Niin kuin tytöt tyttöjen vessassa kapakassa. On minulla sellaisia poikaystäviäkin!

Joka tapauksessa kirskahti korvaan, kun muutaman kerran Elohopean minäkertoja kuvaa kokottia ja Jean-Nicolasta verkostokseen. Vitun hyötyjä! Verkosto. Voi oksennus, verkosto. Jos jonkun kuulen sanovan itseäni verkostoksi ja minua saan tietää, että minua on käytetty tietämättäni verkostomarkkinointiin, panen "ystävyyden" poikki. Koskettava oli myös kohta, jossa Antero raahaa sariaalaan kuolemaisillaan olevan Jean-Jacquesin, joka oli harjoittanut miesseksiä "siltojen alla", muuta mahdollisuutta hänellä ei ilmeisesti ollut, ja saanut HIV:n, sairasti jo aids-vaiheessa Kaposin sarkoomaa.

Jotenkin hämäräksi jäi uskonnollinen yhdistys, joka lopulta kaappasi Jean-Jacquesin ruumiin .... tämän kuoltua omiin tarkoituksiinsa. Ei ihan auennut se kohta. Siinä vaiheessa taisin aloittaa kirjan systemaattisen kursorisen lukemisen. Välillä olin nuupahdelllut, mutta kirjan viimeiset 50 sivua loikin hengen hädässä. Minuun oli iskemässä lenssu ja lopulta, kun sain Elohopean kunniattomasti kyllä myönnän, loppuun, simahdin lihakset särkien.

Samalla tavalla kävi minulla Talvisen tarinan kanssa. Suurin osa romaanin runsaudesta vain pyyhki yli. Jos käytettävissäni olisi kaikki maailmankaikkeuden aika, lukisin Talvisen tarinan nyt uudelleen. Ehkä teen sen joskus, olen siitä unelmoinut. Pidin tarinasta, vaikka se välillä olikin melkoista hörönlöröä.

En jaksanut Elohopean Pariisi-kuvauksia. En tunne Pariisia niin paljon, että olisin niistä innostunut. Lisäksi mieleeni tuli W. G. Sebald, jolta odottaa minua hyllyssäni kolme romaania otollista aikaa. Koetin lukea Austerlitzia, mutten löytänyt mitään rakosta tai murenemaa, josta olisin päässyt sisälle tekstiin. Ikään kuin Sebald olisi onnistunut kirjoittamaan romaanin, jossa ei ole romaanihenkilöitä.

Elohopeassa oli sama juttu. Kokotti oli etäinen, Jean-Jacques myös, ikään kuin jokin jättiläismäinen pyyhekumi olisi jo alkanut hinkata koko ihmistä pois kaikista aikakirjoista ja Anteron albumeista (s. 287). Antero koettaa löytää Jean-Jacquesin muistotilaisuutta varten kuvan, jossa "ystävä" olisi yksinään ja tarpeeksi jotenkin isona, että tuntuisi olevan läsnä hautajaisissaan. Hannu Väisänen ei oikein saa lihaa teoreettisiin ja tyypiteltyihin romaanihenkilöihinsä. Anterokin jää elohopeaksi. Se vain kiirii huoneen nurkasta toiseen ja hajoaa, jos siitä koettaa saada otetta.

Välillä minäkertoja on hauska, mutta ei tarpeeksi, jotta olisin ihan hirvittävän kovasti tykännyt Elohopeasta. Kaipaan aina tekstin lämpöä ja kirjailijan rakkautta romaanihenkilöitään kohtaan. Romaanihenkilöt saavat olla vaikka miten vistoja, mutta jotenkin niitä tulee rakastaa. Miksi mieskirjailijat ovat sellaisia kylmäkköjä useasti? Miksi heidän tekstinsä huokuu pakastimen sisältönä? Hm. Paitsi tietysti Karl Ove Knausgårdilla. Tämä kirjoittaa kuin nainen.

Niin se pirun tarjotin. Tarjotin oli kuulunut Anteron tädille, joka oli hirttäytynyt sukkaansa. En tiedä, miksi asia piti ilmaista jotenkin noin. Tahattoman koomisesti. Eihän Elohopea nyt mikään farssi kait ole. Olisi riittänyt aivan hyvin, että tarjotintäti olisi hirttäytynyt.

Tädin tarjotin esiintyy tosiaan kirjassa loppupuolella (s. 349). Se on keittiön seinällä kuin jokin aatelisvaakuna. Nicolaksen kanssa Antero etenee varovasti. Nicolaksella kun ei ole lainkaan suuntavaistoa. Samassa kohtaa kirjaa on hopealameehameinen harpputaiteilija, joka on jollain lailla Anterolle tärkeä ihminen, vaikka tämä ei vaihda harpistin kanssa kahta sanaa, ei edes puolta. Nyt tarvittaisiin selvästi Tiina Piilolan kykyjä tulkita sellaista, mitä ei sanota. Onko harpisti Anteron äitihahmo, poismennyt muusa? Saavuttamaton nainen, jonka vuoksi Antero rakastaa miehiä. Pitäisi kait lukea Vanikan palat sekä Kuperat ja korverat.

Ehkä niistä löytyy selitys Elohopean minäkertojan rivien välissä häämöttävään tunnekylmyyteen ihmisiä kohtaan. Minäkertoja kyllä suhtautuu lämpimästi esineisiin ja huonekaluihin sekä hurmautuu musiikista sekä matematiikasta. Ehkä en vain ymmärrä sellaisia ihmisiä. Matemaattis-musikaalisia synesteetikkoja, jotka rakastavat syvemmin huonekalujaan kuin läheisiä ihmisiä, koska eivät muuta uskalla. Thehee, pitäisi kait syventyä psykoanalyyttiseen kirjallisuustutkimukseen. Kysyin Joonas Säntiltä lähdekirjallisuutta suomeksi ja kait minulla jossain Säntin lista on.

Mutta minäpä se olen nero!

Olen tilankäyttönero. Matti osti Muhokselta kirpparilta nahkasalkun. Ihan sen takia, että se on nahkaa. Minä heti hurrasin, että saamme Matin lentopapereille paikan. Ripustin salkun Ikean nerokkaaseen kylpyhuonepussistoon. Meillä roikkuu näitä pussistoja sekä kylppärissä (Marian kylpytarvikkeet), eteisessä (koiran puruluita varten) ja keittiössä (minun hiusharjani, osoitemuistioni ja Siionin virsilaulukirjani, jostain kirpparilta semmoisen löysin):

Minulla on eri yhdistykset eri koreissa, pyöreässä on sekä vammaisneuvosto että Matti Pulkkisseura ja korkeassa on kirjallisuusopinnnot: