Pia Valkonen

Syyskuu pois Suomesta

to 19.10.2017

Eillen oli mukava päivä. Saimme vammaisneuvostoon kaksi uutta ja mukavaa jäsentä. Seuraava kokous on Varpaisjärvellä keskiviikkona 13. joulukuuta kello 14. Vedämme nopean kokouksen ja sitten pidämme pienet pikkujoulut, ei minulla muita taida ollakaan.

Varpaisjärven esteettömyyskierroksen siirsimme ensi kevääseen. Perustelin kevääseen siirtoa sillä, että pyhitän marraskuun opinnoille. En ole edes avannut uudistuneen Taideinstituutiot ja kulttuuriperinnön -nettiluentosarjan uutta kurssikirjaa: Erkki Sevänen Taide instituutiona ja järjestelmänä.

Jo oppikirjan johdanto säikäyttää. Modernin taideinstituution syntyä kuulema käsittelee Christa Bürgerin tutkimus Der Ursprung der bürgerlichen Institution Kunst im höfischen Weimar: Literatursoziologische Untersuchungen zum klassischen Goethe1.

Aivan päivänselvä jutska eix joo?

No, onhan saksa aivan hirmuinen kieli, mutta palautan itseni nyt ylioppilaskirjoituksiin Kärkölän lukioon. Kirjoitin aamupäivällä venäjän ja iltapäivällä piti kirjoittamani saksa. Sutaisin laudaturin venäjästä parissa tunnissa ja sitten istuin tunnin odottamassa salista ulospääsyä.

Minulla ei ollut enää yhtään mitään sanottavaa saksaksi. Olin kaatanut kaiken pääni sisällön paperille. Adhd-ihminen jaksaa keskittyä korkeintaan pari tuntia. Venäjän jälkeen olin täydellisen tyhjä. Saksa pyyhkiytyi pois aivopoimuistani sillä siunaamaan sekunnilla, kun avasin raskaat lasi-teräsovet Järvelän rautatieasemataajamassa olevasta matalasta 1970-luvun koulurakennuksesta.

(Siksi ilmoittuauduin lempi-intellektuellini Arne Hölzhlen saksan kurssille Kaskikuusen kansalaisopistoon. Ryhmä ei tullut täyteen.)

Kielet avaavat maailmoita, lapseni!

Kohtalokkaan päivän, jolloin minun piti ylioppilaskirjoittamani saksa, jälkeen en ole saksaan koskenut kolmen metrin kepilläkään. Toki minulle nauroivat mokomat Salosen Marita, Sistosen Janne ja silloinen jäähdytysvaiheessa oleva poikaystäväni Markku Vuorinen Kööpenhaminan tivolissa (me siellä vietimme iltaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisenä viikonloppuna), kun minä selostin jollekin kurdille vai oliko se irakilainen pakolainen, että Ich liebe in Lappeenranta. Koetin sanoa, että asun Suomessa (juuri sinä kesänä), mutta ei tullut muuta verbiä mieleen.

Samana aamuna olin lähtenyt yksin paikallisjunalla Kööpenhaminan liepeillä olevalta leirintäalueelta kaupungin keskustaan, sillä olin raivona matkakumppaneilleni. Nukkua kornostivat, kun koko maailma oli tarjolla Köpiksessä. Meidän piti käymämme Kristianiassa ja ne vain vetivät sikeitä. Pettymys, pettymys, pettymys. (Kristianiakin oli pettymys, ei mitään iloista love and paece -meininkiä, vaan kiukkuisia ja syrjäytyneitä haamuja, lakastuneita narkkareita, ei pittoreskia kauneutta, kuten nykyisin taiteilijoiden ja runoilijoiden Berliinissä, vaan väljähtynyttä köyhyyttä.)

Köpiksen asemalla tungin jotain säilytyslokeroihin. En muista, mitä, sillä olimme liikkeellä Sistosen Jannen vanhempien hienolla Saabilla. Viereisellä lokerolla ähisteli oman rinkkansa kanssa joku mielenkiintoisen näköinen tyyppi. Vaihdoimme kysymykset. Kun tyyppi näki, miten pelästyin, kun hän sanoi olevansa Irakista (en muista, oliko Irakin kurdi), hän naurahti, että niinpä niin, From Iraq, yes, troublemaker.... (ja tarkoitti itseään.)

Niin taisin tehdä irakilaisen troublemakerin kanssa illaksi treffit Kööpenhaminan tivoliin. Jos matkakumppanini eivät olisi raahanneet minua takaisin leirintäalueelle (meidän oli tarkoitus matkustaa seuraavana aamuna Hampuriin, kuten teimmekin), olisin sinä kesänä lieben in Köpenhagen tai sitten olisin lieben mit dem irakischen Kurden in Finnland Lappeenranta.

Ai niin. Unodhin. Kuvioissa oli jo Rakkauteni Suuri Valtikka-valtias. Olihan hänelläkin toki merkitystä. Taidan ymmärtää, mitä tapahtui vuonna 1910 Anna Ahmatovalle Pariisissa häämatkalla.

Ja kaikista maailman ihmisistä törmäsin Kööpenhaminan aseman ulko-ovien luona Kirkko ja Kaupunki -lehden nykyiseen päätoimittajaan Pauli Juuselaan. Hän oli Euroopassa matkalla jonkun toisen Tampereen yliopisto-opiskelijan kanssa. Taisi olla Pauli tiedotusoppilaisia ja se toinenkin. Eri opiskelijagenrestä joka tapauksessa kuin me remeltäjäamisviiksitoimittajatutkintolaiset, jotka kyllä siinä vaiheessa alkoivat ottaa jo aivoon jopa minuakin. Eivät olleet kovin kiinnostuneita juuri mistään muusta kuin Tillikassa istumisesta.

 Olisipa muuten kiva saada tähän yksityiskohtaan korjaus. Oliko Pauli Juusela todella matkalla Euroopassa keväällä 1986? Me yliopisto-opiskelijat kun tavallisesti läksimme interreilille kesätöiden jälkeen syyskuuksi. Ja palasimme joskus lokakuun alussa yliopistolle ihmettelemään, että esimerkiksi radiotyön kurssilta Reijo Rutanen todella pudottaa pois, jos ei osallistu ensimmäisille kerroille. Minulle kävi niin yhden kerran ja seuraavana syksynä olin kokemuksesta viisastuneena paikalla (Suomessa) ajoissa. Muistaakseni olin. Tai sitten puhuin Rutasen ympäri, että pääsin mukaan vasta lokakuun alussa.

Elämä oli huoletonta 1980-luvun lopussa. Kesätyöansiot hupuloimme totaalisesti aina syyskuussa Euroopan-turneillamme. Me kaiketi olimme ensimmäinen kansainvälinen nuorisosukupolvi. Emmekä me vielä taitaneet tuotteistamista ja "osaamisen markkinointia". Paitsi tietysti omnipotentti Lettu Leena Liukkonen, joka opiskeli Neuvostoliitossa. Syksyllä 1989 kaksi viikkoa.

Minäkin olisin voinut markkinoida Matti ja Liisa -lehteen pyrkiessäni tai onnettomana prekaarina luottamusmiehen ja konsernin pikkulehtien bensakauppiaan pakeilla seuraavasta pätkästä neuvotellessa itseäni kansainvälisten konfliktien erikoisasiantuntijana!

Kylläpä kyllä. Oy Minä Ab.

Nauratti muuten eilen esteettömyyskierroksella, kun Halosen Olli veisteli minulle, etten varmaan osaa ajaa risteykseen Pääskynpesän ts. Venäläisen kaupan nurkalla olevan liikennepeilin avulla. Olli sanoi, että niin .... siinä on ehkä vaikea meikata tai lisätä huulipunaa semmoisessa peilissä. Olli tavoitti hyvin meikäläisen sisällä olevan pikku narsistin, joka näkee liikennepeilistäkin lähinnä oman naamansa ja lumoutuu niin, ettei huomaa oikealta lähestyviä etuajo-oikeutettuja autoja.

Sen vuoksi Hannu Väisäsen Minä ja Anna Ahmatova -alustus otti minua niin aivoon. Ilmiötä sanottaneen projektioksi.

Anna Ahmatova ja pojat

Siitä huolimatta jäkätän vielä Hannu Väisäsen viime lauantain Anna Ahmatova -alustuksesta. Kuvataiteilija Väisänen esitti Ahmatovan traagisena Stalinin marttyyrinä ja minua ovat aina aivan suunnattomasti vituttaneet esimerkiksi kristinuskon marttyyrit. Ja kaikki marttyyrit, perkele. Jopa oma mutsi, no niin, nyt meni kyökkipsykologiseksi.

Kuitenkin myös vituttaa se, että epäkohdista ei saa puhua, huonosta kohtelusta esimerkiksi työelämässä ei saa puhua, uusliberalismista ei saa puhua. Ei saa jäädä marttyyriksi ja katkeroitua. Vittujoo, minän olen uusliberalistisen Suomen marttyyri. Työelämäni sai kuoliniskun jo ennen kuin oli alkanutkaan, kun Suomi putos puusta vuonna 1985. Voi että inhoan ja vihaan vuotta 1985. Yök, mutta ei siitä sen enempää.

Luin Jelena Kuzminan Anna Ahmatovan elämäkerran Koditon loppuun. Lukukerta oli toinen sitten vuoden 1993, jolloin olin kirjan hankkinut. Ensimmäisellä lukukerralla vuonna 1993 ei minullekaan enää kelvannut Anna Ahmatova Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Sergejevitš Hruštšovin XX puolulekokouksen jälkeisen järjestelmän sulamisen (оттепель, suojasää) jälkeen.

Eipä minulle vuonna 1993 kelvanneet Ahmatovan monimutkaisemmat ja monimieliset runot. Minulle kelpasivat juuri ne yksinkertaiset, nuoren arrogantin kaunottaren itsekeskeiset tekstit, joissa katsotaan taakse välinpitämättömän rakastetun makuuhuoneen (erotiikka voi olla myös tätä, ei sen tarvitse olla litinää tai räkäistä puhkumista) ikkunaan ja pyöritellään palmikoita sormien välissä.

Taiteilija Väisänen ei ehkä ehtinyt alustuksessaan tulla siihen kohtaan, kun Anna Ahmatovasta tuli neuvostokansan suosima ja lännen ihailema Hruštšovin kaudella. Lännen ihailu tosin näyttää olleen Ahmatovalle ambivalentti juttu. Silmääni pirskahti elämäkerrassa kohta, jossa muudan ruotsalainen professori kirjoitti Ahmatovasta kirjaa ja saapui Ahmatovan luokse Leningradiin.

Ahmatova oli sairaalassa. Ruotsalainen professori oli kyllä hyvä ja tietäväinen ihminen, mutta hänellä oli aivan liian kiiltävä valkea paita. Nälkääkin nähnyt neuvostorunoilija ja länsimaisess yltäkylläisyydessä koko elämänsä kellinyt pikku possuli eivät oikein löytäneet yhteistä kieltä. Anna Ahmatova on itse kertonut: "Täällä asuvien ja siellä asuvien kokemukset ovat liian erilaiset... Sillä aikaa, kun meilä täällä oli kaksi tuhoisaa sotaa ja yhtä jos toista muutakin verenvuodatusta, ruotsalaiset vain pesivät ja silittelivät paitojaan." (Jelena Kuzmina Anna Ahmatova - koditon s. 207)

Ärsyttävää oli Hannu Väisäsen vetistely Anna Ahmatovasta Stalinin kourissa ja sekin vielä, että Anna Ahmatova oli niin puhdasoppinen, että ei murtunut edes silloin, kun hänen poikaansa Ljovaa siirreltiin vankileiriltä toiselle. Kun Lev Gumiljov vihdoin pääsi vankileiriltä, eivät äidin ja pojan suhteet palautuneet. Äiti oli hylännyt pojan jo ennen Stalinin vainoja.

Kun Ahmatovalla meni lujaa Pietarin avant garde -piireissä, oli naisrakastajaa ja italialais-pariisilaisia ihailijoita, poika Ljova pohti Tverin pikkukaupungissa, montako prosenttia äiti mahtaa pojastaan muistaa.

Koska Anna Ahmatova ei saanut enää suhdetta poikaansa kuntoon, hän kokosi ympärilleen Komarovoon, Kellomäkeen, jossa hänellä oli pikku koppi, yksinkertainen mökkeröinen, 

Hruštšovin ajan nuorta älymystöä. Ehkä pojan, Ljovan sijaiseksi, Ahmatovalle tuli erityisesti Iosif Aleksandrovitš Brodski (ven. Иосиф Александрович Бродский), joka kuoli vuonna 1996 New Yorkissa koko maailman tuntemana Joseph Brodskyna.

Sekä Lev Gumiljov että Iosif Brodski olivat kantamassa Ahmatovan arkkua.

Anna Ahmatova ja Milan Kundera

Milan Kundera on väliotsikossa muistuttamassa minua siitä, että myöskään Milan Kundera ei ole kelvannut lännelle sen jälkeen, kun hän irtautui rautaesiripun takaisista asioista kirjoittavan, eksoottisesta järjestelmän marttyyrin julkikuvasta. Tiedättehän nyt Milan Kunderan - Olemisen sietämättömän keveyden ja Tsekkiläisen pilan, Naurattavien rakkauksien kirjan? Hahaa! Ettepä varmaan tiedä muuta kuin Olemisen sietämättömän keveyden. Mehän sitä niin 1980-luvun lopulla palvoimme, koska siinä oli niin paljon seksikohtauksia.

Päästyään Pariisiin Milan Kundera alkoi lopulta kirjoittaa länsi-ihmisille nyreitä ja ilkeitä kirjoja ranskaksi. Esimerkiksi Kiireettömyydessä hän kuvaa terävä- ja tarkkanäköisesti tsekkiläistä hyönteistutkijaa, joka on päässyt emigroitumaan länteen, mutta on ollut kaksi vuosikymmentä sivussa tieteellisestä työskentelystä ja saattaa ainoastaan kerrata yhteenvetoa tuntemattomasta kärpäslajista Musca Pragensis. (hyönteistutkijan löytämässä kärpäslajissa on jokin sanaleikki, jota en tavoita, kärpäslajin nimi on latinaa ja google-kääntäjän mukaan lajin nimi on Praha lentää.)

Onneton hyönteistutkija pääsee kansainväliseen konferenssiin ja liikuttuu itse omasta puheestaan. Hän on taas niiden ihmisten jouikossa, joita hän arvostaa ja jotka ovat hänelle läheisiä ja joiden keskuudesta kohtalo on riistänyt hänet: "Minä tulen maasta, missä ihminen saattoi pelkästään sanottuaan ajatuksensa ääneen joutua luopumaan koko elämänsä merkityksestä, sillä tiedemiehelle elämän merkitys on hänen tieteessään. Kuten tiedätte, kymmenet tuhannet ihmiset, koko minun maani älymystö, erotettiin viroistaan traagisen kesän 1968 jälkeen. Vielä puoli vuotta sitten minä olin rakennustyöläinen. Ei, ei siinä ole mitään nöyryyttävää, siinä oppii monia asioita, saa ystävikseen tavallisia suurenmoisia ihmisiä ja alkaa tajuta, että tiedeihmiset olemme etuoikeutettuja, sillä työn ja intohimon yhdistäminen on etuoikeus, niin, ystävät, sellaista etuoikeutta eivät minun toverini työläiset ole koskaan saaneet kokea, sillä on mahdotonta kantaa lankkuja intohimoisesti...." (Milan Kundera Kiireettömyys s. 56)

!!!!!

 Voi pieniä työläisparkoja, kuten aviomieheni Matti! On joutunut kantamaan koko elämänsä lankkuja epäintohimoisesti.

Ironia on vaikea laji, tyhmät eivät sitä tunnista ja viisaat eivät virka mittäää

Huh, olipa tekstiä Milan Kunderalta. Ranskaksi hän alkoi nähdä asioita hieman liian tarkasti. Nyt on ihan pakko tähän yhteyteen muistella. Pääsin Kodin Kuvalehden palveluksessa haastattelemaan Kunderan kääntäjää Kirsti Sirastetta Sippolaan. Tulin etukäteen tietämään, että Sirasteella oli minua vähän nuorempi poika Jakub. Olin hetken tästä teoreettisesti kiinnostunut, mutta sitten Jakub osoittautui hevipojaksi, ja kiinnostukseni lakastui.

Minähän olin angstinen punkkari. Tosin en kovin nälkiintynyt, mutta traagisen kalpea ja minulla oli mustat hiukset, musta nahkatakki, mustat farkut ja mustat polvien alapuolelta puristavat kreppipolvisukat.

Sen sijaan hänen äitiinsä ihastuin välittömästi ja adoptoin hänet mielessäni henkiseksi äidikseni! Pääsin sitten myöhemmin Kirsti Sirasteen ja Suvi Aholan järjestämään kulttuuritapahtumaan Balta-Balto -seminaariin! Ja muistelen sitä varmaan kuolemaani saakka. Minäkö joskus olen päässyt semmoisiin jutskiin?????

Minä!

Ja nyt Maria soittaa tuvasta. Pitää nostaa tyttö aamutoimille ja valmistaa tälle intialaismaustettua kanaa aamiaiseksi. Jatkan joskus Milan Kunderan alter egosta, kärpästutkijasta kansainvälisessä konferenssissa.

ViIITTEET:

1. Suom: Porvarillisen taideinstituution alkuperä Weimarin hovissa. Kirjallisuussosiologisia tutkimuksia klassisesta Goethesta

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi