Pia Valkonen

Anna Ahmatova ja Olga Glebova-Sudeikina

ma 16.10.2017

Lähetin tänä aamuna Ärräpäät-sähköpostilistalle sekä eilisen että tämänpäiväisen merkintäni Anna Ahmatovasta, Neuvostoliitosta sekä taiteilija Hannu Väisäsestä, joka sai minut lauantaina Lapinlahden lukiolla ärsyyntymään niin, että pyöräilin kaksi kertaa Eemiliin, avauduin taidekeskuksen mukavalle ja fiksulle johtajalle, esitelmöin Hannu Väisäsen alustuksen Eemilin tiskillä, hain Jelena Kuzminan Anna Ahmatova -elämäkerran kirjahyllystäni, aloin lukea sitä uudelleen ja sitten ei tässä muu auta. On luettava edes yksi Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen kirja.

Tätä sanottaneen taiteen kiusaksi!

Ja tässä alkuperäinen syntymäpäiväaamuni merkintä:

Täytän tänään 52 vuotta. Sen kunniaksi eilen kauheasti kiroten ja Mattia syyllistäen pesin Annan ja oman vessani. Se tässä koulussa asumisessa on, että vessoja on neljä. Aamulla tyhjensin pestävien vessojen lattiat käytävälle. Pesin jopa kissanlaatikon. Siinä aina kodinhoitohuoneeseen askeltaessa edessä oli rytäkkä, joka muistutti: mene polvillesi vessanpytyn ääreen ja kuuraa pytyn kaula. Sitä en kuitenkaan tehnyt. Kaiken muun tein. Kraappasin jopa kalkkipölysaostuman oman lavuaarini lattiakaivon ritilästä. En tajua, miksi siihen olivat tulleet koko talon pölyt. Ehkä se johtuu kissoista, jotka käyvät tarpeillaan juuri minun vessassa olevassa heikkalaatikossa, pöly tarttuu niiden karvoihin ja karvat kerrostuvat lattiakaivon ritilään kovemmaksi kerrokseksi kuin betoni.

Kodinhoitohuone on edelleen kuin räjäytetty. En tee sille mitään nyt. Tupa-Marian huone-mun työhuone on imuroimatta. Ei sinne edes mahdu imuroimaan, sillä keskellä lattiaa on jättiläismäinen laatikko harmaita kansioita, joita itse asiassa inhoan. Alan askarrella niihin värikansia. Meillä on jo tämän tilikauden teema valittuna. Teema on paavi ja katolisen papit.

Jostain käsittämättömästä syystä sellaisia kiiltokuvia oli Suomalaisessa kirjakaupassa kesällä, kun firman tilikausi vaihtui. Tunnistan meidän kansiot Lapinlahden tili Oy:n hyllystä tai lattialta juuri paaveista tai Jukka Rintalan suunnittelemasta salaatinvihreästä kassista. Saimme sen Seinäjoen asuntomessuilta.

Elämässä pitää olla väriä.

Eilen olisi ollut myös Marja Kahelinin ja Siipii Järvilehdon runomatinea Väärnin pappilassa. En mennyt. Olisin mennyt, jos joku olisi luvannut pestä vessat. Matti ei voinut, sillä teki Pöljän museon saunan malkakaton korjausdokumenttia. Teki hartaasti. Tuntikaupalla. Aina välillä rääkäisin portaiden alarapulta, oletko mahdollisesti nukahtanut sinne.

Luin illalla sängyssä eteenpäin Jelena Kuzminan Anna Ahmatova -elämäkertaa. Niin. Runoilijoiden Anna Ahmatova ja Nikolai Gumiljov poika Lev kasvoi Ahmatovan anopin hoteissa. Lev asui Brezetskissä Tverin kuvernementissa, sillä 1920-luvun Petrogradissa vallitsi nälänhätä. Pikku Ljovan kerrotaan sanoneen: "Lasken kuinka monta prosenttia äiti minua muistaa." (Jelena Kuzmina Anna Ahmatova - koditon s. 72-73.)

Elämäkerrassa sanotaan, että runoilija ei voinut pitää lasta luonaan Petrogradissa. Esimerkiksi runoilija Marina Tsvetajevan kolmivuotias tytär Irina (s. 1917) kuoli nälkään. Sitä minä vain ihmettelen, miksi Anna Ahmatova ei lähtenyt anoppinsa tykö Petrogradin nälkää pakoon - pelastaakseen poikansa. Sitten varmaankaan ei olisi hienoa kärsijämyyttiä ja maailmanrunoutta, mutta olisiko Lev Gumiljovilla ollut sitten lämpimämpi suhe äitiinsä. Vaikea sanoa. Hänen isänsä oli suoraselkäinen monarkisti, vaikkei Nikolai II:sta tykännytkään. Lev Gumiljovin isä teloitettiin vuonna 1921. Ja Lev Gumiljovin elämä on ollut mutkallista nimenomaan äidin takia - äidin, johon tällä ei ole ollut kovin lämmitä suhdetta.

Nyt pitää kaivaa esille Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Se kertoo runoilija Marina Tsvetajevasta tämän eloonjääneen tyttären Aljan näkökulmasta. Voi olla, että heivasin Jokapäiväisen elämän kierrätykseen, sillä minua on aina Tsvetajeva tympinyt. Ja runoilijasta tuli jotenkin piittaamaton, itsekeskeinen kuva kirjan perusteella. Niinhän tietysti lapset äitinsä saattavat nähdä. Annakin minulle sanoo monta kertaa, että nyt ei ole kyse sinun ongelmistasi.

Ei kuitenkaan voi mitään, kun näen Tsvetajevan kuvan, taustalle ilmestyy lapsi, joka on kuolemaisillaan nälkään.

Rinnastus Sapfoon

Silmääni tarttui Anna Ahmatovan elämäkerran alkupuolen viittaus Sapfoon. "Ahmatovan omalaatuisuus provosoi kehittelemään arvailuja ja sepittämään salaperäisiä elämäkertoja: Carmen, espanjatar, kreikatar (rinnastus Sapfoon oli itsestään selvä), itämainen ruhtinatar..." Jelena Kuzmina, Anna Ahmatova - koditon s. 50-52)

Valokuvassa sivujen 96 -97 (valokuvasivuilla ei ole numerointia) välillä Anna Ahmatova on ystävättärensä Olga Glebova-Sudeikinan (1885 - 1945) kanssa asennossa, joka kiinnittää huomioni. Ikään kuin Olga silittelisi Ahmatovan tissiä. Taiteilija Hannu Väisänen puhui Ahmatovan ystävättäristä, jotka salakuljettivat runoilijalle ruokaa, kun häneltä evättiin ruokakortit.

 Ja sitten. Googlasin. Löysin pari mielenkiintoista sivua. Muun muassa tämän:

http://www.transomjournal.com/issue9/Anna_Akhmatova/Livshin_Janco_Talk.html

Ja tämän:

http://www.academia.edu/9677522/Saint_or_Monster_Anna_Akhmatova_in_the_21st_Century

Ensimmäisestä linkistä tähän englanninkielinen siivu:

"The Russian government is seeking to silence LGBTQA voices and actively rewriting its country’s history. At this time, we feel it’s crucial to recall that some of Russia’s most gifted authors wrote about their own same-sex relationships. These poems by Anna Akhmatova (1889-1966) are dedicated to her lover, the actress, dancer and puppet-maker Olga Glebova-Sudeikina (1885-1945). Akhmatova spent a year living with both Glebova-Sudeikina and the Futurist composer Arthur Lurié, in what many biographers believe to be a romantic relationship with both. Most readers do not know about this relationship or its importance for Akhmatova’s work. Focusing on Akhmatova’s poetry dedicated to Glebova-Sudeikina makes it possible to appreciate its significance."

Ei siis olekaan Se Juttu se, että homoseksuaali suomalais-ranskalainen taiteilija ei saa tehdä Anna Ahmatovasta näyttelyä, vaan se, että Venäjän valtio koettaa vaientaa oman runoilijansa vielä tämän kuolemankin jälkeen. Vaientaa tai amputoida.

Nyt ymmärrän, miksi tunsin aivan suunnatonta ärsytystä, kun olin kuunnellut Hannu Väisäsen esityksen. Perkele! Hannu Väisänenhän tässä oli pelkuri. Kaikkien meidän outojen ja muunsukupuolisten sekä muiden kummiaisten puolesta - Hannu Väisänen käyttäytyi minusta Lapinlahden lukion salissa kuin kepulainen Markku Rossi. Perkele! Lopulta Markku Rossikin sitten tuli ulos kaapista!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi