Aron raivaajat

su 22.10.2017

Hannu Väisänen on aivan mahtava miljöön kuvaaja. Olen Elohopeassa kohdassa, jossa Antero saa oman työtilansa Pariisista. Kokotti on häntä siihen auttanut. Matkalla uutta työtilaa, hyttiä, katsomaan Antero kuuntelee ja kirjan kertoja kuvaa metrossa työskentelevää harpun soittajaa. Erityisen kiehtova on kuvaus harpistin sormista:

”Harpunsoittajalla on oltava jäntevät, voimakkaat sormet, joustavat nivelet, Hänen kätensä eivät kenties ole kauniit, mutta ei niitä pelkiksi käsiksi voi kutsuakaan. Ne ovat täynnä samaa armotonta voimaa kuin on mytologisia hahmoja esittävissä veistoksissa. Voineeko noilla käsillä kapaloida lasta tai kiusoitella miestä aviovuoteessa? Mutta kun ne tarttuvat harpun metallisiin loimiin ja pujottelevat niillä, näppäilevät kieliä sukkulan nopeudella, on selvää että käsien tehtävä on kohottaa meidät kaikki, niin vauvat, vanhukset, jumalattomat kuin alistetut jonnekin ylemmäs.” (Hannu Väisänen Elohopea s. 139-140)

Metrosoittajan tuote ei ole vääryys, hän toimii niin kuin ilmoittaa: yrittää ansaita elantonsa kunniallisesti. Hänen käsityksensä ihmisen kunniasta on tässä. Kunniallisinta on kammata tukkansa, kuljettaa harppunsa maanalaisiin tunneleihin, ja asioiden järkevyyttä, vääryyttä ja logiikkaa kyselemättä painaa vahvat sormensa soittimen kieliä vastaan. (Hannu Väisänen Elohopea s. 140-141)

Onko tässä kohtaa selitys sille, miksi Hannu Väisänen ei millään tavalla profiloidu poliittiseksi taiteilijaksi – tätä minä mietin lauantaina 14. lokakuuta Hannu Väisäsen alustuksen jälkeen, kun pyöräilin Lapinlahden taidekeskus Eemiliin purkamaan taidekeskusjohtaja Jaana Luttiselle ärsytystäni, joka säteilee vieläkin viimelauantaisesta. Ajaltelkaa! Heebo puhui yli viikko sitten eikä jätä minua rauhaan!

Ehkä tässä on selitys siihen, miksi Hannu Väisänen on niin imponoitunut Anna Ahmatovan suoraselkäisyydestä Stalinin vainoissa. Tottahan sitä mieluummin imponoituu menneistä sankareista kuin tarkentaa nykyajan vääryyksiin! Onhan se helpompaa ja palkitsevampaa! Kunniallista on kammata tukkansa, ehkä panna niihin hieman geeliä, kuljettaa power pointinsa jonnekin Lapinlahdelle, ottaa vastaan yleisön rakkaus, kuin kyseenalaistaa tämän ajan taloudellinen sorto.

Ärräpäissä heräsi keskustelu Kalle Päätalosta ja se kulki toveri Sulopin opastamana Mihail Aleksandrovitš Šolohoviin ja Aron raivaajiin. Šolohovn kohtalossa on jotain kummaa. Hän kirjoitti mestarilliset teoksensa... Hiljaa virtaa Don (Juhani Konkan käännöksessä vuodelta 1976 on dynaamisempi nimi, Elias …. jne jne lause jäi kesken, jääköön.

Äh kopion tähän eilisen Ärräpää-viestin, kun alkaa olla kiire. Maria on lähdössä Järvenpäähän ja pitää tyttö nostaa, pestä ja ruokkia. Matti joutuu nyt kauppaan, kun emme eilen ehtineet Kuopiosta tullessa:

”Löysin mun Tihi Donini. Kulti veli Ärräpää, kyl ma tiedän, mikä on Hiljaa virtaa Donin alkuperäinen nimi. Osaan nimittäin venäjää, mutta totta, Aron raivaajien alkuperäiskielistä nimeä en tiennyt. Mulla on Hiljainen Don osa neljä. Sen on kääntänyt vuonna 1945 Elias Siippainen ja vuoden 1976 kakkososa, jossa kääntäjä Juhani Konkka on keksinyt dynaamisemman nimen kuin itse Solohov: Hiljaa virtaa Don.”

Tässä tämän aamun viesti:

Huomenta, mitäs jos Ärräpää-veli luki Päätalonsa väärän ikäisenä? Vaiheessa, jossa niiden tematiikka ei napannut ollenkaan. Mun suopeuteen Päätaloa kohtaan varmaan vaikuttaa se, että kirjailija oli melko tasan tarkkaan samanikäinen kuin meidän isä ja ne historian vaiheet, jotka isä eli, eli Päätalokin. Tosin mun isän sosio-ekonominen kehitys oli nurinkurinen. Haaveet sukutalon isännyydestä kariutuivat rintamalla - sillä aikaa, kun isä oli sodassa,isä vain, kilttinä ja hyväntahtoisena ihmisenä, luovutti henkisesti isännän paikan. Äitikin varmaan vaikutti siihen, että sukutalosta oli lähdettävä. Äiti oli köyhästä talosta ja oli ollut tosiaan kansahuollon apulaisjohtajana Puumalassa. Äiti varmaan tunsi, että joutuu Kaipaalan kylällä Vyyhtilässä elävältä haudatuksi, kun elämäntyönä olisivatkin maalaistalon työt. Lapsia syntyi isän rintamalta paluun jälkeen melkein joka vuosi ja välissä olivat kuolleena syntyneet kaksosektin (isoveli Kostin (s. 1950) muistikuva, minä äidin kertomasta sijoitin kuolleet kaksoset myöhempään aikaan, mutta voihan se olla, että olivat siinä vuosien 1946, 1947 tai 1949 paikkeilla). Isä ja äiti lähtivätä sukutalosta käytännössä tyhjin käsin. Sen vielä otan selvää, jättikö isä suutuspäissään sisarosuutensa lunastamatta, kun sukutalo jaettiin 1958. Jos sai sisarosuuden, se varmaan hurahti epäonnistuneeseen yritykseen viljellä elinkelvotonta Luhjus Hyytelän tilaa Juvalla.

Ajatelkaa! Sellainen nimi. Luhjus Hyytelä! Eihän se voi muuta kuin epäonnistua!

Niin että isä meni alamäkeä siinä, missä Päätalo koki yhteiskunnallisen nousun. Toki jonkinlainen revanssi tuli siitä, että isä sai eläkepäivikseen rakennettua kivan omakotitalon Puumalan Huuhkaalaan, mutta siinä samassa sekosi meidän äiti. Ei kestänyt, että ottivat talonrakennuslainan vanhoilla päivillään. Talo tuli maksettua muistaakseni vielä äidin eläessä, mutta se ei enää tuonut äitiä takaisin masennuksesta.

Mietin tässä kirjoittaessa, että vieläkö mulle on jäänyt se oman maan tarve. Elämä olisi oikeasti ihan täydellistä, jos minulla olisi pieni pelto ja metsänpalanen. En minä sitä tiedä, mitä minä niillä tekisin. Todennäköiseti katsoisin keittiön ikkunasta läppäriäni näppäillen, että kivasti kasvaa toi horsma tossa. Ai, no Mattiko siellä on niittämässä, sepä hyvä, niittyähän pitää hoitaa.

Joutuiko Mihail Aleksandrovitš Šolohov johonkin pannaan? Sehän muutti jonnekin landelle lähemmäs niitä ihmisiä, joista kirjoittaa.

Pia