Juha Akkasen veret seisauttava pääkirjoitus
maaseutukaupungeista jatkaa elämäänsä

Muun muassa Maaseudun Tulevaisuudessa

 ti 25.9.2017

Kuvaavaa on, että Hesarin poliittiseen toimitukseen ei tule Maaseudun Tulevaisuutta. Ilahdutin eilen lehden pääkirjoittajaa Juha Akkasta sähköpostitse tiedolla siitä, että hänen tekstinsä itäsuomalaisten maaseutukaupunkien tulevaisuudettomuudesta on todella herättänyt keskustelua.

Eihän tuo nyt kovin ilahtuneelta vaikuttanut. Ja äyskähti takaisin tosiaan, että ei heille sinne Hesariin edes tule Maaseudun Tulevaisuutta. (Hih, ilimankos, ajattelin siinä kohtaa.) Hitsi, mikä pelkuri koko pääkirjoittaja, hänen tarkoituksensahan oli varmasti ihan vilpittömästi keskusteluttaa. Ja niin ihmiset keskustelevat. Olisi tyytyväinen.

Toisaalta mitä muuta Hesarin pääkirjoittaja voi edes kirjoittaa. Helsinkiläiset punavihreät, ne juuri, jotka ihan tahallaan heittäytyvät pyörineen lähestyvän auton alle ja haastavat kuljettajan käräjäoikeuteen, varmasti tarjoavat pääkirjoittajalleen nyt hyvää punaviiniä jossain hienossa helsinkiläisravintolassa. Kyllä sitä toimittajankin, vaikka vakipaikalla tukevasti istuukin, pitää aina vähän lipaista palkkansa maksajia. Lehden tilaajia siis.

Hei, Jouni Kemppainen on jees, vaikka vähän ensin nyreilinkin, että heebo varmaan suoltaa elinkeinoelämänkeskusliittopaskaa Maaseudun Tulevaisuudessakin. Ei niin sitten tehnytkään. Eija Mansikkamäki jossain kolumnissa joskus kirjoitti itsestään kokoomuslaisena, mutten tiedä, ehkä muistini valehtelee. Vaikka olisi kokoomuslainen (siis idiootti), ihanasti nuori nainen kuitenkin pitää maaseudun puolta.

Lauri Kontroa mulla on ikävä joka päivä. Sen Vasemmat suorat olivat NIIN pistäviä ja Kontro möyhensi joka kirjoituksessaan urbaanivihreitä. Aina kun Maaseudun Tulevaisuus ilmestyi, selasin lehden heti päätoimittajan vasempaan suoraan, kädet vapisten, mitä se nyt vittuilee vihreille tai vassuille, kommunistien perillisille, sitähän vassut ovat, herraisä sentään, olisivat ylpeitä siitä eivätkä niin uusliberaalia, uusliberaalia, että. Kontro johtaa nyt Metsästäjäin keskusliittoa ja kirjoittaa blogiaan niin harvoin, etten muista sitä enää lukea.

(Korjaus: Suomen metsästäjäliiton koko hallitus sai lähtöpassit viime marraskuussa. Kesällä liitto valitsi myös uuden toiminnanjohtajan. Ilmeisesti susiasia riipii metsästäjiä. Susiasiasta en Vuokko Sajaniemen Pedot-kirjamerkinnässäni kirjoittanut mitään, vaikka varpaisjärveläistä lukupiiriläistäni kiinnosti kovasti, miksi sanoin, että Sajaniemen Pedoissa voitaisiin olla vaikka Varpaisjärvellä - niin kovasti taajamasusi hämmensi Ritajärven ihmisten välejä, ortodoksiseurakuntakin jakautui siinä aivan kahtia. Korjaan tässä yhteydessä vielä, että Lauri Kontro kirjoittaa blogimerkintöjä nyt Iltalehden nettisivuilla. Perhana, olen jäänyt niistä paitsi. Tosin Kontro kirjoittaa aniharvoin, tuorein merkintä on viime toukokuulta. Tässä taattua Kontroa (tiukkaa, eleetöntä ja viiltävän nautinnollista: https://blogit.iltalehti.fi/lauri-kontro/2016/06/14/porvari-nukkuu-huonosti/)

Mikael Pentikäinen oli mielestäni parempi (yllättävämpi) Hesarin päätoimittaja kuin Maaseudun Tulevaisuuden. Oli niin mielenkiintoista seurata, kun Pentikäinen pääkkäreissään vilautteli hesaritabuja: Lapinlahti ja muita pieniä paikkakuntia, joita kapitalismin nopealla kaistalla olevassa lehdessä ei saisi mainita. Varmaan siksi joutui pois päätoimittajan paikalta.

Haluatko, että lähetän sulle MT:n Viikonvaihteen? Samassa jutussa on Lapinlahden entisen kunnanjohtajan Marko Korhosen haastattelu. Marko Korhonen on nyt maakuntajohtaja ja käytiin männä viikolla Ikääntyvien yliopistossa kuuntelemassa meiän ja Kaavin Markon maakuntauudistussotealustusta.

Pia

Tottahan minä Akkasen pääkkärin luin, sen ensimmäisenkin, toisessa hän tunnustaa seikan, jota varmasti on koettanut peittää koko uransa ajan - että on sellaisesta Suomen perserei´ästä kuin Imatra (kiva juttu, minäkin olen syntynyt siellä, käymme aina silloin tällöin Annan kanssa silittelemässä Imatran asusteliikkeissä uusvenäläisille tarkoitettuja kledjuja.). Luin tosiaan kirjoituksen, joka kohun aiheutti. Mutten välittömästi kommentoinut sitä täällä jostain syystä. Tottahan otin kirjoituksen henkilökohtaisesti ja myönnettävä on, että vitutti kuin pientä oravaa. Olin vähällä katkaista Hesarin pääkirjoitusten sähkötilaamisen ja ei ollut kaukana, etten olisi kerännyt tuosta aitan edestä keskisuurta pökälettä koirankakkaa Hesarin toimitukseen lähetettäväksi.

Ajattelin, että parempi kirjoittaa sitten, kun rauhoitun. Muut ehtivät ensin, kuten Maaseudun Tulevaisuuden Eija Mansikkamäki (Keravan kök?).

Tässä yhteydessä tunnustan, että olen kiusannut Juha Akkasta vuosien ajan. Kun hänen Pieksämäelle muuttaneesta opiskelukaveristaan Reijo Hakolasta joku teki juttua - taisi olla Pieksämäen lehti - luin sitäkin innolla, kun olin Konsernin Pielavesi-Keitele -lehdessä Jonna Siipolan äitiysloman sijaisena sen jälkeen, kun olin itse saanut aikaan Elämäni Työn, Marian ja Annan - lähetin jutun leikkeenä Akkaselle Hesariin ja panin mukaan ison paperin, johon olin isolla käsialallani kirjoittanut: Milloin kasvat aikuiseksi ja palaat Imatralle?

Reijo Hakola opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia 1980-luvun puolivälissä ja julisti muistaakseni yhdessä Arto Paasilinna -elämäkertakirjoittajan Jouni K. Kemppaisen kanssa, että he - kaksin - kirjoittavat uusiksi koko journalismin teorian. Julistus ei mielestäni kertonut niinkään Hakolan tai Kemppaisen kyvyistä - ajattelin jo silloin, että siinä missä toimittajatutkinnon pojat ovat aika tyhmiä, on tiedotusopin puolen pojilla iso kyrp... ei kun ego - vaan siitä, että silloisessa journalismin teoriassa ei ollut päätä eikä häntää. Ilmeisesti ei ollut, sillä vaikka valmistuin tai ehkä siksi juuri, että koska valmistuin yliopiston amisviiksipuolelta, toimittajatutkinnosta, minulle koko silloinen, kuten nykyinenkin, teoria jäi sangen hämäräksi.

Minua kiinnostivat niin kovin muut asiat, kuten slaavilainen filologia ja pakko se on tunnustaa: kansainvälinen politiikka. Sitä en kuitenkaan voinut tunnustaa, sillä asuin yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, joka teki sivariaan Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella. Kansainvälinen politiikka ei siinä asetelmassa saanut olla minun juttuni yhtään.

Sen tässä kuitenkin kerron, että minä vittuvittuvittujoo olen opiskellut Jyrki Iivosen kurssilla sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakennetta että koko Neuvostoliiton historian. Perkele, minä! Minä opiskelin Neuvostoliitossa, kun se kaatui. Ja sitten joku kaksi viikkoa neukkuaikaan Moskovassa kurssilla ollut Leena Lettu Liukkonen menee Aamutelkkariin Venäläiset-kirjansa kanssa ja sanoo vakaumuksen syvällä kurkkuäänellä, että on opiskellut Neuvostoliitossa. Nojoo. Vittujoo. Ihan kiva. (Leenan kirja tosin on superhyvä, muutamia hieman epäselväksi jääneitä ajatuksenjuoksuja lukuunottamatta. Ja Aatos Erkko -kirjakin paljastaa lämpimän ja hyväntahtoisen Lettu-Leenan. Toinen puoli Lettu-Leenasta on superpuperomnipotentti.)

Joka tapauksessa panin vuonna 2001 Pieksämäen lehdestä merkille, että Reijo Hakola vaikutti kasvaneen aikuiseksi. Hänellä oli perhe ja hän oli vaimoineen ja lapsineen palannut maalle. Kieräytin veistä omissa hyvin hyvin verisissä haavoissani (vaikka minulla olikin synnytettynä Elämäni Työt, olin tuonut rattopojakseni venäläisen miehen ja omistin pystykorvakoiran sekä kivan kissan, asuimme ihanassa ja romanttisessa puutalossa lähellä Pielavesijärven rantaa ja keskustassa) - ja lähetin Juha Akkaselle lehtileikkeen Reijo Hakolan aikuistumishankkeesta. (Myöhemmin luin Hakolan muistokirjoituksen Hesarista, hän oli kuollut melanoomaan Kysissä.)

No, nyt myöhemmin olen joka helmikuun puolivälin tienoilla lähettänyt Akkaselle sähköpostiviestinä kysymyksen siitä, joko gradu on tehty tai siitä, onko hän hankkinut itselleen omaishoitajan.

Kasvattajani

Tosiasiassa myös olen kirjoittanut Juha Akkaselle ihan omin pikku kätösin, että hän on Elämäni Kasvattaja. Ensimmäinen sellainen ja toinen oli luonnovoima ja ydinreaktori Leonid Nikolajevitš Ljuhanov. Siinäpä kaksi miestä, jotka yksinkertaisesti kieltäytyivät tekemästä niin kuin minä haluan.

Minä aikani kokeilin rajojani Tampereella Rongankadun viehättävän kultturellissa yksiössä (poltin muun muassa kulman, ihan pienen kulman vain, oikeasti, koko julistetta en hirvinnyt tuhota, Kirsi Eklundin Minun Avopuolisolleni lahjoittamasta julisteesta). Eikä mennyt niin kovin monta puolivuotista, kun jo huomasin asustelevani rautatien toisella puolella Tammelassa Ryyni-Riitan kanssa samassa kaksiossa. Tosin Ryynis ei enää siinä vaiheessa juurikaan asunut Tampereen-kotonaan. Yksikseni olin suurimman osan keväästä 1989.

Luulin, että kuolen. Luulin, että sydämeni lähtee rinnasta. Olin kipeä. Kynsiinikin sattui ja hiuksiin. (ilmaus on peräisin lempparimissiltäni Riitta Väisäseltä ja hänen Me Naiset -kolumnistaan, jonka luin Kuopion terveyskeskuksen ultraääniodotushuoneessa, kun olin menossa kuuntelemaan syntyvän lapseni sydänääniä. Olin yksin, sillä lasteni isä oli muistaakseni maalaamassa Ruplaa eli Työnkulmaa kuvataiteilija Marja Kolun kokonaistaideteokseen. Kiitos työn saamisesta kuuluu Tumi Kari Turuselle. Ilman olisimme kuolleet nälkään. Saimme Leonidin työtä vasten ostaa yhden päivässä kassillisen ruokaa Valtsusta. Oikeasti iso kiitos Tumille. Leonid hankki meille silloin leipää ja leivän päälle vielä juustoakin. Minulla ei nimittäin ollut siinä vaiheessa elämääni mitään käsitystä perheen elättämisestä. Lapsi oli tulossa, oli koirakin ja minä olin avuton kuin vastamunittu muna.)

Siinä vaiheessa, kun asuin yksin (ilman mitään miestä) Tampereella rautatien toisella puolella, joka puolelle sattui. Sattui ihan yhtä paljon kuin silloin, kun ensimmäisen kerran lasteni isä potkaisi minua selkään.

Ansaittu potku

Aikuisten oikeasti. Ansaitsin sen. Vähän takautuvasti tosin, mutta kuitenkin. Ensimmäisen suomalaisen aviomieheni olisi pitänyt tehdä niin. Hän kuitenkin tyytyi tyynenä rauhan ja tasapainon miehenä suikaloimaan hääpukuni ja kalliin päällystakkini. Nunna Kristoduli siteerasi kirjassaan Rukouksen valaisema tie kreikkalaista isä Paisiosta.

"Kun ihmiset valittivat isä Paisiokselle, että heitä tai heidän perhettään ahdistivat toinen toistaan seuraavat koettelemukset, tämä meni miettiväiseksi ja pyysi heitä tutkimaan, ovatko he itse tai heidän lähisukulaisensa tehneet vääryyttä jollekin. Oikeutetusti katkeroituneiden valitukset nousevat väkevinä Jumalan eteen ja Hänen oikeudenmukaisuutensa toimii, hän totesi. Onko perinnöt jaettu oikein, onko uraputkessa kenties juostu kumoon joku ansioituneempi..." (Nunna Kristoduli Rukouksen valaisema tie s. 61)

Pikkukaupungit tihkusateessa

Kun luin Juha Akkasen ensimmäisen kirjoituksen maaseutukaupunkien tulevaisuudettomuudesta (Suomen jako kahtia syvenee, mutta tyhjeneviä seutuja on turha yrittää elvyttää HS ke 30.8.2017), tulin vihaiseksi. Ihan kuin tyyppi olisi taas pannut minut ulkoruokintaan tai läpsäissyt naamaan tiskirätillä.

Mehän täällä maalla emme ole mitään. Ainoastaan Helsinki on.

Akkanen oli tarkastellut sekä Savonlinnaa että Mikkeliä alkusyksyn tihkusateessa. Savonlinna on hänen mielestään söpö kaupunki ja Mikkelistä hän ei maininnut edes sitä. Kouvolaa ei pelastaisi hänen mielikuvissaan aurinkokaan. Itse asiassa tässä kohtaa kirjoitusta nauroin ääneen, tunnustan, pistävän hauskaa, mitähän Akkanen sanoisi Lapinlahdesta Stefan Lindforsin myötähäpeää herättävine Aurinkotuuleineen? (Aurinkotuulelle pitäisi tehdä jotain.)

Kirjoitus päättyy ajatukseen siitä, että ihmiset muuttavat töihin sinne, missä on töitä. Se on totta, niin totta. Toimivat palvelutkin ovat minun mielestäni toissijainen kriteeri. Mutta tämä myös Akkasen kirjoituksessa on niin totta, niin totta: "Kohtuuhintaisista asunnoista vain on pääkaupunkiseudulla pulaa."

Niinpä niin.

Olimme koko perhe - ilman elukoita tosin, meillä oli hyvät lomittajat - toissa viikonloppuna Asikkalassa Vesivehmaalla ja ensimmäisen kerran Matti sanoi, että saattaisikin muuttaa pois Lapinlahdelta. Tai no, ehkä kolmannen kerran. Nyt kun minä en oikeastaan haluaisi täältä mihinkään.

Minusta tosin tuntuu hyvin vahvasti siltä, että Elämäni Työt, Maria ja Anna, eivät halua jäädä Pohjois-Savoon happanemaan tai mätänemään. Elleivät nyt sitten löydä elämiensä puolisoa täältä, jotain mustaa tai tummaa mamumiestä, suomalaista eivät ihan geneettisistä syistä saa ottaa, itäsuomalaista eivät ainakaan, äiti kieltää. Syynä on MBO-kasauman vaara. Onneksi länsi- ja itäsuomalaisen geenistöt eroavat toisistaan yhtä paljon kuin suomalaisen ja eurooppalaisen, näin olen kuullut sanottavan.

Tai no, puhukaamme siittäjästä, voihan sitä tehdä vaikka tanskalaisprinssin. Puoliso on eri juttu ja oman suuntautuneisuutensa saavat valita itse, siihen äiti ei puutu, siunaa vain hankkeet, naispuoliso tyttärellä voisi olla ihan toimiva homma. Ei olisi sukupuolittunutta työnjakoa siinä tapauksessa ainakaan.

Pääkaupunkiseudulta emme saa romanttisen puutalomme - no on tämä vähän turhan pompöösi, olisin ollut tyytyväinen Pöljän talooni, siinä kun oli vielä peltokin ympärillä - hinnalla edes vaatekomeroa. Katson nyt ulos ikkunasta, kun kirjoitan. Näen vanhan koivun, pihlajan, lehtikuusen (Linnansalmentieltä lentäneitä sipsipusseja) ja pihajänistä metsästävän Birgitta-kissan. Etelävenäjänkoira Pyry Kasper puhkuu Marian sängyllä ja unelmoi illansuun metsälenkistä. Eilen Hän sai juosta niin pitkään kuin jaksoi.

Pimu jo odotti auton vieressä ja tarkkaili muutaman kymmenen metrin päässä temmeltävää oravaa. Aina välillä kumpikin koira otti oravaspurtin. Minä istuin autossa ja luin Tiina Piilolan Taivaanmerkkejä. Ihana kirja. Päähenkilö on epävakaa pösilö, joka on koetellut yliopisto-opettajansa kärsivällisyyttä - ihan niin kuin minä. Lisäksi päähenkilö on vaimo, joka kieriskelee mustasukkaisuuden tuskassa, voi miten tuttua. Vaikka puoliso olisi minulla mikä tai kuka tahansa, kieriskelisin mustasukkaisuuden tuskassa - ja epäilen, että puolisoni ei rakasta eikä ymmärrä minua, jos hän ei kieriskele mustasukkaisuuden tuskassa.

Metsään ajaessani kuuntelin, kun entinen otavanopistolaislinjalaiseni Leena Peltokangas haastatteli kirjailija Miki Liukkosta. Olin juuri hankkinut itselleni Miki Liukkosen O:n, josta radio-ohjelmassa oli eilen puhe. Luin siitä ensimmäiset sivut istuessani Iisalmen vanhan raatihuoneen puistossa penkillä ja kohta eteeni kurvasi yrittäjäpuolisoni paikallisen rautakaupan rautarouvan kanssa.

Pääsin elämäni toiselle liikelounaalle. Tai ehkä se oli kolmas. Rautakaupan rautarouva on ehdottoman hyvä tyyppi ja jollain lailla läheisempi aviomiehelleni kuin minä. Ovat tunteneet pidempään ja mieheni ymmärtää rautarouvaa paremmin kuin minua, mutta tässä tapauksessa kuvio ei haittaa. Nauratti vain, kun tulivat siihen autolla. Ihan kuin äiti ja isä olisivat tulleet hakemaan lastaan leikkipuistosta. (Olin niin syvällä O:ssa, aivan kuin jossain muussa maailmassa, olin Liisa ihmemaailmassa ja Matti sekä rautarouva olivat reaalimaailmasta.)

Tällaisia siteitä emme enää pystyisi luomaan, mikäli muuttaisimme Etelä-Suomeen. Lisäksi Etelä-Suomesta olisi vaikea puikahtaa Viitostietä pitkin Oravikosken Kaivospubiin syömään Komua ja puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Tein Kelan uupuneiden keski-ikäisten naisten kuntoutuksessa itselleni aarrekartan. Ja nyt itse asiassa vähitellen tajuan, että elän jo aarrekartassani.

Miki Liukkosen O

Välihuomautuksena tähän, että Miki Liukkonen itse eilen rinnasti O:n Kjell Westön uusimpaan. Minulla oli molemmat kirjallisuuspiirin ensimmäisessä kokoontumisessa mukana ja piti rinnastaa kirjat. En kuitenkaan tohtinut kaivaa O:ta repustani, sillä en ole sitä vielä alkua pidemmälle ehtinyt lukea. Ajattelin, että luen ensin pois kirjat, jotka valitsin kirjallisuuspiirini luettaviksi. Ettei sitten tule kiire. Olisin verrannut Weston Rikinkeltaisen taivaan ja Liukkosen O:n suhdetta Heikki Turusen ja Matti Pulkkisen tuotannon suhteeseen Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman ilmestymisen aikaan. Nyt Miki Liukkonen teki rinnastuksen itse.

Miki Liukkonen on ehdottoman sympaattinen avant garde -kirjoittaja. Kirjoittaa kvanttifysiikasta ja sanoo, että itse asiassa on kovin älykäs. Niin sympaattisesti sanoi, ihan hihkuin innostuksesta siinä autossa istuessani. Olin jo päästänyt koirat juoksemaan. Juoksivat edestakaisin ja odottivat, että minäkin pääsen rytmiin.

Miki Liukkonen kertoi, että kirjoittaessaan painettuna 800-sivusta O:ta, joka oli ollut käsin kirjoitettuna käsikirjoituksena noin 1 600 arkkia korkea paperikasa kirjoituspöydällä, hän saattoi kolmekin viikkoa vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Jos lähikaupan kassa oli puhelias, Liukkonen saattoi puhella tämän kanssa. Jos lähikaupassa ei ollut paikalla puheliasta kassaa, hän ei kirjoituspäivän aikana puhunut kenellekään.

Niin saattoi kulua kolmekin viikkoa. Sen kun vielä joskus saisi kokea. Kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa päivät pitkät. Nytkin pitää alkaa vääntää yhtä tarjousta, perkele, Matti soitti.