Vuokko Sajaniemen Pedot loppuun, osa 3

ma 25.9.2017

Olin sivuuttanut Vuokko Sajaniemen Pedot kauhugenreen kuuluvana. Jostain olin saanut sellaista päähäni. Ehkä romaanin nimestä tai olin lukenut romaanin takakansitekstin. Siinä puhutaan metsän susien hiipimisestä lähemmäs kylän taloja. Ehkä samaistin Sajaniemen Pedot Alasalmen Suden hetkeen. Enhän ollut lukenut yhtäkään Alasalmen kirjaa sen vuoksi, että en ole kiinnostunut kauhusta. Elämäni on ollut ihan tarpeeksi kauheaa ilmankin. Enkä sitä paitsi tykkää, että kauheista elämistä tehdään myyntikikka.

Nyt sitten päätin kerätä pikku hiljaa kaikki päivialasalmet. Arvelen, että pidän hänen Onnellisista ihmisistään, Tuosta tummasta naisesta ja Valkoisesta naisesta. Loistava yksinhuoltajuus oli vapauttavaa kertomaa köyhyydestä - hassuahan se on, että köyhyydestä ei voi kirjoittaa suoraan - tyyliin minäpä kirjoitan nyt köyhyydestä. Ei sellainen myy eikä sellaista haluta julkaista. Sehän olisi keskiluokalle aivan liian ahdistavaa.

Ilmiö on Asta Lepän Voittajien varjoon asti pitänyt naamioida ja Lepänkin kirjassa alaluokka näyttäytyy vain alemman keskiluokan rivitaloyhtiön etäisinä häirikköinä, kännisinä mölisijöinä. Loistavassa yksinhuoltajuudessa Alasalmi kuvaa, kuinka hän - päästyään kauppaan sen yhden kerran viikossa - syöksyilee ajoradalle liiskaantuneiden maitopurkkien lomaan kuin kaupunkivarikset. Alasalmella on ollut samanlainen oikutteleva Sitikka, jonka takakontti aukeili välillä itsekeen, kuten minunkin ZX:ssäni. Kirjailija kuvitteli, kuinka jälleen kerran takakontin luukku aukeaa ja hänen viikon ruokaostoksensa putoavat auton jälkeen ajoradalle. Minä aina pelkäsin, että Marian pyörätuoli liukuu kyydistä.

Minä voisin kuvata epämääräisten vekselivetoisten yrittäjien köyhyyttä kertomalla tammikuusta, jolloin Pohjois-Savossa oli viikkokausia yli 30 astetta pakkasta. Matti lähti elvyttämään rakennusliikettä Talvivaaran kaivoksen keikka-asentajana. Mies oli kymmenen päivää käytännössä puhelimen ulottumattomissa ja pani mol.fi-sivuille auki hirrenveistäjän työpaikan. Minä jäin Lapinlahdelle kylmenevän romanttiseen puutaloon lapsineni lakkoilevan pakettiauton varaan.

Ajoin oikuttelevan pakun kerran Stefan Lindforsin Aurinkotuulen ympäri ja koska polttoaineen syöttö katkoi ja moottori ikään kuin hörpähteli liikenneympyrässä, ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Emme lähde kymmeneen päivään mihinkään, sillä pakua on minun aivan mahdoton työntää mäkistarttiin. Muistan, että Vehmersalmella olisi ollut Koskelan Jussin myöhäisviisikymppiset. Jouduimme kieltäytymään niistä, sillä pelkäsin automme jäätyvän Jussin Vehmerin-residenssin pihaan, vaikka sainkin kuin ihmeen kaupalla jotenkin elvytettyä GBA-Saabin. GBA tuli meille Nurmeksestä. Se oli lasten biologisen isän löytö meille.

Mol.fi-sivujen kautta sain kymmeniä puhelinsoittoja päivässä. Hirrenvaihtajia soitti Viroa myöten. Tein omatoimisesti kaksi rekryä. Toinen heistä uusi vast´ikää firman nettisivut ja kirjoitti kirjan Uudistunut perinteinen hirrenveisto. Jos niistä kymmenestä kirskuvan pakkasen päivästä sain perheen selviytymään hengissä, selviydyn mistä vain. Joka aamu läksin hiihtämään Onkiveden jäälle. Muistan huikean pakkasen värittämät kaislat. Päivien sävy oli oranssi.

Pedot

Kun nyt aloin lukea Sajaniemen Petoja, googlasin kirjailijan. Kappasta vain, ensimmäinen osuma minulla tuli omaan Soleaani. Vuokko Sajaniemi on työskennellyt Ortadissa projektipäällikkönä ja olin tallentanut hänen yhteystietonsa Solean premisivulle kesälehdessä vuonna 2010.

Kirjablogissa Morren maailma valitetaan sitä, että ortodoksisuus ei oikein auennut Pedoissa - ja sitä, että kirja ei ollutkaan maagista realismia. Minä sanon, että onneksi ei ollut! Minuun nimittäin kolahti juuri Petojen ortodoksinen elementti. Tai ei ortodoksisuus ollut kirjassa mikään elementti. Kirja oli läpikauttaaltaan ortodoksinen. Ikään kuin olisin laskeutunut lämpimään ja seesteiseen ortodoksiseen alkumereen. Kokemus oli rauhallinen ja ihana.

Nyt alkaa jännittää, mitä Lapinlahden kirjallisuuspiiriläiset pitävät Pedoista. Ehkä ryhmässämme on toinenkin taustaltaan ortodoksi.

Morren maailman blogisti ei saanut otetta Petojen henkilöistä. En minäkään samalla tavalla kuin nyt kellin Tiina Piilola Taivaanmerkeissä. Taivaanmerkkien päähenkilö olen minä, voi herranjestas, rasittava, epävakaa minä. Mutta Petojen Maria saikin säilyttää yksityisyytensä. Ei minulle tullut tarvetta sukeltaa nuoren kasvavan naisen pikkareihin.

Sajaniemen teksti oli kuvailevuudessaan, lipuvuudessaan lumoavaa. Petojen ihmiset elävät luonnollisessa Kirkon yhteydessä. Maria on papin tytär, laulaa kuorossa. Äitiä ei ole, isä on hämmentynyt ja yksinäinen, rakastuu ehtoisaan seurakunnan nuoreen kanttoriin, kirjoittaa piispalle, menettänee työnsä, mutta kaikki on kuvattu jotenkin kauniisti. Edes viran menetys ei ole kamalaa. Sellainen on sääntö. Ortodoksipappi on yhden naisen mies.

Ajattelin, että ehkä isä Lassen elättää jatkossa kanttorivaimo ja isä Lasse jatkaa seudun uskonnonopettajana. Ehkä hän ottaa jotain muuta työtä, ehkä ei, ehkä hänen ei tarvitse, kun kerta Maria on muuttamassa pois kotoa. Kanttorin palkalla elää, jos pystyy elämään niukasti. Ehkä isä Lassesta tulee koti-isä. Saara varmasti haluaa omiakin lapsia.

Seksiä Pedoissa on viitteellisesti, kauniisti. Isän ja nuoren kanttorin välinen jännite tulee rivien välistä, vaivihkaa. En todellakaan kaivannut naturalismia tässä kohtaa. Kirjassa on myös kuolema. Sitäkään Vuokko Sajaniemi ei ole kuvannut niin, että lukijan tekisi mieli oksentaa. Minä tunsin romaanin kuolemakohdassa jopa syyllisyyttä. Olen paha ihminen, sillä olin helpottunut siitä, että kuollut oli juuri se, joka kirjassa tapettiin, eikä kukaan muu. Minä, lukija, en tullut liian surulliseksi, vaikka Marian puolesta surullinen olinkin.

Käsittämätöntä, kuinka Sajaniemen teksti jäi vaikuttamaan pitkäksi aikaa. Palaan vielä varmasti useasti Petoihin.

Sajaniemi kuvasi jopa pienen rajakarjalaisen pitäjän, Ritajärven, Nesteen huoltoasemaa kauniisti: "Neste on pitäjän ainoa ikärajaton ajanviettopaikka, ja sieltä saa kaiken tarpeellisen: kahvia ja jäätelöä, pitsaa ja burgereita, grillimakkaraa ja sipsejä, ja tunteen siitä, että jokin on liikkeessä - autot, ihmiset ja elämä. Voi seurata tankkaamaan pysähtyviä ulkopaikkakuntalaisia ja varastojaan täydentäviä kesäasukkaita, voi päivittää paikkakunnan juorut ja samalla keksiä niitä lisää."

Sijoitan romaanin tapahtumat Tohmajärvelle, jonka keskus on kansainvälinen Neste. Tohmajärven Nesteellä olen itse useasti pysähtynyt matkalla Petroskoihin ja matkalta Petroskoihin. Petojen ortodoksinen pyhäkkö on sitten bysanttilainen, ei missään nimessä luterilaisia kirkkoja muistuttava jälleenrakennuskauden tyyppipiirustuksilla suollettu pyhäkkö, ja mielikuvissani Kiteen Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Nektarios Eginalaisen kirkko, mutta valkeaksi rapattuna.