Aalto-talo, Mikkelin asuntomessut

la 12.8.2017

Kummallista. Vaikka olen täynnä kihisevää sappea ja raastavaa häpeää siitä, että menin iloissani kirjoittamaan vapaata assosiaatiota TAIP240-luennoista, olen toisaalta täynnä intoa. Pääsen tekemään tehtävät toisella uudelleen. Kirjoitan ne aivan toisella tyylillä. Niukasti, kylmästi, kliinisesti! Jes! Jes! Jes!

Ja jos vielä tulee estetiikan tehtävästä nuiva palaute tai kakkonen, teen senkin uudestaan. Teen tehtävän Mikkelin asuntomessualueesta, jonne meidät veti arkkitehti Seppo Mäntylän Aalto-talo. Ajattelin, että minua ei nyt siellä muut ökymessutalot kiinnosta. Väärin ajattelin. Messualueella stereotyyppinen Deko-lehden myyjänuorukainen sai minut tilaamaan Dekon, jonka tilaus päättyy itsekseen. Messuluettelosta kävi ilmi, että kierroksen loppupäässä on pieniä talosia. Ihmiset ilmeisesti ovat saamassa tarpeeksi satojen neliöiden ökytaloista.

Aivan mainiota muuten se, että Dekon tilaus päättyy itsekseen!

Sitä paitsi Deko on sisustuslehdistä jotenkin mukavin. Rento ja kiva. Glorian tilasin sen vuoksi, että haluan tilaajalahjan: Marimekon punaisen kukkaron. Oikeasti, älkää naurako siellä. Otetaan ilo irti kylkiäisistä ja samalla tulee lehtimyyjille töitä. Säälitti eilinen hirmuisen hyvä A-lehtien myyjä, joka koetti saada minut uusimaan Eevan tilauksen. En uusi ihan heti. Pidän taukoa.

Eevassa kyllä on Suomen parhaat henkilöhaastattelut, mutta päätin antaa tilaisuuden välillä toisen lehtifirman lehdille. Itse asiassa olisin hyvä lehtimyyjä, sillä luen jokaisen aikakauslehden tarkkaan, jonka vain käsiini saan. Ja tiedän joitain asioita sisältä päin.

Aalto-talo

Ihan parasta Mikkelin asuntomessuilla oli 4H-koiranhoito. Nuoret ottivat vastaan messuparkkipaikkana toimineen lentokentän parkkialueen läheiseen metsikköön koiria siksi aikaa, kun isännät olivat messuilla. Minä ajattelin, että oikeastaan Pyryä pitää sosiaalistaa tilanteisiin, jossa on paljon ihmisiä. Koska en saanut kannatusta, sanoin Matille ja Annalle, että kiertäkää te messualue, minä käyn sitten viimeisenä yksikseni katsomassa Aalto-talon ja ehkä pari muuta taloa siinä.

Olisin kirjakasseineni ja käsin aloitettuine kirjeineni viihtynyt koirien kanssa varjoisassa parkissa monta tuntia. Vaikka kokonaisen päivän. Mehän olisimme voineet panna UKI-pakun parkkiin jonnekin Kirkonvarkauden sillan Puumalan puolelle ja metsätien sivuun. Minua ei odottelu haittaa. Nytkin odottelen, että pyykkikone pääse ohjelman loppuun - siis teen koko ajan jotain, pesen tässä pyykkiä - ja odottelen, että Maria haluaa nousta.

Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kakkososassa Viimeisessä uitossa oli kaunis kohta, jossa taiteilija Elias Elv avustaa polioon sairastuneen lapsivaimonsa, Eldbjörgin, makuulle. Eldbjörgillä, eivät toimi edes kädet. Hän on lakannut harjoittamasta niitä ja kääntää kirjan sivujakin laitteella, joka toimii päätä kääntämällä.

Asuntomessujen Aalto-talossa oli ruuhkaa. Kaikki muutkin halusivat nähdä sen.

Nojoo, olihan se. Kummallinen. Kyllä se kuitenkin piti nähdä. Haluaisin kysyä arkkitehdiltä, onko hänellä ihan oikeasti ajatus, että taloon mennään kuin luolaan. Koin talon etuoven edessä olevan aaltokattoisen, matalalla, miltein niskassa, roikkuvan tilan ahdistavana. Se oli iltapäivällä sysipimeä. Ehkä tosiaan ideana on se, että taloon ryömitään.

Pimeästä kuistintapaisesta tultiin kapealle käytävälle, jonka päästä avautuu näkymä Saimaalle. Käytäviä Aalto-talossa oli paljon. Ne olivat ahtaita ja ahdistavia. Keittö-oleskelutilassa oli kyllä kosolti avaruutta, mutta minä en ainakaan haluaisi asua akvaariossa. Tilan kaikki seinät olivat lasia.

Makuuhuoneeseen johti lasinen liukuovi. Taitaa Aalto-talo olla lapsettoman upporikkaan pariskunnan juttu. Bonuslapset saavat kyllä tulla käymään, mutta ilmeisesti yksi kerrallaan. Heille on eristettynä oma huone saunan erillisen baarihuoneen taakse.

Aalto-talon kanssa Saimaan rintueeseen oli noussut toinen toistaan pompöösimpia pytinkejä. Niistä jäi oikeastaan mieleen vain se, että ainakin kahdessa paskahuussin ovi aukeni suoraan tupakeittiön keittiötilaan. Karmeaa. Eihän sellaisessa vessassa uskalla käydä hajukakalla. Tai voihan se olla, että ylempi keskiluokkaa kakkii ruusun terälehtiä. Mistäpä tuon tietää, kun en yhtään ylemmän keskiluokan ihmistä tunne.

Enkä kyllä niin kovasti halua tutustuakaan.

Pikkuruiset taloset

Olisin halunnut pidempään fiilistellä asuntomessualueen loppupään pikku talosissa. Mietiskentelin jo pohjaratkaisua meille Matin kanssa eläketaloksi. Kyllä varmaan pystyisi jotenkin pienessäkin talossa eristämään makuutilat oleskelutilasta. Toisaalta voisihan sitä jäädä tähänkin loppuelämäksi, mutta siinä tapauksessa jotain tulee tehdä talolle.

Akuutein tarve on talon toisessa päässä vävyovelle. Pitäisi saada ovi, josta vävyt voivat aamuisin luikkia meitä tervehtimättä tiehensä.