Pia Valkonen

Kjell Westö Rikinkeltainen taivas
vs. Michel Houellebecqin Maasto ja kartta

ti 21.8.2017

Juuri ennen kun luin Apu-lehden Raila Kinnusen tekemän haastattelun kirjailija Kjell Westöstä, olin kirjoittamaisillani ylistävää merkintää Rikinkeltaisesta taivaasta. Siinä ei olisi mainesanoja säästelty ja se olisi tullut kirjoitetuksi imeläpussi leuan alla. Peräännyin ja säikähdin. Ja mielen päälle nousi ärtymys, jonka kirja herätti.

Olin odottanut sitä, että Westö pääsee 1930-luvulta nykyaikaan ja huomaa ehkä jopa laman. Leijat Helsingin yllä, jonka luin joskus 1990-luvun lopulla, sen mitä siitä muistan, tuntui ikään kuin kuvaavan meidänkin sukupolveamme, sitä, joka tuli jo valmiiksi äidinmaidossa vasemmisto- ja neuvostovastaisuuden imeneenä yliopistolle vihreitä epämääräisesti epäpoliittisuudesta sympaten. Olin erottavinani Leijoista Helsingin yllä Oilin, Maritan, Juhat, Heikin ja ketä kaikkia niitä olikaan, oliko joku Humphrey Bogart -versio, omahyväinen Jussi, johon kaikki upeat naiset olivat epätoivoisesti lääpällään enkä koskaan ymmärtänyt miksi. Typpi, joka sai minussa aikaan vastustamattoman himon - potkaista perseelle.

Minulla on nyt Leijat Helsingin yllä pokkarina ja se piti lukemani, mutten päässyt alkua pidemmälle. Jotain tuli väliin. Olisin kyllä halunnut tsekata, vieläkö Oilit, Maritat, Juhat, Heikit ja Jussit olivat siellä. Pokkarin takakannessa lukee, että Leijat kertoo City-sukupolven noususta, uhosta ja tuhosta. Minäkin jouduin city-sukupolveen kuulumaan, vaikka olinkin täysin maalta ja vihasin kerrostalossa asumista.

Kuinka vihasinkaan urbaania ja kylmää teräksen ja lasin sykettä! Diskovaloja, pastellivärejä, permanentattuja otsatukkia. Uh, yök, vuosi 85 pilasi elämäni. Oksennan joka kerta, kun kuulen biisin. Tänä aamuna tajusin, että Tampereen yliopistossa tuhlasin elämäni vuodet 1985-87. Törötin päällimmäisenä muiden toimittajaopiskelijoiden kanssa Tillikassa parantamatta edes maailmaa. Sitten älysin mennä Pyynikille lukemaan slaavilaista filologiaa ja elämästäni tuli todella erinäköinen kuin toimittajaopiskelijatovereitteni. Hyvä niin!

Tuli aivan mieleen moskovalainen valokuvaaja Aleksander tai Alexander Fedorenko, johon tutustuin Dom Knigin kirjanostojonossa - olin ostamassa Aleksandra Kollontain elämäkertaa. Aleksander oli läpikotaisin kirjasivistynyt alkuperäisvenäläisen tai siis Kiovan Rusin eläjän näköinen pitkänenäinen pitkätukka ja hän puhisi minulle Moskovan-opiskeluvuotenani: kaikki historialliset arkistot ulottuvilla ja mitä suomalaiset opiskelijat tekevät? Käyvät Moskovan ruoka-Stockmannilla ostamassa ruokaa ja istuvat hotelli Inturistin montussa.

Se oli käsittämätöntä. Kaikki oli käsittämätöntä. Päivän lehden ostaminen kioskilta vaati totuttelua ja jos yhden päätti ostaa, ei sinä päivänä jaksanut enää mitään. Seuraavana päivänä oli Stockmannin keikka ja sitä seuraavana varmaan yritimme elokuviin, jos emme levänneet. Aina, jos lähti johonkin, matkaan metrollakin meni tunti. Ja tunti takaisin, jos ei enemmänkin. Miten siinä olisi jaksanut mihinkään historialliseen arkistoon, hyvä, että sai vähän murua rinnan alle ja suodatinkahvia.

Ja sitten. Koko Neuvostoliitto romahti kirjaimellisesti meidän silmiemme edessä. Olivat mielenosoitukset ja Gorbatshovin miehistönkuljetusautot, neuvostosotilaat rynnäkkökilpien kanssa. Mielenosoittajien ja sotilaiden väliin puristuminen. Olinko se edes minä? Onko valokuvadokumentteja? No siitä ainakin on, kun me Aleksanderin kanssa kesällä 1992 olimme jääneet Berijan teloitusluostariin vangiksi juomaan viintä suoraan pullon suusta, kun iltavahdit olivat panneet luostarin portit kiinni. Aleksander kuvasi minun kamerallani, kun vääntäydyn portin rautatankojen välistä. On sitä joskus oltu kuulkaas hoikkia. Tai no, ehkä en koskaan ole ollut suhteessa muuhun varteeni hoikka, mutta sellainen, että pääsin lukitusta portista läpi.

(Tässä merkinnässä en ehdi enää takaisin Westöhön tai otsikon Michel Houellebecqiin. Menen siihen joskus myöhemmin. Sitä vain tahtoisin sanoa, että Kjell Westön ihmiskuvaus on taivaallista. Houellebecqin henkilöhahmot puolestaan ovat tunnekylmyydessään kuvottavia tai muuten aleksityymejä etanoita. Tympeillä romaanihenkilöillä Houellebecq kääntää kaltaiseni lukijan huomion uusliberaalin tai postfossiilikapitalistisen yhteiskunnan rappioon. Nyt lasken palkat ja maksankin, sillä lempiasiakkaamme on maksanut ennätysnopeasti toissa viikon työt. Totuuden nimissä kevään 1991 viimeisestä miekkaristani Moskovassa on diapositiividokumentteja länsimaisista toimittajaopiskelijoista, jotka poseeraavat hymyhuulin mielenosoittajia torjuneiden sotilasrivistöjen edessä, vähän sillä tavalla, että tässä on nyt tämä vallankumous, joka sateen sattuessa pidetään Intun Montussa. Elimme raskaan keveän ja keveän raskaan ajan päättymistä, vrt. Milan Kundera Olemisen sietämätön keveys. Tämä kirjoitus on samalla kirjoitus siitä, että en vain osaa kirjoittaa yhtään mitään Turun puukotuksesta tai siitä, kuinka imatralaissyntyinen mies, joka oli vuonna 2003 koettanut polttaa isänsä talon ja tämän 10-vuotiaan pojan taloonsa, ajoi hienostoautolla ihmisten päälle Helsingin keskustassa. Me, 1960-luvulla syntyneet, olemme tällaisen läpikapitalisoituneen ja pahan maailman tehneet tai jos emme olleet sitä tekemässä, me emme tehneet mitään, jotta se ei syntyisi, repikää siitä. Vittu.)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi