Maritta Tasken

su 13.8.2017 ja ma 14.8.2017

Lauantaina poistuin kotoa sen verran, että asiakas pääsi avoimesta ovesta sisään ja pelästytti sekä talon pohjois- että eteläpäädyn asukkaat koloissaan. Ihan aamulla sain pussillisen kantarelleja suoraan kotiin kuljetettuna. Aivan huippua. Kantarellit odottavat Matin laskeutumista. Sain samasta osoitteesta myös kaksi tölkkiä lakkahilloa. Hillo vie kielen mennessään.

Tänään on päivä, jolloin teen ruuhkautuneet vuosikokouspöytäkirjat. En tiedä, miksi tänään on pöytäkirjankirjoittamispäivä. On vain! Ja laskuhan pitää viime viikon töistä kirjoittaa tietenkin. Tämä ei ole palkanlaskuviikko, joten siksi varmaan riittää energiapisara järjestöbyrokratiaan. Mieluusti kirjoittaisin pöytikset kokoustettaessa, mutta en saanut Nurmeksessa Matti Pulkkisen seuran vuosikokouksessa läppäriä tulille.

Kävin lauantaina lähialueilla lenkittämässä Pyryn ja vein jätteet kierrätyspisteeseen. Lisäksi laitoin edellispäivän epäonnistuneesta tofusekasotkusta lihamureketta, joka Marian mukaan oli kyllä aika "erikoista", mutta ihan syötävää, pesin lukuisia koneellisia pyykkejä muun muassa Matin valkoiset teepaidat, tavaramerkin, sekä kirjoitin Karvisen Seijan (nyk. Kaukoranta) kirjeen käsin loppuun.

Oli hyvä päivä! Oli mukavaa seurata, kuinka kodinhoitohuoneen lattialle erivärisiin kasoihin luokittamani pyykkikasat vajenevat ja lopulta siirtyvät roikkumaan katorajaan vedettyihin pyykkinaruihin. Olisin vienyt Matin puhtaat valkeat paidat ulos kuivumaan, mutta pelästyimme Lucifer-uhkaa. Arvelin, että Lucifer repii Matin paidat narulta irti ja mies joutuu sunnuntaiaamuna kaapimaan itselleen puhtaan paidan S-marketin seinästä mennessään jälleen Pöljän kotiseutumuseon savusaunan kattotöihin, mikäli myrsky ei ole siirtänyt paljolla vaivalla ja hiellä kuorittuja malkapuita saunan takana olevalle Museoteille tai sen takana olevaan ratapenkkaan. Lusiveerus ei tullutkaan, heilutteli vain hieman tuulihäntää Yläpitkän päällä, sain raporttia tekstarilla sieltä, ja satoi muutaman pisaran täällä kirkonkylällä.

Jännä juttu. Matti ylisti ravitsemusnaisensa töitä monisanaisesti tekstarilla eikä se saanut minua kuin lievästi raivostumaan ja vähän vittuilemaan. Hyvää kasvissosekeitto olikin - suorastaan hellän pehmeää ja rakastavan samettista. (Aivan toista kuin oman vaimoihmisen keitokset, jonka etnofuusioruuissa curry ja inkivääri sekä chili avaavat tukkoisemmankin nenän.)

Olen myrkyllinen, tunnustan, mutta kaipaan aviomiehen tunnustusta. Likaisten sukkien ja paitojen nyppimisestä lattialta tai mielikuvituksekkaasta etnofuusioruoasta on turha kiitosta odottaa perinteiseltä mieheltä. Järeän yläsavolaisesta mykykeitosta, lempeästä juurespuurosta tai pulleista pullista kyllä.

Muistan kaiholla Vasemmistonaisten eduskuntavaalikampanjaa vuonna 2010 - 2011, päätimme, että meillä on vaaleissa ihan eri zembalot kuin muilla, valmistauduimme itse asiassa seuraaviin kunnallisvaaleihin ja aina oli mahdollisuus kieltäytyä tulemasta paikalle sillä verukkeella, että pyykkivuori kotona kaatuu päälle.

Panin kyllä merkille, ettei ole sellaista perinteistä vasemmistotyöläismiestä, joka tukisi vaimonsa kampanjaa siivoamalla koiranpaskat lattialta. Sellainen oli minulla kerran odottamassa, kun tulin vaalitilaisuudesta. Aloin itkeä ja ajattelin, että ei tämä oikeasti muutenkaan ole minun juttuni. Samat jutut joka paneelissa. Alkoi omassa suussakin kahden paneelin ja muutaman sähköpostipohjaisen vaalikyselyn jälkeen maistua eltaantunut koiranpaska.

Silti vituttaa, että tie perinteisen parisuhdemallin omaksuneen miehen sydämeen kulkee vatsan kautta. Joskus toivoisin, että aivojen, mutta kuten Touko Aallon tapaus osoittaa, joskus tie kulkeekin sanonkominämitäkautta. Aallon nyxä on Iris Flinkkilä ja MV-lehden sivuilta oli linkki Flinkkilän City-lehden Jatkoilla-blogiin.

(Huh, blogista tulee ihan oma nuoruus mieleen. Uhhuhhuh. Oijoijoi! Ääniblogin kuuntelu oli vaivaannuttavaa. Ehkä olisin kuunnellut sitä innnolla 24-vuotiaana, luinhan Anja Kaurasen Sonja O:n kuin Raamatun ihan pikku tyttönä, olin 24-vuotias vuonna 1989 ja käyttäydyin vähän samalla tavalla kuin Iris Flinkkilä, tosin tein sitä uhmasta, olin tullut Suuren Rakkauden Julman Valtikan hylkäämäksi ja kahlasin lähinnä epätoivoisissa ihmissuhteissa.

Jos olisin nyt Touko Aallon vihitty vaimo, pakottautuisin olemaan rauhallinen ja odottamaan tyynen ylevästi. Huono olen minä ketään neuvomaan, itse olen aina raivokkaan, kyyneleisen ja lautasia paiskovan tasapainoton näissä asioissa. En kuitenkaan usko päivääkään että 24-vuotiaan seksipommin mielenkiinto jaksaa pysyä 33-vuotiaassa aika valmiiksi keski-ikäisen oloisessa, rauhallisessa ja mukavassa (liian mukava, haluaa olla liikaa aina mieliksi?) tyypelössä, josta puuttuu tiikeri. (Me Maritan kanssa luokittelimme miehet tiikereihin ja nallekarhuihin, nallet olivat mukavia kavereita, miehessä piti eroottisen jännitteen ylläpitämiseksi olla kesytöntä tiikeriä, niinpä olimme henkisesti ja joskus ruumillisestikin tiikereidemme kanssa mustelmilla. Minun supertiikerini oli lasteni biologinen isä, täysin kesytön luonnonvoima, ydinreaktori, rauha hänen sielulleen, pysyköön haudassaan ja odottakoon meitä siellä, sillä ensi lauantaina Matti ehkä haluaa Kauhajoelle lentotapahtumaan, meidän tehtävänämme on ensi viikonloppunakin nyppiä sukkia lattialta, pestä valkoisia miehen teepaitoja, mutta sukkia en perrrrrkele lajittele! Läimään ne mielenosoituksellisesti sukkakoriin, etsiköön itse mies sukille parinsa! Ihan vallankumouksellinen olen tässä asiassa!)

Tässä kohtaa kirjoitusta heitin hyvästit ensi viikonlopun Kirjakemmakoille. Jos pääsemme sinne, hyvä, jos emme pääse, hyvä niinkin. Jos pääsemme ja jaksamme, hyvä. Jos pääsemme, mutta emme jaksa, hyvä niinkin.

Abstrakti taide

Kierrämme useasti Pyryn kanssa navettamuseon reittiä lukion pihalta Rovastilan pellon piennarta pitkin Eemil Halosenkujalle, jos en pääse koirien kanssa metsään. Panin lenkillä merkille, että taiteilijat olivat hakemassa navettanäyttelystä taulujaan. Minun piti vielä toissapäivänä käydä katsomassa Maritta Taskenin abstrakteja maalauksia.

Tähän asti kirjoitin eilen sunnuntaina. Sitten iski kauhea kipukohtaus. Olin aamulla herätessä jotenkin valmiiksi kipeä. Lihakset tuntuivat heikoilta ja surkastuneilta. Vaivoin tein olkapään venytykset. Maria lähti Järvenpäähän ja kirjoitin Uskon Sisarelle Railille sähköpostin, jossa voivottelin oloani. Viestikin jäi kesken.

Valuin muutamaksi tunniksi keittiön sohvalle ja vajosin kipuuni. Statiinien aiheuttamaa lihassärkyä on vaikea kuvata. Tai voihan se olla fibromyalgiakin. Juoksin nimittäin perjantai-iltana 400 askelta siihen vitutukseen, että missasin Luovan Puun Arja-Liisa Landenin tilaisuuden. Minä vain täpöstin koko päivän täpös. täpös, täpös, oli aivolohkosärky, sellainen innittävä ja sirittävä, ajattelin, että Lucifer on tulossa, ja sitten olikin iltapäivä ja koetin lähteä Maaselkään. Kun olin Maaselässä, kello oli jo 16 ja jos olisin siitä saman tien lähtenyt Luovaan Puuhun olisin ehtinyt, mutta  en olisi saanut koiria enää mitenkään takaisin autoon. Ne juoksivat ympyrää ja peräkkäin kuin hullut.

Sitten lähdin minäkin juoksemaan. Rinnettä ylös, vaikka aavistelin, että tämä vielä kostautuu. Tätä ei voi selittää muuta kuin toiselle statiineja käyttävälle fibromyalgikolle. Lauantai oli ihan ok, mutta sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että jahas, tämä on sitten tämmöinen päivä! Kun lihaskipu iskee, se on sellaista loimottavaa, ihan kuin lihaksia vedettäisiin ja venytettäisiin äärimmilleen. Ei ole yhtä paikkaa, jossa kipu ei vihloisi, se ei oikeastaan ole raastavaa, raastimella tehtyä, vaan kuin revontulet lihaksistossa. Kivulla on äänikin, se on sellainen viileä viuh, viuh, viuh.

Jostain käsittämättömästä syystä kipuihin auttaa se, että lähtee itsepintaisesti ulos, hengittää syvään happea ja liikkuu. Toinen keino on liki tai yli 30 asteen pakkanen. Semmoiseen keliin, kun lähtee hiihtämään, kipu ei tunnu yhtään. Eilen olin vähällä sanoa Matille, joka lopulta tuli Pöljältä kotiin, että unohdetaan mustikat, minä menen nukkumaan. Hyvä, etten sanonut. Kipu meni ohi, kun pääsimme Maaselkään.

Ehdimme molemmat poimia puhtaasti puoli litraa mustikoita, kun alkoi sumutinpullosade. Emme jääneet odottelemaan tuulta ja tulikiveä, joita mustanpuhuvat pilvet ennakoivat, eikä Pyrykään ihme kyllä jäänyt. Se loikkasi autoon aika vähällä houkuttamisella.

Väliotsikko on Abstrakti taide. Tokmannin vastapäätä olevassa vanhassa navetassa oli heinäkuun alusta lähtien Pohjois-Savon kuvataideyhdistysten yhteisnäyttely, jossa oli sekaisin sekä abstraktia taidetta että esittävää. Kaikenlaista oli, joten kävin näyttelyssä yhteensä kolme kertaa ja oven takana ainakin kaksi.

Lauantaina tunsin surua, kun Pyryn kanssa lenkkeillessä näin, että taitelijat kerääntyvät kello 18 aikaan navetalle hakemaan teoksiaan pois. Oli kuin olisin ystävän menettänyt. Minusta oli mukava piipahtaa katsomassa tauluja kesken kaiken ja suunnittelematta. Näyttelyyn ei ollut pääsymaksua ja Matti ja Liisa -lehti ignoneerasi näyttelyn miltei täysin. Siitä oli kyllä lehden takasivulla ennakkojuttu, jossa oli pieni valokuva, ilmeisesti abstraktia taidetta sekin, sillä valokuvasta ei saanut selvää, ja itse jutussakaan ei ollut päätä eikä häntää. Jutussa esiintyvän haastateltavan nimi muun muassa muuttui kesken kaiken.

Maritta Tasken

Kun olin pari kertaa käynyt katsomassa Pohjois-Savon kuvataideyhdistysten yhteisnäyttelyn, tunsin huonoa omaatuntoa. Olin kyllä havainnut, että sekä alakerrassa että yläkerrassa on kaksi isokokoista taulua, joiden pääosissa on punainen väri. Punainen, jossa oli mukana hieman sinistä, öljymaali muodosti tummanfuksioita pintoja.

Koska näyttelyssä oli niin paljon katsomista, vilkaisin vain, että jahas, väripintoja, ei voisi vähempää kiinnostaa. Kesän aikana kuitenkin löysin maanisen kuvataiteilija Maaria Batsheva Oikarisen Hekuma-blogisivuston ja kun olin tarpeeksi monta tekstiä erilaisisita värimaalauksista häneltä lukenut, kiinnostuin navettanäyttelyn tummanfuksioista tauluista.

Etäisesti ja ohimennen aluksi.

Viimeisellä käyntikerralla en edes vilkaissut muita tauluja. Paitsi no, ihan vähän Ulla Väisäsen triptyykkiä, joka pelasi samoilla taidevälineillä. En kuitenkaan kirjoita triptyykistä nyt, vaikka se olikin helpommin käsitettävä. Varmaankin kokonsa puolesta.

Pakotin itseni tuijottamaan ensin Maritta Taskenin alakerrassa ollutta tauluparia Puutarha ja Tanssi. Purin hampaani yhteen, kiristin leukapieliäni, keskity, saatana, sanoin itselleni. Meni varmaan puoli minuuttia ja ensin avautui Tanssi. Tanssijat ikään kuin poksahtelivat esiin väripinnasta, jos taulua katsoi tarpeeksi kauan keskittyneenä. Sitten siirsin katseen viereen Puutarhaan. Nyt en muista tarkkaan, miksi taulun nimi olisi juuri puutarha, mutta samoja elementtejä siinä oli kuin yläkerran Maiju Ruotsalaisen The Taste of Naturessa.

Puutarhan hahmoilla oli samalla tavalla vähän niin kuin oksisto jalkojen ja lantion tilalla. Samoin Tanssijoillakin. Jännittävää. Tanssijoissa oli liikettä. Puutarha avautui hitaammin ja olisi vaatinut pidemmän keskittymisen. Yläkerran Maritta Taskenin väripinnoilla leikittelevä taulupari Kristallipallo ja Punaiset ei ollut niin mielenkiintoinen.

Punaisissa oli jotain pursuilevia kukkia mustin ääriviivoin. Juuri äsken katsoin Youtube-videoesityksenä Kaisa Salmen kirjeen Helsingin juhlaviikoille. Kirjeessä taiteilija kertoi Fellmanin pelto -performancesta ja siitä, kuinka anoi Kiasman johtajalta lupaa peittää Mannerheimin patsas punaisilla kukilla.

Kun Kaisa Salmi vastasi kysymykseen, miksi juuri punaisilla kukilla, häneltä evättiin lupa.