
ma 7.8.2017
Eilen kävin keräämässä Haukkuvan ahomansikat. Tein lauantaina mansikkakartoituksen ja talsin lenkin loppuosan läpikastelevassa kaatosateessa. Kokemus sekin. Joitain mustikoitakin metsäkoneen vielä turmelemattomalla osuudella oli, mutta mustikkaan pitää mennä Maaselkään asti. Sieltä jo viime viikolla hain puuromustikat
Tänään Maria muuttaa Järvenpäähän. Lasten isä, Leonid, kuoli viisi vuotta sitten. Haudalla pitäisi käydä. Kirjallisuusopinnot ryöväsivät koko kesän ja elokuu on mennyt ihan täpästelyyn.
Tylsän yläotsikon värkkäsin sen takia, että joskus löydän täältä kohdan, jossa olen käsitellyt Kerstin Ekmanin Jämtlanti-trilogiaa. Luin sen viimeisen osan, Raaputusarvat, ensimmäiseksi ja joskus vielä kommentoin romaanihenkilön, naispapin, kokemuksia. Tänä aamuna ehdin lukaista trilogian toisen osan Viimeisen uiton yhteiskunnallis-esteettisen esseen. Juonen kannalta tärkeä tyyppi on kuvataiteilija Elias Elv, joka ehti elämässään jopa natsi-Saksan propagandamaalariksi. Hänen päänsisäinen taidemonologinsa raottaa luteetonta supersosiaalidemokraattista Ruotsia, jossa naturalismi on liian groteskia.
"Sen (kansankodin) seinien sisäpuolella ei hiiskahdettaisikaan köyhänä olemisen häpeästä. Ja kaikesta modernista he haluaisivat, aivan kuten tämä arvostelijakin, karsia pahimmat kasvannaiset. Leikata pois lohikäärmeensiivet ja raatelukynnet." (Kerstin Ekman Viimeinen uitto s. 372 - 374)"
"Naturalismi on siis liian rasvaista. Verettömiä makkaroita olla pitää."
"Kalvasta."
En kirjoittanut mitään Lapinlahden taidemuseon tämänkesäisestä näyttelystä. Taidemuseon seinille oli ripustettuna kuvia kivoista mekoista. Olihan noita, mekkoja. Ja olihan siellä erilaisia hyvin pienieleisiä satukuvia. Ihan jees, mutta kuvat eivät olleet mitenkään kiusallisia, niistä puuttui aivan se kuuluisa taiteen kiusa, jonka sisäistin kirjallisuuden perusopiskelija ja tanssitaiteen mestari Anniina Aunolalta viimekevään yhteisessä opintotilassa istumalla ja kuuntelemalla - enemmänkin meitä muita, jotka olimme salissa kuin opettajaa. Välillä.
Hyvä kuitenkin, että Lapinlahden taidemuseo on ja korjattiin. Nyt täällä on, mihin matkailijan pysähtyä.
Sen sijaan navettanäyttely Tokmannin vastapäätä vaivasi niin, että olen käynyt katsomassa tauluja jo kahdesti. Kolmannen kerrankin käyn vielä. Minulta jäi ajattelematta suuret, räikeät, punamustat jonkun Maritan tai Marikan tai Marittan abstraktit taulut. Niistä tuli mieleen Maaria Baatsheva Oikarisen työt, joita olen katsellut taitelijan blogista ja lukenut hänen tekstejään niistä. Abstrakti taide on minulle vaikeaa. Kuten runoissa, minulta puuttuu niihin tarvittava kärsivällisyys.
Juha Kuosmasen taiteelle antaisin määritteen maaginen natrualismi tai maaginen groteskismi. Navettarakennuksen vintillä on matonkutoja, joka mulkaisee niin pahasti katsojaansa, etten ainakaan minä haluaisi matonkutojaa olkkarini seinälle. Taulu on loistava!
Ensimmäisellä kerralla emme huomanneet lainkaan Kuosmasen maalaamaa ruusukimppua. Se on aivan portaiden yläpäässä. Me tulimme yläkertaan selin Mariaa pyörätuolissa raahaten. Kuosmasen ruusukimppu työntyy taulusta aggressiivisesti ja yhtä aikaa vaanien. Kamalaa, ihanaa.
Pakotin Marian myös Iisalmen kirjastolle näyttelyyn, jossa arvelin olevan juhakuosmasia. Olihan siellä. Heti aulassa oli kukkamaalaus. Lisään tähän violetinpunaisen taulun nimen, kunhan löydän näyttelyssä tekemäni muistiinpanolappuset. Se oli aistillisen törkeä. Nyt harmittaa, että en ole halunnut blogiini kuvia. Olen valokuvaamisesta jotenkin niin traumatisoitunut. TIA-kohtaukseni katkaisivat valokuvausaivoyhteyteni, vaikka tyhjän pupun kirjoittamiseen minä työläännyin ja paloin siinä loppuun. Paloin loppuun paskanjauhamiseesta, imagojen kiillottamisesta, markkinaliberaalista söpötyksestä. Diibadaabasta.
Juha Kuosmasen violetinpunaisessa kukkataulussa oli kukan terälehtiä kuin kieliä. Väri toi mieleen jotain... Ne olivat kuin häpykieliä! Alakerran näyttelytilassa, jonne pitää mennä tarkoituksella ja jos mukana on liikuntavammainen pitää kiertää henkilökunnan tilojen kautta. Mariaa kovasti kiinnosti kyltti varhaiskasvatus. Tyttö melkein kelasi kynnysten yli kurkkimaan, millainen on varhaiskasvatuksen konttori ja ketä siellä työskentelee.
Alakerran näyttelytilassa Juha Kuosmaselta oli kiva, kaunis ja vaaraton variksenkellotaulu. En yhdeltä näkemältä löytänyt siitä mitään pelottavaa, hävytöntä tai röyhkeää. Maalaus oli siro, raikas ja hyväntuulinen. Siksi se varmaan olikin myyty. Pidin toki variksenkellotaulustakin, mutta juuri kuosmasen kuosmasmaisten maalauksien takia matkustimme Marian kanssa Lapinlahdelta (Varpaisjärven Mari Kuosmasen näyttelyn kautta) Iisalmeen.
Kiuruvedellä olisi Väisäsen Peten valokuvia. Pitää tehdä taide-ekskursio Raili-esteetikko- ja uskonsisaren kanssa Kiuruvedelle. Auts, näyttely onkin vasta ensi tammikuussa. No, pitää käydä Kiuruveden kirjastotaloa ihastelemassa ennen sitä. Hm, pitäisikö koettaa tehdä treffit kummipojan äidin kanssa Iltalypsyyn, hm. Ja mukaan Ylä-Savon subcomandante Marcos, joka saisi fiilistellä kirjastosalissa sillä aikaa, kun me Katin kanssa juoruillaan.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]