Asta Lepän Voittajien varjot
sisältää kapitalismin kritiikkiä

ma 17.7.2017

Tänään olisi hauska päivämäärä mennä naimisiin. Niin varmaan monet tekevät, vaikka on maanantai. Kun menin ensimmäisen suomalaisen aviomieheni kanssa naimisiin, karkaus- ja palindromipäivä 29.2.92 osui launtaiksi kuin tilauksesta. Jännä juttu. Tein saman kirjoitusvirheen kuin ala-asteella ainekirjoituksessa. Piti kirjoittaa aine otsikolla Mieleenjäänyt lauantai. Ja minä kirjoitin launtaista.

Ensimmäinen hääpäivä oli keväisen aurinkoinen jo. Muistan kauniin ja kirkkaan valon, kun tulimme ulos Puumalan kirkosta. Juuri muuta en siitä muistakaan, sillä jännitin tavalliseen tapaan niin, että tajunta oli hämärtyä.

Tosin oli se hämärtynyt jo muutenkin hormonien vaikutuksesta. Halusin lapsia. Halusin paljon lapsia. Ihan liutakaupalla. Ensimmäinen aviomieheni olisi ollut täydellinen isä ja hänen kanssaan olisin saanut herkkiä, älykkäitä, silmälasit päässä syntyneitä ja ennen kaikkea rauhallisia ja varmaan myös hyvin tasapainoisia lapsia. Ihan oikeasti, en vittuile nyt tässä.

Sain lapsia sellaisen isän kanssa, johon verrattuna jopa minä, lasteni biologinen äiti, vaikutan, jos en nyt ihan tasapainoiselta tai yhteiskuntakelpoiselta, niin ainakin noh, hm, olen minä täysin raitis.

Etenkin siinä kohtaa Voittajien varjoja, jossa Leppä kuvaa biologisen kellon vou´untaa, nauroin ääneen. Biologinen kello tekee naisen idiootiksi ja täysin häikäilemättömäksi. Tiedän sen kokemuksesta ja olen niin pohjattoman iloinen siitä, että ei tarvitse mokomaa enää kuunnella. Kuumat aallot kertovat, että iltapäivän puolella ollaan ja kohta voin kiikutella Ålanderin Pirjolta saamassamme kiikkustuolissa ja muistella tosisaan, mitä kaikkea tuli tehtyä.

Ehkä jossain välissä kerron siinä kiikutellessani, että sain jopa kesäyliopiston kirjallisuusperusopinnot valmiiksi ja vielä opinto-oikeuden sisällä. En tiedä, kerronko sitä, kuinka deadlinepäivämäärää edeltävänä viikonloppuna taoin läppäriä tässä keittiön pöydän ääressä kuin mieltä vailla ja huutelin Marialle, että pidättele pissiä vielä vähän, kohta pääset vessaan, puen sut ja sitten on myöhäisaamilaisen ja varhaisillallisen, aika. Iltapalakin tulee siinä samassa syötyä. Vammaisen elämä on karua, varsinkin, kun omaishoitajana on niin burn out äiti, ettei ole edes omaishoidon tukea jaksanut hakea.

Kylmiä aaltoja tosin joskus kaipaan. Kylmän veden kaipuu. Tai no ei kylmän veden, vaan kuivan kirkkaan pakkasen. Ensimmäisenä hääpäivänäni aurinko tosin hieman jo lämmitti. Leonidin, lasten biologisen isän kanssa, ei jäänyt riittipäivämääriä, mutta elinikäiseen, kuolemaan saakka, kestäneeseen sitoutumiseen riittivät mielestäni mainiosti lasten syntymäpäivämäärät.

Kohta on Leonidin kuolinvuosipäivä ja minusta tulee sitä kohti aina vain umpihullumpi. Leonidin kuolemasta on viisi vuotta. Pitää tosiaan tehdä kirjallisuusopinnot 31. heinäkuuta mennessä, sillä elokuun alku on henkisesti vaikeata aikaa. On Marian kouluun lähdötkin siinä samassa. Vaikka kesä on ollut karmea, en kuitenkaan kestä ensimmäistä viikkkoa, kun Maria lähtee pois kotoa.

Taas eksyin harhailemaan. Eilisessä merkinnässäni minun piti kirjoittaa Asta Lepän kirjasta ja alkaa tarina siitä, kuinka hiivin vähän salaa Kuopion Suomalaiseen Kirjakauppaan tsekkaamaan, onko Hesarin toissapäiväisissä otsikoissa mainittu Asta Lepän kirja Voittajien varjot miten kirjakaupassa esillä. Kirjahan sisältää vaarallista ainesta. Odotin, että kirja on siinä heti Suomalaisen Kirjakaupan kakkoskerroksen sisäänkäynnin edessä olevalla tyrkytyspöydällä, mutta ei ollut. Oli yhteiskunnallisten kirjojen hyllyssä peräpuolella kirjasalia, sentään siellä näyttävähkösti esille pantuna.

Voittajien varjoissa on kapitalismin kritiikkiä. Sitä olen odottanut valtamedian edustajilta jo kymmenen vuotta.

Kapitalismin kritiikissa, ei edes Thomas Pikettyssä, ole meille vasemmistolaisille kylläkään mitään uutta, mutta se on aina virkistävää, että edes joskus ne läpäisevät ummehduttavan valtamediakelmun.

Paitsi, että kapitalismin kritiikki Voittajien varjon Hesari-käsittelyn yhteydessä ei läpäissyt valtamediaa. Ilmeisesti valtamedian toimittajat ovat oikeasti tyhmiä. Asta Leppähän kirjoitti itsekin, että hänen kirjansa esilukijan silmät alkoivat harhailla ja lopulta harittaa, kun tämä luki lukua Materiasta ja mammonasta. Olisikohan harittavasilmäinen esilukija siinä kohtaa ollut Anna-Stiina Nykänen? Nykäsen kolumnit ovat olleet ihan hauskoja ja teräviä, jostain naistenlehdestä niitä olen viime vuosina pongaillut, en muista, mistä. Nykänenhän oli Hesarissa ja kirjoitti hauskoja ja teräviä kolumneja sielläkin.

Ainoa vain, että Nykäsen kolumneista puuttui kapitalismin kritiikki. Nyt hänen kolumneissaan on selvästi yhteiskunnallista sävyä, muistan Marian istuessa kampaajalla ja odottaessani, että saan siirtää tytön pesupaikalta kuivaajalle, että Nykänen kirjoitti proletaarista lapsuudestaan, mutta silti edes globaalikapitalismin analyysiä hänen teksteistään en ole löytänyt - kritiikistä puhumattakaan. Joskus kirjoitin, että Nykäsen aatemaailma kumpuaa naispersuudesta. Kieli on chavia, mutta kuten persuilla (tai muilla protofasisteilla, pääkonna, kapitalismi, jää koskettamatta.).

Asta Lepän kirjan talousluvun esilukijana on ollut Tommi Melender. Melender on entinen flaubertilainen-(=kuppa(mai)nen) misogyyni, joka toivottavasti on tullut synnintuntoon ja alkaa puhua ääneen muutenkin kuin yhdellä lauseella kirjassaan Ranskalainen ystävä, että porvarin naama ärsyttää.

Toivossa on hyvä elää.

Jos nyt vielä haukkuisi Hesarin toimittajaa, joka Asta Lepästä ja tämän kirjasta jutun kirjoitti, sanon vielä sen, että vähän yli puolivälin Voittajien varjoa kyllä nautiskentelin siitä, että meidätkin alaluokkaiset on nyt huomattu, me käytämme kökköistä ripsiväriä, meidän välimerkkimme on vittu, meillä on ristiselän tai olkapään tatuointi (allipaasikivet tietenkin), omistamme isoja tappajakoiria, syömme lihaa ja makkaraa, olemme roskaluokkaa toisin sanoen, mutta me myös luemme Beverley Skeggsin Elävää luokkaa.

Kaikki tämä oli tyhjennetty Hesarin jutussa. Olin vähän pettynyt. Siinäkö kaikki? Kirjan ydin oli piilotettu viimeiseen lukuun. Ehkä Hesarin toimittaja ei ollut sinne asti jaksanut kirjaa lukea.

Junttanin jälkimarkkinointi

Eilen ajattelin, että rykäisen loppuun romaanianalyysini Michel Houellebecqin Maastosta ja kartasta Vitostuvalla Mariaa odotellen. Jäin ikuisiksi ajoiksi pöyrittelemään blogissa verryttelytekstiä, käytän tätä myös sormiharjoitteluun, verryttelen ikään kuin sormiani ja aivojani ennen opintotekstien aloittamista. Join jopa eilen Vitostuvalla iltapäiväkahvit, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Illalla, kun piti nukkumaan rauhoittua, en saanutkaan heti unta.

Lisäksi seurankipeä Junttanin entinen ulkomaanpaalutuskoneiden myyjä-suunnittelija-asentaja halusi tarjota minulle omituisen makuisen Pepsin. Maistoin sitä hieman yhteenpuristettujen huulten välistä, olin kohtelias ja ilahtuvinani Pepsistä, se maistui keinotekoisesti makeutetulta. Pahalta siis. En olisi juonut tarjottua Pepsiä muutenkaan, sillä en halunnut juosta loppupäivää kusella ja tiesin, että jos vielä olisin vetäissyt mukillisen limpparia, nukkuisin seuraavaksi ensi viikolla.

Harvoin kukaan enää tulee kahviloissa juttelemaan tai no, tilittämään, joten huokaisin ja asetuin Suureksi Empaattiseksi Korvaksi. Koska en kauhean kauan jaksanut, sanoin jotain minäkin Junttanista. Meidän ryhmähän teki Ysaon johtamisen ja yrittämisen erikoisammattitutkinnon läsnäolo-oppijaksoilla johtamisen prosessiopinnot Junttanin jälkimarkkinoinnista.

Ryhmässämme oli kummipoikani sankariäiti, joka siinä ajassa kun minä pakersin yhden johtamiserikoisammattitutkinnon, teki sekä tutkinnon että kummipoikani sekä kaksi sympaattista koneinsinööriä, jotka kuitenkin olivat niin insinöörejä, että olen heidän nimensä autuaasti unohtanut. Niin ymmärsitte varmaan nyt kaikki, että Ysaon johtajaopiskelijoiden joukossa oli sankariäiti, joka ei kuitenkaan synnyttänyt kerralla sekä kummipoikaani että kahta koneinsinööriä. Se oli viitauslapsus, jota kiireessä tulee, kun pannan kusipäitä lapsia. Mitenkä minä nyt taas tähän Danny, Armi ja Erika -teemaan aloin upota? Minähän myös koetin johtamisopintojeni aikaan synnyttää elämäni viimeisiä lapsia, mutta kesken ne menivät. Niitä oli monta.

Jutustelu oli mielenkiintoista. Sain muistella käyntiämme paalutuskoneiden valmistusprosessia seuraamassa. Sain kehua eiliselle heebolle, että olen päässyt myös Ponsselle katsomaan, miten metsäkoneita tehdään. Mistä tulikin mieleen, että otan seuraavassa kohtaa Maastosta ja kartasta romaanianalyysiini sen, kuinka muudan notaari sanoi (rivien välissä), että Ranskan talous ei ole enää kovin kestävällä pohjalla, sillä perusteollisuus on siirtynyt muihin maihin.

Miten se kohta oikein menikään? Siis... kyse oli romaanin päähenkilön isän (korjaus myöhemmin iltapäivällä: isovanhempien) omistamasta talosta ja sen myynnistä perunkirjoituksen jälkeen. Notaari sanoi sanatarkasti näin: "Nyt kannatti vähintäänkin, ainakin notaarin arvion mukaan, odottaa uutta rikkaiden sukupolvea, jonka vauraus olisi vakaammalla pohjalla, perustuisi teolliseen tuotantoon, he voisivat olla kiinalaisia tai vietnamilaisia tai ketä hyvänsä, mutta hänestä oli toistaiseksi parempi odottaa, pitää talo kunnossa..." (Michel Houellebecq Maasto ja kartta s. 48)

Joten asiaan. Romaanianalyysiä loppuun kirjoittamaan. Nuori pari nukkuu vielä ja Apen palkan voin korjata iltapäivällä.