Pia Valkonen

Loistava yksinhuoltajuus

Nuoren koirarouvan rikkinäiset kangaskengät

ke 26.7.2017

Se olisin voinut olla minä. Tai se olin minä. Lasteni isä lähti Nurmeksesta linja-autolla töihin kohti Kuopiota. Ajoin perässä lapset takapenkillä - kaksi heistä oli linikassa matkustavan lapsia, sain linikan kiinni Rautavaaralla, ajoin ohi, tein U-käännöksen ja ajoin linja-auton keulaan. Tapoin kaikki lapseni ja minäkin kuolin siinä.

Minä olin myös Imatralla. Ammuin kolme kapakasta tullutta naista.

Päivi Alasalmen kirja Loistava yksinhuoltajuus toi taas pintaan raivon, joka minuun on jäänyt lähtemättömästi. Jos on väsynyt ja raivoissaan, sekaisin, köyhä ja perspektiivitön voi tehdä mitä tahansa. Ymmärsin nurmeslaista naista, joka tappoi lapsensa, hän oli varmaankin koettanut kertoa, että tarvitsee apua ja lasten isä oli lähdössä pois. Ei tässä lasten isää ole tarkoitus syyllistää, vaan tätä kaikkea, mikä luo yhteiskunnallista epätoivoa.

Hesarissa on jokin aika sitten ollut Laura Saarikosken erinomainen juttu amerikkalaisesta elävien kuolleiden kaupungista. Daytonissa Ohiossa kuoli 394 ihmistä huumeiden yliannostukseen viiden kuukauden aikana. Lisäksi ihmiset kuolevat siellä suunnalla alkoholiin ja tappavat itseään psyykenlääkkeillä.

http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005292677.html

(Rautavaaran tragedia ei päästä kirjailija Helmi Kekkostakaan. Hänen romaaninsa Vieraat lähtöpiste on äiti, joka ajaa linja-auton keulaan.)

Kesä 1999

Ihmettelen edelleen, miten oma dementoituva isäni, Leonid, Anna ja Maria selviytyivät hengissä kesästä 1999 - ja minusta. Annalla tosin ei ollut nimeä. Hän tuntui vain painona vatsassa - olin väsynyt, väsynyt, väsynyt, väsynyt. Ihmettelen ihmettelemistä päästyäni, miten voi olla, etten onnistunut siinä unihuuruisessa paniikinsekaisessa epätoivossa ajamaan Puumalan sillalta Saimaaseen tai työntämään kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä Koivulan kaivoon.

Sisareni, sosiaalikasvattaja ammatiltaan, ymmärsi, mistä on kyse. Hän otti viereensä Marian yhdeksi yöksi. En tosin pystynyt nukkumaan sitäkään, sillä oikeastaan minut olisi pitänyt kuskata jonnekin lataamoon. Myös Kosti-veljeni Ritva uskalsi kannella kirkuvaa keskosvauvaa sen aikaa, että me pääsimme (isä, Aune-täti, Jukka-serkku, Leonid ja minä) huviretkelle Retrettiin. En muista, ajoinko minä - todennäköisesti, koska Leonidilla ei ollut vielä ajokorttia. Joka tapauksessa vaaransin silloin kaikkien hengen. En ollut itseni, mutta kiitollisuudella muistan, että Maria sai hoitajan vähäksi aikaa.

Maria alkoi nukkua öitään seuraavana syksynä. Keskosvauvan kivut hellittivät eikä tyttöä tarvinnut ruokkia kolmen tunnin välein. Kyllä me sitten nukuttiinkin. Leonid tuli maahanmuuttajakurssilta iltapäivällä ja me vasta kaivauduimme Marian ja Miron (koira) kanssa sängystä. Leonid ilmeisesti oli kusettanut koiran kurssille lähtiessään.

Senkin muistan, että Ylä-Vuoksessa olleen tarjousilmoituksen perusteella ajoimme Puumalasta Imatralle ostamaan tarjouksessa olevaa leivänpaahdinta. Se maksoi muistaakseni kympin ja kesti tänne Lapinlahdelle asti. Tarjousleivänpaahdin hajosi vasta muutama vuosi sitten.

Päivi Alasalmen Loistavaa yksinhuoltajuutta luin aivan loistavana kuvauksena köyhyydestä, erilaisista köyhyyksistä. Afrikassa työskennellyt ekonomistiyksinhuoltaja ei ollut köyhä, mutta hänen kertomuksensa siitä, miten ranskalainen arkkitehtiaviomies dissasi, nälvi ja haukkui - ero oli siinäkin tapausessa ainoa järkevä vaihtoehto. Vaimon itsetunto oli mennyttä.

Köyhien Sitikka

Loistavan yksinhuoltajuuden alussa on kuvaus yksinhuoltajasta, jolla on farmari-Sitikka, tiedänhän minä farkku-Sitkat, joiden ovitiivisteet jäätyvät - ovet eivät pakkasella avaudu ja kun avautuvat, ne eivät mene kiinni - olen ajanut sen seitsemän kertaa Matin ja Liisan Varpaisjärven toimituksesta Asevelikylälle hakemaan lapsia päivähoidosta pitäen kiinni toisella kädellä ovesta. Ja miten helpottava on hetki, jolloin tajuaa, että lukko on sulanut. Oven voi napsauttaa (vauhdissa) kiinni.

Minun ja Leonidin aikaiseen Farmari-Sitikkaan kuuluivat vielä massiiviset sähköongelmat. Läksin Lapinlahden kirkonkylältä kohti Pöljää sirisevällä pakkaskelillä. Kun painoin jarrua, kuului sähkölaitteista zzzrrrrrrr ja kojelaudassa vilkkuivat kaikki hälytysvalot. Panin kasetin soittimeen, sama ilmiö. Sitikkaan vaihdettiin rele releen perään, toimenpiteellä ei ollut mitään vaikutusta.

Päivi Alasalmen (yksinhuoltajan) Sitikan erikoisohjelmanumero oli hiljaa itsekseen avautuva takaluukku. Tuttua sekin! Meillä takakontissa oli aina Marian pyörätuoli ja kirjassa neljä kassia ruokaa. Yksinhuoltaja kävi kaupassa kerran viikossa, koska kaupassa käyminen - no, oli monimutkaista. Kerronko vielä, että kun Riistavedellä pääsin kahden vauvan kanssa Niiralan kulman halvimman (ja rumimman) kerrostalon portaita alas, tunsin, että olin voittanut yksin talvisodan.

Kun pääsin Riistavedellä pikkupyöräisillä kaksostenrattailla (joku ystävä, taisi olla Kaija-täti, onnistui sellaiset meille hankkimaan, mutta ne olivat kesämallia, sohjossa vähän hankalat, mutta ehdottomasti olen kiitollinen siitä, että saimme kärryt, muutenhan olisin totaalisesti ollut vankina vauvojen kanssa) kotileipomoon parin korttelin päähän ja vauvat nukkuivat vierekkäin kuin pienet perhosentoukat, tunsin, että valloitin Itä-Karjalan (yksin). Leonid oli päivät maahanmuuttajakoulutukseen kuuluvassa ryhmäperhepäiväkotiharjoittelussa. Minä laskin minuutteja siihen, että mies tulee kotiin avuksi.

Samaisessa kotileipomon talossa asuvat nykyään silloiset perheystävämme Rogozovit. Emme me kehenkään muuhun kuin venäläisiin Riistavedellä tutustuneet. Riistavetiset abot siirtyivät toiselle puolelle tietä, kun me vauvan ja pystykorvan kanssa vyöryimme jalkakäytävällä vastaan. Asuimme Riistaveden venäläisghetossa. Mutta se oli mukavaa. En oikeastaan sen jälkeen ole suomalaista keskiluokkaa seurakseni kaivannutkaan. Elämäntapa- ja arvostuserot ovat niin valtavat.

Päivi Alasalmi kuvaa kirjassaan, kuinka hän (yksinhuoltaja) kuvitteli, kuinka Sitikan takakontti avautuu hänen huomaamattaan ja neljä kassillista ruokaa lipuu kadulle. Ja kuinka hän, kuten lokkiemo, sitten tekee itsemurhasyöksyjä asfaltille pelastaakseen maitopurkki maitopurkilta, osa ruokatarvikkeista kyllä liiskaantuu asfalttiin, kun takaatulijoiden on pakko ajaa niiden päälle, vaikka eivät haluaisikaan.

Loistavassa yksinhuoltajuudessa yksinhuoltajaisä kertoi juuri siitä, mitä vieläkin vihaan K-Citymarketissa: Ruokakärryt, joiden irrottamisesta pitää maksaa 50 senttiä. Jumalauta, ettekö te tajua, että joku saattaa tarvita senkin 50 senttiä ruokaan? Joka kerta, kun etsin omasta lompakostani 50 senttistä, tekisi mieleni alkaa kirkua ääneen.

Haistakaa kaikki vittu, jotka sanotte, että leipokaa köyhät vaikka pullaa, saatana!

Yksinhuoltajaisä ja hänen poikansa olivat saaneet maksusitoumuksen eikä heillä ollut kolikon kolikkoa K-Citymarketin kärryyn. He ottivat neljä kantokoria ja tasapainottelivat ruokansa niihin. Laskivat taskulaskimella, mitä voivat ostaa.

Kirjassa oli myös yksinhuoltaja, joka sai stressistä Meniéren kohtauksen kaltaisia kiertohuimauskohtauksia sekä sellaisia migreeneitä, että näkö lähti. Lapsi naputteli puhelimeen sosiaalitoimiston numeron, kun äiti ei voinut. Äiti kysyi, voisiko saada kotiapua. Hänelle vastattiin, että kotiavun tarpeesta olisi pitänyt ilmoittaa kaksi viikkoa aiemmin.

Esikoinen otti silloin vauvan ja istutti syöttötuoliin. Esikoinen lämmitti mikrossa vauvalle nakkeja. Vauva oli syönyt niitä nälissään paketillisen.

Entäs vatsatauti? Kirjassa oli yksinhuoltajasta, joka lähti vatsataudissa koko porukkansa kanssa turvakotiin. Enpä tuota tiennytkään, että niin voi tehdä. Olen minä Pielavedellä kerran yhtenä iltana ajellut tyttöjen kanssa pitkin ja poikin ja ristiin ja rastiin.En tiennyt, missä on turvakoti. Menin takaisin kotiin ja lasten isä oli siivonnut sillä aikaa. Kyseessä ei ollut vatsatauti, vaan lasten isän raivokohtaus. Hän potkaisi minua selkään.

Enkä minä enää uskonut mihinkään hyvinvointivaltion keinoon enkä keskiluokkaisiin sossutäteihin enkä edes Kelaan. En uskonut, että turvakotiin pääsee kukaan - tai ainakin niihin on pääsykokeet ja haastattelut, jotka pitää tehdä hyvissä ajoin ennen turvakodin tarvetta. Ensimmäinen kontakti Kelaan nimittäin oli sellainen, että Marian synnyttyä haimme asumislisää, ajattelin, että nythän sellaista voi hakea, kun kerta on lapsi.

Emme saaneet asumislisää, sillä asunnossamme asui liian vähän väkeä. Lasten isää kun ei oikeastaan ollut olemassa. Hän oli Suomessa vain turistiviisumilla ensimmäisen vuotensa ajan - toisin sanoen täysin vailla tuloja. Niin. No sitten ajattelin hakea Kelalta yksinhuoltajakorotusta, kun kerta maahanmuuttajaisää ei ole olemassakaan. No en saanut yksinhuoltajalisää, sillä asuin lasten isän kanssa.

Paska tauti

Olen monta kertaa tässäkin avioliitossa ollut yksin liikuntavammaisen kanssa kotona, kun mies on ollut jossain kaukana työmaalla. Ja silloin juuri meihin iskee paskatauti. Tiedättekö mitä tarkoittaa, kun liikuntavammaisella on paskatauti? Se tarkoittaa sitä, että hoitaja saa päälleen sekä oksennusta että ihan sitä itseään. Ei siinä sinänsä mitään, voihan sitä olla, että on jo itse paskantanut omiin housuihinsa.

Minun kontaktini turvakotiin perustuu tammikuuhun 2000, kun Annan syntymä läheni. Soitin Kuopioon turvakotiin, voisivatko Leonid ja Maria tulla siksi aikaa sinne, kun olen syntyvän lapsen kanssa Kysissä. En nimittäin enää luottanut lasten isään. Me elimme kaikki jossain mielenterveyden rajatilassa, Leonid oli käynyt jo psykoosissa ja tullut sieltä omin avuin ulos, mutta silti pelkäsin.

Minulle vastattiin: "Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luokse voisi mennä?"

Aloin hihittää. Sukulaisia? Meidän sukulaisemme, jotka auttaisivat hädässä, asuivat Pietarissa, Kirovskissa ja Düsseldorfissa. Myöhemmin yksi sukulaiseni kirjoitti minulle, olisiko heidän pitänyt matkojen takaa (Suomesta) tulla meille lapsia hoitamaan. Ja sitten vielä perään, tulivatko Leonidin puoleiset sukulaiset varmasti Pietarista, Kirovskista ja Düsseldorfista apuun altruismista ja ihmisrakkaudesta, pyyteettömästi (heitä tuli kyllä aina apuun, kun älysimme pyytää, mutta mitään pika-apua se ei ollut, Venäjältä Suomeen tarvitsee viisumin näettesen.).

Vastasin varmasti, että ei, ei meillä ole sukulaisia ja lopetin puhelun.

Ei, ei, elin omien sukulaisteni kanssa niin eri maailmassa, että en voinut edes ajatella pyytäväni heiltä apua. Maailmat vain eivät kohtaa. Eivätkä venäläiset sukulaiset tulleet apuun mistään omasta hyvyydestään, vaan he olivat tottuneet siihen, että jos he auttavat jotakuta, auttavat jotkut ehkä muut sitten taas heitä. Hyvä pitää panna kiertämään, mutta sehän ei keskiluokalle täällä ole ominaista. Jokainenhan on täällä oman onnensa seppä.

(Tai ei! Muutin mieleni. Lasteni venäläiset sukulaiset ovat hyviä ihmisiä. Tarvitsevina, pyyteellisinä ja epäitseriittoisina he ovat sata kertaa parempia kuin keskiluokkaiset ja omahyväiset paskiaiset, jotka eivät tajua mitään. Keskiluokkaiset huomaavat köyhän vain, jos se käy haisemassa heidän roskiksillaan - muistakaa aina: Kristiina Kouroksen kolumni Savon Sanomissa 28.2.2008. Siinä kallispalkkainen kokoomusihmisoikeusjuristi mietti, että köyhyys on varmaan huono asenne ja huono asenne on varmaan geeneissä, en unohda tätä tekstiä koskaan.)

Voin kertoa teille, että liikuntavammaisen nostelu pyörätuoliin ja wc-pytylle onnistuu, vaikka toinen kyynärpää olisi lastoitettu. Tosin en tiedä, olisiko mikään onnistunut, jos ei oikea käteni olisi jäänyt polkupyörän alle, kun kaaduin pihassa Pimun kanssa. Yksikätisenä vasenkätisenä on vasemmalla kädellä helpompi toimia kuin oikealla kädellä.

Niinpä olen päättänyt, että en seurustele kenenkään suomalaisen keskituloisen kanssa. Mehän emme tässä firmassa ole itse koskaan päässeet edes keskituloisten kastiin, repikää siitä huumoria. Opiskelukavereistani haluan olla tekemisissä ainoastaan yhden kanssa, yrittäjän, jonka yrittäjäaviomies oli mennyt kerran R-kioskille ostamaan luottokoritlla purkkaa.

Ei onnistunut purukumin ostaminen. Kortilla ei ollut enää saldoa.

Tulee mieleen sekin tapaus, kun istuimme kerran tässä meidän pöydän ääressä pariskunnan kanssa, jossa perheen isä on lääkäri. Paljonkohan hänen tulonsa ovat kuukaudessa? Varmaan niin paljon, että en edes ymmärrä sellaisia lukuja. Lääkäri myöhemmin inisi siitä, että laskutimme häneltä mansikoita rempasta, joka osin vielä meni vakuutuyhtiön piikkiin ja laskuttamallamme summalla maksoimme työläisille ihan oikeata TES:n mukaista raksamiehen palkkaa.

Lääkäri tässä meillä kahvipöydässä sanoi ylimielisesti, että ei Suomessa sellaista köyhyyttä ole kuin vuosikymmeniä sitten. Että kun avasi lehtiroskiksen Helsingissä, siellä nukkui joku. En sanonut mitään. Suomessa on sellaistakin köyhyyttä. Suomessa on kaikenlaista köyhyyttä. Sinä saatana et vain näe sitä.

Kangaskengät

Kävin S-marketissa vähän aikaa sitten. Marketin pihalla oli Jatuliini, josta pidän, sillä hän ei kanna kaunaa siitä, että meidän koira on purrut häntä naamasta (niin että veri vain valui silmän päälle, alkoholistin iho on muuten paperinohut) ja kerran hälytin poliisin, kun Jatuliini heilutteli puukkoa meidän eteisessä. Shit happens, tuntuu Jatu ajattelevan. Jatuliini jutteli jonkun nuoren parin kanssa, jolla oli ihana nuori koira, pentu vainen. Kysyin, mitä rotua pentu on ja sain vastauksen, että sellaista harvinaista, josta minäkin olen kiinnostunut.

Kumarruin silittämään ja rapsuttamaan koiraa. Samalla katseeni osui nuoren naisen kangaskenkiin. Isovarpaat pilkistivät ulos kengistä. Yht´äkkiä halusin itkeä, ottaa kumpaakin kädestä ja viedä Tokmannille; nyt ostetaan kuules, nuori rouva, sinulle kengät. Mutta äkkiä muistin. Eihän meilläkään tällä hetkellä ole rahaa kuin juuri ja juuri ruokaan!

Minnepä ovat meidän rahamme menneet? Koiran leikkaukseen. Niin. Meillä olisi ollut varaa koiran leikkaukseen, mikäli emme olisi avustaneet nälkärajalla sinnittelevää venäläisäitiä, joka kantaa huolta aikuisista lapsistaan - Suomeen mansikanpoimintaan saapuneista. Niin. Mitäpä mansikanpoimijat tekevät tällaisena kesänä, jolloin sato on myöhässä? Keräävät muun muassa tyhjiä pulloja ja tekevät sen semmoista vähän arvostettua työtä.

Äsken panin tällaisen sähköpostiviestin, johon sain kiltin ja ystävällisen vastauksen: Morgen, saammeko maksuaikaa tälle ensi viikon tiistaihin? Meillä on nyt meidän laskunmaksajat lomalla ja tulevat töihin vasta 1.8. Minulla on tällä hetkellä tilillä työmiesten palkkarahat eikä muuta... Hah, ei edes omia palkkarahoja. terveisin Pia aviomiehenkanssayrittäjä 

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi