Metsäläiset

la 15.7.2017

Ei ollut eilen Uskon Sisar Railia vieressä sanomassa, että nyt ei saa ottaa edes käteen muita kirjoja kuin runousopin perusteet tai Lentävän hevosen, välineitä runoanalyysiin. Lentävän hevosen unohdin muuten ihan tykkänään. Se oli piiloutunut kirjakasan alle, kun siivosin keittiön pöydältä kaiken, jotta Reza ja Daša saattoivat siirtää pöydälle tavaroita siivouksen alta.

Ihmiset eivät tiedä, millaisessa köyhyydessä täälläkin jotkut joutuvat elämään. Esimerkiksi mansikanpoimijoilla pitää olla pääomaa saapua Suomeen rahaa ansaitsemaan. En ymmärrä, minkä vuoksi työnantaja sitten laskuttaa vielä työpaikan järjestelystäkin. Kohtuutonta ja hirveää. Toisaalta! Voi olla, että mansikanviljelyn saaminen kannattavaksi on vieläkin takkuisempaa kuin raksaliikkeen. Meillä vaihtui nyt kymmenes tilikausi. Keikumme edelleenkin hengissä, vaikka en itse asiassa tajua, miten.

Päivi Alasalmen Metsäläisissä oli oiva kuvaus siitä, miten monilla mielikuvituksellisilla tavoilla ihmiset maaseudulla itsensä herättävät. On hevoskengitysseppä-oikeusaputoimistoa ja vaikka mitä savipytyn valajaa. Niin. Minä olen akateeminen rakennusalan konttorihenkilö ja kirjoitan päätoimisesti blogia, josta tietenkään en saa pennin jeesusta, vaikka tuotesijoittelisin tähän miten paljon mitä tahansa.

En tosin haluakaan mitään yhteistyömerkintöjä - tästä oli eilen Marian kanssa iltaruoalla puhe, lohenpalanen oli maksanut muuten viisitoista euroa, en käsitä tätä, mutta ei mennä nyt siihen, jospa lohenkasvattaja saa elantonsa, toivottavasti edes oli suomalaista lohta se, Matti ei kylläkään ulkomaista osta, joten varmaan oli - sillä kirjoitan, mitä haluan, mistä haluan ja juuri sillä sävyllä kuin minua huvittaa.

Olen ruikuttava, rasittava, runsas ja toistava just niin kuin mieli tekee! Keittäkää tai paistakaa, nielkää ja oksentakaa tai siirtykää jonnekin muualle. Pyhiä henkiä ja ruaheita tulee vielä vastaan, mutta ei tässä merkinnässä.

Illalla läksin koirien kanssa kantarelleja etsimään, ajattelin, että kyllähän niitä on jo Lakiharjun kupeessa, kun kerta on kaksi kertaa roimasti vettä satanut. Ei ollut. Pyry kiskoi käsivarteni taas irti olkapäistäni ja kusi kintuilleni. Ei tahallaan, mutta merkkasi jonkun korren ja kun piti pitää taluttimesta kiinni, jäin tulilinjalle.

Olisin päästänyt koiran irti ja odotellut autossa (Metsäläistä lukien), että pääsee kaikki pujot ja timoteit merkkailemaan, mutta kun oli jo myöhä.

Otin postin menomatkalla, sillä arvelin, että tulomatkalla en muista. Sitten vein kolme palkkalaskelmaa lähtevien postilaatikkoon ja Apelle omaansa, sillä olin taas kirjoittanut kuoreen Postikuja. Kävin myös katsomassa, että siskon miehen serkku on tullut Italiasta, pikku Punto seisoi tomerasti rivitalon pihalla. Pitää toimittaa hänelle Laura Lindstedtin Oneiron ja myös itse lukea se.

Jo postilaatikolla avasin kirjekuoren, jossa oli Päivi Alasalmen Metsäläiset. Ei olisi pitänyt. Luin pari sivua ja tajusin, koko kirjan tilaaminen oli virhe. Tässä vaiheessa. Kun pitäisi se Houellebecq-analyysi tehdä. Niinhän siinä sitten kävi. Illalla, kun Matti oli vielä omalla sinisellä superkalliilla läppärillään, miksi aina Matti saa parhaat tekniset välineet tässä talossa?, minä luin Metsäläisiä. Myöhään meni, mutta ei niin myöhään, ettenkö nyt uskaltaisi aloittaa Houellebecq-analyysiäni siitä kohtaa, mihin eilen jäin ennen kuin nukahdin Pyryn kanssa keittiön sohvalle ja heräsin, kun koira työnsi tassunsa vahingossa suuhuni ja nenääni. Hyvä, ettei veri nenästä tirskahtanut.

Metsäläinen imaisi. Ensin kyllä ajattelin, että voi vittu, tämähän on kepeää sanailua ja maalailua enkä lukenut takakantta, vannon, luin sen vasta äsken, kun sain kirjan loppuun, ja sitten olinkin niin syvällä Uuhijärven mystisissä kiemuroissa, etten päässyt sieltä enää pois. Koko aamu meni kirjan loppuun lukemiseen. Esimerkiksi virolaisen Lyydian kokemukset ovat tähän mennessä parasta kertomaa Viron/Venäjän ja Suomen välisestä elin- ja elämäntapaerosta, mitä olen lukenut. Melkein itkin, kun Mustanmeren lomakohteessa siivooja-Lyydia koettaa ostaa suomalaiselta turistitytöltä valkeat bikinit. Ja kuinka tyttö ei loppujen lopuksi ja lomansa päätteeksi niitä halunnutkaan myydä, vaan koetti selittää siivoojalle, että sen kun ostaa palan kangasta ja nyöriä ja tekee itse bikinit.

Lyydian mielessä olleet lihakääryleet, joihin olisi lihan ostanut bikinien myynnistä saamilla rahoillaan, kutistuivat ja hän koetti selittää länsimaalaiselle tytölle, että kangasta tai nyöriä kaupoissa ei ole. Mieleeni tuli syksy 1990-luvulta, kun Leonidin kanssa kävimme Pietarissa käytettyjen tavaroiden torilla. Ihmettelin silmät suitsirenkaina, että täällähän on vaikka mitä ja Leonid sihahti minulle vihaisesti, että ihmiset myyvät viimeiset tarvekalunsa kotoa saadakseen leipää. Oli ollut ruplan romahdus jokin aikaa sitten.

Opiskeluaikaan kadehdin Päivi Alasalmea. Hän tosiaan vei minulta Partasen Oilin (nyk. Orispää ja A-studio). Alasalmi ja Partanen muodostivat komean tumman ja yläluokkaisen kolmikon intellektuelliksi luulemamme Jyrki Lehtolan kanssa. Kolmikko suhasi pitkin Tampereen yöelämää sellaisella intensiteetillä, että ei siinä maalainen perässä pysynyt.

Ajattelin, että nehän nyt elävät niin superhienoa elämää, johon minulla ei ollut pääsyä. Tosin ei minua kiinnostanut mikään muu kuin elämäni ensimmäinen, toinen tai kolmas elämäni rakkaus, Juha Akkanen, jonka kanssa halusin puutalon, kasvimaan, koiria, kissoja, hevosia ja liudan lapsia. Juha sen sijaan tahtoi hienon uran sinkkuna jossain pääkaupunkiseudun lehdessä.

Minä en, vaikka muuta itselleni uskottelin.

Toinen, jota pidin Tampereen-opiskeluvuosinani aivan ylimaallisena ihmisenä, oli Asta Leppä, joka purjehti pienenä ja sirona myös pitkin Tampereen yliopiston käytäviä yllään villakankainen vyötäröltä vyötetty viininpunainen talvitakki, ikään kuin olisi ollut venäläinen ylimystönainen, turskispuuhkaa hänellä sentään ei ollut.

Pyrin samana keväänä Me Naisiin töihin kuin Asta Leppä. Alamäkeni toimittajan uralla alkoi jo silloin. Päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen kysyi minulta, mitä lehtiä tilaan. Luettelin kaikki Kulttuurivihkoista Akkaväen kautta Suomi-lehteen. En päässyt ja arvelin, että syynä olivat väärät kiinnostuksen kohteet. Muistaakseni Ulla-Maija Paavilainen kysyi minulta myös suhdettani kosmetiikkaan.

Vastasin jotain epämääräistä, että ripsiväriä käytän. Tai jotain muuta sellaista, mikä ei antanut hyvää kuvaa, jos minua olisi edes ajateltu Me Naisten toimittajaksi.

Kun luin Ulla-Maija Paavilaisen autofiktiivisen oloisen romaanin Sinulle luotu, ja Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjan tajusin, miksen päässyt Me Naisiin. Olin tuleva lihava. Hanki elämässä Paavilainen kirjoittaa inhoavasti, että 20-vuotiaana tuleva lihava kuvittelee ehkä olevansa suloisen pyöreä, minä oikeasti ajattelin silloin niin, että olen suloinen, mutta olinkin vain hikinen ja pullakka, ja jokainen kauriinsilmäinen, pitkäsäärinen ja upea ilmestys pystyi näkemään minusta, että 50-vuotiaana tollakin läskillä on öllö niskapoimu.

Nyt Asta Leppä on kirjoittanut kirjan Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa. Se pitää lukea! Päivi Alasalmen kirjoja olen kaihtanut sen vuoksi, että tiesin hänen kirjoittavan kauhua. Olen ajatellut, että mitä vittua sinäkin eliittiin kuuluva parempiosainen paska mitään kauhusta tiedät. Kauhu on sitä, kun pitää visusti jemmassa puolisolle tupakkirahat, että tämä ei tule nikotiinintuskassa silmille tai muuten hermostuksissaan puolisonsa ja lapsensa tappaneeksi, kun kaikki rahat loppuvat, eikä ole edes luottokorttia, jonka saldoa nostaa, kun rahat oikeasti ja lopullisesti loppuvat.