Pia Valkonen

Välimeren unioni

su 23.7.2017

Ajatukset risteilevät sinne tänne. Matti oli päivällä Pudasjärvellä ja etenee Ranuan kautta Kemijärvelle ja ehkä jopa Sodankylään asti tänään. Joutuu soittamaan minulle joka nousun ja laskun välissä. Eilinen oli ihan huippupäivä. Tekisi mieleni kirjoittaa siitä enemmänkin, mutta alan valmistella kirjallisuusanalyysitehtävää lähettämistä varten. Ei siinä enää muuta ole kuin pitää koota neljän (tasan! minä hyvä!) sivun analyysit yhdeksi dokumentiksi ja lähettää tehtavat(muksismauksis)snellmanyliopisto.fi -säpottimeen.

Sitten perusopintoni ovat ohitse. Tekisi mieli itkeä. Mitä minä nyt tekisin, kun en voi jättää esimerkiksi siivoamisia tekemättä keskeneräisten kirjallisuusopintojeni vuoksi?

Imuroin äsken netistä Tiina Piilolan väikkärin Kalevalan naisista ja tiedon yöpuolesta. Se(kin) pitäisi vihdoin lukea, sillä Uskon Sisaren Kettumies eilen Lapinlahden navettamuseossa tykkäsi eilen varpaisjärveläisen Juha Kuosmasen Kalevala-aiheisista installaatioista, joissa oli yhdistettynä puuveistämistä (ven. rezba), taottuja juttuja ja jotain luunnäköistä materiaalia. Olisikohan ihan peräti ollut luuta? Aivan upeita olivat ja samoin Kuosmasen maagis-fotorealistinen maalaus matonkutojasta, jolla oli mikähän se nyt oli Terävä katse.

Maria kelasi äkkiä terävän katseen ulottumattomiin ja sanoi, että toi on varmasti jokin juoruakka!

Mahtava maalaus ja lataus, mutta en todellakaan voisi asua samassa talossa taulun kanssa, matonkutoja katsoo niin pistävästi suoraan sieluun. Kuten en voisi asua yhdenkään Juha Kuosmasten tähän mennessä näkemäni teoksen kanssa Kalevala-installaatioita ehkä lukuun ottamatta.

Juha Kuosmasen Kalevala-aiheisissa installaatioissa oli monia tasoja - jotenkin naurua, ainakin minua nauratti puuleikkauksin koristeltu fallos, teoksen nimi oli kalevalaista machoa. Ainakaan en voisi nukkua tilassa, jossa on hänen taulujaan. Ne ovat omituisia, häiritseviä, kiusaavia. Todellinen taiteen kiusa! Ensimmäisen kerran Kuosmasen töitä näin Sonkajärven kirjastolla kesällä 2009, kun olin yhtä aikaa sekä Solean että Aamun Koiton päätoimittaja, Hehkuvan Hiilloksen ad sekä Miilun kesätoimittaja. Ja ikäähän minulla tuolloin oli... hm... 44 v. 44 v. ja kesätoimittaja, repikää siitä muuten vittuhuumoria.

Kävin Juha Kuosmasta sitten Miiluun haastattelemassa. Hän asui kotipuolessaan jossain vieläkin kauempana Varpaisjärvellä kuin minä käyn koirien kanssa Muaselässä. Ihan haukan peräpukamassa tämä Kuosmasen nuori mies asui.

Toimittajana on näppärää! Samaisena kesänä olimme Eija Lyytisen kanssa retkellä Jyrkän Ruukilla ja kuinka ollakaan Ruukin omaperäisessä galleriassa oli Jarmo Husson näyttely. Joillekin maatalousviiroille tai sellaisille jättiläismäisille kankaantapasille kudoksille Husso oli maalannut tai maalauspiirtänyt vaikuttavia jättiläismäisiä (tai niin ainakin muistan) ihmisvartaloita. No, ilman vaatteita tietenkin. Menimme Eija Lyytisen kanssa jotenkin mykiksi. (Se muuten on ilmiö, jota usein ei tapahdu!)

Keksin, että voin Miilun kesäjutun Jyrkän Ruukki-jutun yhteyteen haastatella taiteilijaa, vaikka tämä ei Miilun levikkialueella asukaan. Eihän Juha Kuosmanenkaan asunut. Kuosmasen kotitalolta tosin Sonkajärven puolelle ei ollut varmaankaan kovin monta kilometriä.

Kävin haastattelemassa Jarmo Hussoa ja tämä esitteli työtilansa sekä kekseliäät taulujensa taustamateriaalit.

Taiteilija on vilkahdellut näköpiirissäni senkin jälkeen, mutta täysin eri roolissa. En ole osannut sanoa tälle yhtään mitään, kun en jotenkin osaa erottaa toimittajaminääni ihmisminästä tai enkö osaa yhdistää toimittajaminääni nykyiseen äitiminään. (Ja perkele, nyt pitäisi löytää joku muu minä kuin tämä 18-vuotias äitiminä.) (Tässä kappaleessa oli kosolti intertekstuaalisia viittauksia Raisa Marjamäen runoon Gynonyymi.) Kaiken päälle tunkee gynonymia.

Jatkan Pohjois-Savon kuvataideseurojen taidenäyttelystä joskus, kun on vähemmän hiekkaa aivoissa. Eilen kävimme Alapitkän asutusmuseossa ja Pyhän Kolminaisuuden Tsasounassa. Hannu Heikkilä opasti ja me Uskon Sisaren kanssa kyselimme hänen väikkäristään, aivan äärimmäisen mielenkiintoista.

Ärräpäihin meilasin Tiina Piilolan väikkärin, mutta en muistanut saatteessa kirjoittaa, miksi sen sinne välitin. Ehkä asialla ei ole syytä. Ehkä väikkäri vain eilen puikahti mieleen - että senkin voisi nyt lukea - harmi, että piti kirjoittaa taideinstituutioiden luentopäiväkirja ennen kuin Piilola väitteli. Muistaakseni taideinstituutioluentojen tekstin deadline oli 22.5. ja Piilolan väitöstilaisuus 20.5. Minä kuitenkin päätin rysäyttää luentopäiväkirjani etuajassa, jotta pääsisin tekemään muuta. En päässyt, kun muserruin siitä, että putosin taas kerran lapsuuden perheestäni.

Olen niin epätasapainoinen ihminen, että menetän tasapainoni ihan pienestä töytäisystä. Tosin olen myös neuvostolelu Stanka-Vanka ja jään aina kilisemään ja huojumaan. Mitä kovempi töytäisy, sitä pidempään huojun, huojun, huojun. Lopulta kuitenkin ja melkein aina pääsen taas ylös ja jatkan kilisemistä.

Hei, kärsin kirjallisuuden perusopintojen jälkeisestä masennuksesta. Mulla on opinto-oikeutta vielä 31.7. asti ja sain eilen valmiiksi runoanalyysin, joka oli yksi kolmasosa kirjallisuusanalyysitehtävästä.

Pitäisi se nyt lähettää.

Tein runoanalyysin Raisa Marjamäen runosta Gynonyymi. Romaanianalyysin tein Michel Houellebecqin Maastosta ja kartasta otsikolla Postjälkimodernistinen maailmankuva Michel Houellebcqin Maastossa ja kartassa. Ei ku tais olla, että Jälkiteollisen yhteiskunnan jälkeen Maasto ja kartta. (No se oli Utopiasosialistisen yhteiskunnan alku Michel Houellebecqin romaanin Maasto ja kartta lopussa)

Novellianalyysin tein amerikkalaisen nykynovellin antologiasta (Mitä ukkonen todella sanoi?) löytämästäni nuoren tytön seksuaalista hyväksikäyttöä kuvanneesta tai no oikeastaan sitä, miten tyttö toipui seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä bulimiasta, ei varmaan toipunut lopullisesti, mutta sillä kertaa. Päästäkseen kehityksessään seuraavalle asteelle. Novellin nimi oli Asianosaiset ja kirjoittaja Alice Adams.

Vähän olivat niin kuin pettymys ne amerikkalaiset nykynovellit. Vaisuja ja valjuja. Tuli siitä mieleen, että pitäisi varmaan lukea nämä vastapainoksi: Malmio, A. & Murto, M. (toim.) 2005: Myös näin voi elää: eurooppalaisia nykynovelleja.

Ja paljon kaikkee muuta. Mulla on nyt kesken Michel Houellebecqin Alistuminen. Ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Pieni elämä on kehuttu eikä minusta turhaan. Siinä on pennittömiä taideopiskelijoita New Yorkin multitudossa. Aivan ihanata, lämmintä, ihmisiä rakastavaa tekstiä.

Jos en lukisi sitä, en kestäisi Houellebecqia minuuttiakaan. Alistumisessa on kylmännahkeiden panokuvausten lisäksi pohdituttavaa analyysia maailman tilasta. Siksi se on entisen kansainvälisen politiikan sivuainelukijan pakko lukea. Houellebecq ennustaa siinä EU:n laajenevan jonkinlaiseksi Välimeren unioniksi. Siihen liittyisivät ensin alkuun Marokko ja sitten Tunisia ja muita Pohjois-Afrikan valtioita ja Turkkikin. Ihan äärimmäisen mielenkiintoista, sillä olen nyt kristinuskon leviämistä kirjallisuusopinnoissani miettiessä usein tuijottanut Välimeren unionin karttaa välittömästi jKr. ja tosiaan kristinusko levisi ihan käsittämättömän nopeasti. Joo, ettehän te tänne asti mun viestejä lue, mutta Houellebecq viittaa Breivikin vihjaamaan eurabian teoriaan. Senhän mukaan esim. Ranska on salaa tehnyt Algerian kanssa sopimuksen Euroopan islamisoimisesta. Ei mulla nyt niin paljon ole islamisoimista vastaan, jos sitten saisi naisellakin olla neljä miestä. (Tämä oli sitten terveisiä Kiteen Punikille, joka tuskin viestiäni Ärräpäistä lukee, koska aihe-kenttään jäi naisasiaa: Tiina Piilolasta ja Kalevalan naisista sekä Tiedon yöpuolesta.) Ja aamuiset rukouskutsut moskeijasta on ihan kivat. Eilen oltiin Alapitkän asutusmuseolla ja tsasounalla. Tsasounassa Mantsinsaaren muistoyhdistys soitti tsasounan kelloja. Se kuulosti kivalta.

Pia

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi