Pia Valkonen

Sovintotorstai

to 6.7.2017

Eilen tungin itseni eturiviin. Ajattelin, että tämä itseni anteeksipyytely loppuu nyt. Sillä teidänhän se pitäisi minulta anteeksi pyytää. Tehän lopetitte lehteni minulle siitä mitään sanomatta. Tehän veitte minulta työn, leivän lasteni suusta.

Vaikka tein lehteä alle torihintojen, meni siinä kuitenkin kolmen kuukauden kuukausipalkka vuodessa - sivukuluja ei nyt lasketa tähän. Yrittäjähän voi määrittää itse YEL:insä. Vittu, että muuten ottaa päähän lukea otsikoita netistä: Ovatko yrittäjät ahneita vai tyhmiä, kun eivät maksa itselleen kunnon eläkettä? Nyt tämä kirjoitus lähtee ihan lapasesta, tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa, vaan eilisistä 70-vuotispäivistä, joissa oli ihan hirmu kivaa ja joissa päätin, että liikun sellaisissa piireissä, joissa minua huvittaa ja jotka ovat kiinnostavia.

Ihan siitä huolimatta, tuleeko tunnetta hyväksytyksi tulemisesta. Niinpä kirjaimellisesti eilen tanssin ihmisten varpailla Lapinlahden Kaikkien Pyhien Kirkossa ja jos minulla olisi ollut korkokengät, olisin ruhjonut niillä - ei ainoastaan varpaat - vaan myös jalkaterät. Olisin vielä sylkenyt naamallekin, mutta eräiden ihmisten ilmeet olivat niin mädät jo ilman sitäkin.

Niin YEL:stä

VITTÙ, sanon isoin kirjaimin VITTU. Luitte aivan oikein. Iso hevon VITTU. Semmoinen yrittäjä, joka ei pysty maksamaan itselleen eläkettä johonkin tulevaisuuteen, jota ilmeisesti ei edes koita koskaan (sillä yrittäjä nääntyy nälkään ennen sitä, kuolee aivoinfarktiin, diabetekseen, stressisydänkohtaukseen), ei ole sen enemää ahne kuin tyhmäkään. Tai no tyhmä sen takia, että on joskus ryhtynyt yrittäjäksi ja suostunut vapaaehtoiseen palkkansa ja tulevan eläkkeensä alennustilaan. Toisaalta! (Jotainhan sitä pitää tehdä, kun kansalaispalkkaa ei vielä ole.)

Niin. Tyhmiä yrittäjiä sitä ollaan ja vittu vielä kaiken lisäksi rutiköyhiä. Jotta repikää siitä vaikkavittu huumoriavittu, paheksukaa kirosanojavittu. Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin me keskellä 1990-luvun alun lamaa prekariaattiin, paarialuokkaan, pudonneet paskaluokan kansalaiset tunnemme Suomessa itsemme tarpeelliseksi.

Itkin eilen illalla, kun televisio oli auki Yle Femmalta ja sieltä tuli ohjelma, jossa korkeastikoulutettu matutyttö ei saanut muuta kuin paskaduunia Ruotsista. Sama koski parikymppistä lievästi cp-vammaista kaunista nuorta naista, joka teki ilmeisesti vapaaehtoistyötä vammaisten urheilua edistävässä järjestössä.

Aikuisten oikeasti! Kansalaispalkkaa, perustuloa vittu jotain peliin. Meitä on täällä pilvin pimein sellaisia, jotka emme ole ikänämme päässeet normaalityömarkkinoille. (Ja tämän ikäisenä (52 v.) emme sinne enää edes halua. Ajatelkaa, miten sikamälsä elämä. Menet joka aamun kello kahdeksaksi tai puoli yhdeksäksi viitenä päivänä viikossa jonnekin työpaikalle katsomaan naamoja, joita ei todellakaan huvittaisi nähdä edes kertaa vuodessa. Sitten on vielä pakolliset lomat ja lomaltapaluurahat ja tulevat muhkeat eläkkeet. (Voi perse, kyllä siinä taantuu älyllisesti hyvin nopeasti. Kun ei tarvitse ponnistella yhtään, jotain päästä kutistuu. Kekseliäisyys kurstistuu, ei jaksa lukea, ei jaksa ottaa selvää, ei jaksa vaikuttaa, sen kun iltaisin istuu television ääreen ja turruttuu kello 17 - 18 parisuhdekeskeisellä koukutussarjalla, mikä se nyt onkaan se piikkejä paratiisissa?, muuten ei se ihan paska ole.).

Soleasoleasolea

Olin minä Soleasta jo itsekin irtautumassa monen monituista armorikasta vuotta. Ajattelin kuitenkin aina, että vielä yhden kirkolliskokouskauden, vielä yhden, minä katselen (tätä posketonta menoa), sillä kirkkokunnan riviväen omituinen liikehdintä, levottomuus ja nöyriin, pyytettömiin seurakuntalaisiin tottuneen papiston mielestä vaivalloisen ja tarvitsevan seurakuntatavisten massan tyytymätön teputus oli ehdottoman kiinnostavaa - teputus, joka kumuloitui pahvilaatikollisiin lausuntoja Etsivä kirkko - ohelmasta jonnekin kirkollishallituksen loputtomille käytäville pölyttymään, Kirkon arvoisa hallintoväki olikin pulassa, yht´äkkiä kaikki Suomen ortodoksit halusivat lausua Kirkostaan jotain.

Kyllähän se aika pelottavaa varmasti oli. Päätoimittajana, sisäpuolisen ulkopuolisena, prosessin seuraaminen oli perverssin mielenkiintoista, oikeastaan ihanata! Olisin halunnut lukea ne kaikki lausunnot. Kuten kuuntelin kahdessa Vasemmistoliiton puoluekokouksessa rivitavismöttöspöttösten ihanat puoluekokouspuheet ja tein niistä muistiinpanoja, olisin halunnut vääntää nenän niskaan Silvia Modigilta (vas.ääliö), joka mölähti Tampereen puoluekokoussalissa ilmeisesti krapuloissaan kesken Paavo Arhinmäen (vas. silloin alkoi alasajo puheenjohtajuudesta) poliittisen linjapuheen, että älä puhu pitkästi, me halutaan jo kaljalle tai jotain. Kyllä muuten silloin kyrsi. Me olimme matkustaneet Tampereelle tuntikausia, lähteneet kodeistamme taivaltamaan puoluekokoukseen jo päivää ennen tai lauantaiaamuna viiden aikaan tai jopa neljän, ja sitten tulee joku ääliö stadilainen, parempaa väkeä, eliitin kermaperse, joka sanoo, että hei, camoon, me halutaan kaikki kaljalle.

Voi vittu, ei me haluta, me haluamme kuulla poliittisia puheita, emme krapulaisten, päihdeongelmaisten, rattijuoppojen mölinää, ja sinä olet nautaeläin, ajattelin.

No niin. Solea lopetettiin ja yhdistettiin Aamun Koittoon. Tapahtui niin, kuten olin koettanut kertoa, että hyvä olisi - kun olin yhtä aikaa sekä Aamun Koitin ja Solean päätoimittaja. Niin. Tapahtui ja minulle ei kerrottu siitä mitään. Minun olisi pitänyt vääntää lehti tai jopa pari tietämättä, että homma kohta loppuu.

Klikkasin itseni salamannopeasti irti Suomen ortodoksisesta hallinnollisesta järjestelmästä ja poistin kaikki ortodoksiset puhelinnumerot puhelimestani. Niihin muutamiin numeroihin, joista minulle yritettiin kuitenkin ystävällisesti soittaa, tekstaroin, että olen nyt niin vihainen, etten halua vastata, palataan sitten asiaan, kun viha vähän laantuu, lumi sulaa ja sataa taas, lehdet tippuvat puista ja sitten räystäät, hillat kypsyvät ja peruna on pantu maahan.

Nyt on lumia sulanut, ilmoja pidellyt ja perunaa pantu moneen otteeseen. Tänä kesänä olin valmis ja astelin rohkeasti Kaikkien Pyhien Kirkkoon. Ensin yhden kerran, sitten toisen ja eilen kolmannenkin.

Isät rivissä

Satuimme yhden ihanan vastarakastuneen nuoren naisen kanssa eilen juhlapöytään, jossa olivat valmiina ihmiset, joista Lapinlahdella pidän. Jumala oli järjestelyissä aivan varmasti mukana. Uskokaa pois, tai sitten syntymäpäiväsankari, mutta joka tapauksessa syntymäpäiväsankaria tai pitopalvelua tai ihan ketä tahansa kiitän siitä, että saatoin eilen istua ja pulista ihmisten kanssa, jotka puhuvat muutakin kuin joutavia.

Hieman nielaisin, kun näin, millainen rivistö ortodoksisia isiä marssi juhlakalun pöytään. Kahta niistä olen uumoillut psyko- tai jopa sosiopaatiksi, mutta eilen ajattelin, että ehkä hekin olivat vain huonon johtamisen uhreja. Ihmisiä, jotka koettivat ottaa johdon käsiinsä, sillä jonkunhan sitä on johdettava, vaikka oikea, nimetty, palkan saava johto on unessa, toisessa maassa, toisissa sfääreissä, välinpitämätön, laiska tai kyvytön.

Kyllä minä tiedän, mitä on huono johto. Meillä raksafirmassa sitä on kyllin. Huonoin olen varmasti minä, epävakaa persoonallisuus toimitusjohtajana, jota johtaminen ei voisi itse asiassa vähempää kiinnostaa. Tai no, tilasin Talentumilta kirjan Lean-johtamisesta, mutta en ehkä lue sitä koskaan. Puhelinmyyjä vain oli niin toivottoman surkea, että ajattelin pelastaa edes hetken hänen päiväänsä.

Itse asiassa. Hemmetti, tämähän saattaa olla ihan käytännönläheinen: Sari Torkkola, Lean asiantuntijatyön johtamisessa. Tuli taas mieleen, kun joskus ammoin kymmenen vuotta sitten, kun opiskelin Ysaossa johtamisen ja yrittämisen erityisammattitutkintoa ja johtamisteorioiden opettaja kysyi meiltä, mitä me häneltä oikein haluamme. Kaikki (muut paitsi minä) mölisivät, että ääää, ei mitään teorioita, me ei haluta mitään johtamisteorioita.

Minä silloin ajattelin, mutta vain hiljaa mielessäni, että taas minä istun joidenkin ääliöiden parissa, miten minä aina joudun tällaiseen?

Minä olisin kyllä halunnut kuulla niistä johtamisen teorioista.

Mistäs vielä pinna eilen tirahti?

Kun liimauduin isä Pentti Rythin ja maatuška Arjansa kylkeen orpouksissani ja hymyilin toivoakseni rohkaisuna eräälle yllättäen itsensä orvoksi tunteneelle kokoomuskalapuikkoviiksikälle, että samassa (Petturi)Urpo-orpoveneessä sitä ollaan, tiuskaisi isä Pentti minulle, missässemattion?

Tiuskaisin takaisin, että töissä.

Ortodoksisuus on mun juttu. Ortodoksisuus on mun ja mun biologisen perheeni juttu. Se on Leonidin, Annan ja Maria juttu. Ei ole Matin juttu. Tästä vielä pitää puhua isä Martin kanssa.

Ja sitten semmoinen. Kaimani Pia Kyyrö-Harju piti kauniin, henkilökohtaisen ja koskettavan puheen syntymäpäiväsankarille. Nauratti, kun kaimani oli eksynyt Kaikkien Pyhien Kirkossa miesten puolelle. Minä tunsin itseni häikäilemättömäksi tilanviejäksi, suureksi norsuksi lasikaapissa, kun rymistelin hymyttömän naismuurin eturiviin. Teki mieli vilkuttaa (avuttomasti, anovasti) kaimalle pyhäkön toiselta laidalta.

Venäjällä on sanonta пройти по трупам. Sellaiseksi minä ryhdyin just nyt tai no, tämän kesän alussa olen ryhtynyt. пройти по трупам, tämä viehättää minua entistä enemmän!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi