Pia Valkonen

Häpeä

to 13.7.2017

Runousopin perusteet meni nyt kohtaan jambimitta. Kauheaa, teki mieli illalla heittää koko vihkonen seinään ja huutaa, kuten muudan kirjallisuuden perusopiskelija läppärinsä ääressä Kuopion kesäyliopiston nahkeassa ja kamalan epäinnovoivassa neuvotteluhuoneessa, jonne jouduimme survoutumaan. Opiskelijatar melkein huusi, hän huusi sisäisesti, kun sihisi yhteenpuristettujen huultensa välistä: Vihaan runoja!

Ymmärsin häntä, oi, niin ymmärsin!

Minun teki mieleni huutaa, että vihaan teitä kuksametreilijät ja kaikenmaailman bambimittailijat. Jostain käsittämättömästä syystä tykkään kuitenkin Lauri Viidasta, täytyyhän hepussa olla jotain, vaikk´olkii skitsofreenikko, mutta Aila Meriluoto kuitenkin hänt´ rakasti ja lapsiiki teki.

Tämä on ihan mahtava Lauri Viidalta (esimerkki kirjasta Runousopin perusteet):

On ja ei

On sanoo: onko, onkohan?
ja epäily masentaa maailman.
Ei sanoo: eikö, eiköhän!
ja näemme vuorten siirtyvän

Mitta on kuulema jotain bambi-alabasteria vai oliko se jambi-anapestia. Minulla on aika pitkä matka runomaailmaan, sillä "runomitta on yksi esimerkki tavoista, joilla viesti keskittää lukijan huomion viestiin ´sen itsensä takia´: etäännyttää sen viestien yleisemmistä tiedottamisen, vaikuttamisen tai itseilmaisun tehtävästä." (Runousopin perusteet, Kantokorpi - Lyytikäinen - Viikari s. 65)

Minusta on jotenkin mälsää perusajatus, että kieli viittaa itseensä ja kikkailee joutavia tiedottamatta, kätkee enemmän kuin sanoo, mutta Viidan runo On ja ei oli niin ällistyttävä, että tajusin sen ensilukemalta. Aloin lopussa nauraa höröttää ääneen. Itselleni. Että mokoma jeppu minua koukutti sieltä haudan takaa.

Esimerkiksi Viidan äitiruno, jossa tämä puhuu äideistä, toivossaan väkevistä, saa minut itkemään heti - ihan ensirivillä.

Vladimir Majakovskin Kuinka säkeitä valmistetaan on myös runoutta, josta pidän:

Nelisäkeen runko on valmis; jäljelle jää enää yksi rivi, joka olisi täy-
dennettävä loppusoinnulla.

Lähditte niin sanottuun toiseen maailmaan
ehkä liitäin ra-ra-ra-ra-ra
ei siellä ennakkoja, kapakkaa -
vaan raittius.

Kukaties sen voisi jättää riimiä vaille? Ei toki. Miksei? Koska runo
murenisi ilman loppusointua - -. Loppusointu saa teidät palaamaan
edelliseen säkeeseen, miettimään sitä, pakottaa kaikki yhden ajatuk-
sen muodostavat rivit pysymään koossa.

Jospa löytäisi yllä olevan Majakovskin runon jostain venäjäksi. Kiinnostaisi, meneekö se jakeluun alkukielellä.

Eilisen merkintäni massiivitekstimöhkäleet, joissa ei ollut kappalejakoa, ovat velkaa runoililja Jouni Tossavaiselle ja hänen viimeiselle - ei siis viime - painetulle runoteokselleen, jonka nimeä en muista, mutta jonka kannessa oli kiinalainen kirjoitusmerkki, jotain se oli sanomatta jääneistä asioista, jotka ansaitsivat tulla sanotuksi. Tossavainen leikki kirjassaan taittopinnoilla. Minähän rakastin ennen kaikkea ennen muuta taittoa - ja valokuvausta, voi miten valokuvausta rakastinkaan - nyt on olen niissä taiteen lajeissa aivan analfabeetti, aivoistani on katkennut jokin piuha, hermosäie, en voi edes nostaa kameralaukkua olalle ja taittotietokone on osina makuuhuoneen pikku pöydällä, en ole sitä heittänyt kierrätykseen, sillä sen ruudussa on pieni ikoni, Annan lapsuudenkuva ja Marian kummin tekemä keraaminen kaulakoru.

Otsikossani on häpeä. Kyllähän tämä elämän runottomuus ja bambittomuus kuksametrittömyyttä nyt lainkaan tässäkin yhteydessä mainiten eiku eiku eiku on mua hävettänyt, mutta se alkoi tosissaan eilen hävettää, kun tajusin, että olin yksissä ja naimisissakin seitsemän vuotta miehen kanssa, joka on melkein lukenut Volter Kilven Alastalon salissa. Perkele! Tosin minä en kyllä lue sitä kuuna kullan valkeana - en tod. ja piste - mutta olisin minä voinut vähän kiinnostua ensimmäisen aviomieheni elämästä. Sitä vain nuorena on niin toivottoman itsekeskeinen ja mennä pörheltää sivuilleen vilkuilematta. Minun tarkoituksenani oli synnyttää liuta lapsia ja ryhtyä sitten sellaiseksi hedelmällisyyden palvottavaksi jumalattareksi kirja kädessä ja toisessa kädessä kampa ja sitten olisin vain kammannut pitkää tukkaani ja lukenut ja istunut kivellä järven laineiden liplatellessa ympärillä sulosti ja kaislojen palvoessa hedelmällisyyttäni. Toisin kävi. Shit happens.

No perhana, Vastakaanonissa on Karri Kokon kokonaisuudesta Varjofinlandia pätkä, jonkalaista tekstiä olen viime aikoinan innostunut itse suoltamaan kuin ripulipipulisipulikakkaa, Matti väittää, että sipulista menee vatsa sekaisin ja että valkosipulista haisee kaikki vanhalle myyntimiehelle krapulassa. Varjofinlandian Vastakaanon-pätkä, jos sitä nyt pätkäksi voi sanoa, on sidottu vasemmalle - tosin vasemman puoleinen sivumarginaali on tavallista leveämpi ja teksti liehuu oikealle. Ja ihan tajunnanviiraa kahdeksan sivua. Tämänkö ottaisin runoanalyysiin? Mitä minä sanon runoanalyysissä kuksametristä tai siitä pirun lepattavasta runobambista, jonka lehmänsilmiä silmiä minulla ei ole ja jolla on pitkät sääret herättävät minussa niin suurta katkeruutta, että olin repiä sivun Michel Houellebecqin kirjasta Maasto ja kartta - sivun, jossa aivan vitun kaikkitietävä kertoja kuvailee kaunista nuorta pitkäsääristä Olgaa, jolla on hienot hiukset ei ole tällainen ugrilainen pampulapersejalka, jolla on niskakyttyrä nostamisista ja työntelemisistä, ja sumopainijan ote muutenkin etenkin aviomieheen ja tukka takussa joka aamu vaikka on letillä kuin nenetsin isoäidillä nahkaisessa laavussa sammalen päällä.

No me nukutaan Pyryn murentaman ydinluun sirpeleissa. On ihan primitiivinen olo.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi