Pia Valkonen

Oikaisu oikaisu - tulossa

ti 11.7.2017

Sain palautetta blogistani. Faktat meidän perheen Hästesko-legendoissa ovat persiillään. Oikaisen heti, kun saan luvan:

Heloi,  saanko panna ihan noin blogiini tekstisi? Nimittäin nämä Hästesko-jutut ovat meidän perheen legendoja ja faktat eivät taatusti ole kohdallaan!

Ihanata, että jotakuta asia edes kiinnostaa. Meidän sukua ei kiinnosta. Sanovat vain, että mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan ja kirjoittavat serkkuseurojen kutsuun, että ei puhuta sitten ikävistä asioista. Koska olen toimittaja koulutukseltani ja sielun rakenteeltani, minä mieluusti puhuisin vain ikävistä asioista. Enkä sitten käy missään sellaisissa teennäisissä sukujutuissa, jossa sanotaan, että Vyyhtilän Roosa-mummo se oli NIIN ihana ihminen, vieraanvarainen ja kaikkea. Joo, oli varmaan, ihan oikeasti uskon, että oli, mutta kaikki ei ollut sukutilalla ihan niin kuin serkkuseuroissa ilolla muistellaan. Joku voisi vähän valottaa sitä, mitä todella tapahtui. Jokuhan siellä sukutilalla oli semmoinen, että meirän äite tai meitin äiti halusi sukutilalta heti pois, vaikka aviomiehensä oli vanhin poika ja tuli sodasta ja piti alkaa isännöidä.

Siis nimenomaan ymmärsin näin, että meirän äite sieltä Puumalasta pois halusi. Äite oli ollut kansahuollon varajohtaja ja jos yhtään tutkiskelen äitiä itsessäni, oli äite mitä todennäköisemmin yhtä vähän käytännön työihminen kuin minä. Oli helposti väsyvä ja kivulias, pullava fibromyalgikko. Ei talon emäntäainesta. Köyhän talon herkkä ja tunteikas tyttö, maallikkosaarnaajaisä, uskonnollinen ja varmaan rasittava uskonnollisuudessaan ja jumalisuudessaan. Varmaan myös ylimielinen, nokkava ja halveksiva sekä haaveksiva. Tosin joutui sitten maailmalla kuitenkin raatamaan itsensä kuoliaaksi. Vanhana äiten sormet vääntyilivät nivelistä miten sattuu ja maitotonkien kolhimat polvet olivat muhkuraiset ja särkyisät. Sitä minä tässä koetan itse välttää! Kaikin voimin haraan vastaan, etten raataisi päätäni sekaisin, kuten äiti! (Hiljaa siellä katsomossa! Että mukako olisin hyvin välttänyt raatamista, juu, ainakin normaalityöpaikkaraataminen on menestyksellisesti välttänyt minua.)
....

Kiitos, näitä asioita toivoisin, että meidän suvussa tutkittaisiin tai joku tutkisi, jolla on siihen resursseja, mutta kun ei. Jos ei kukaan näihin ryhdy, ryhdyn minä - sitten joskus eläkkeellä.... Tällä hetkellä opiskelen avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusteita ja tekisi niin mieleni tehdä jotkut perusopintojutskan Elsa Heporaudan kirjoista - olen niitä muutaman pelastanut kirpputorilta.

Hm. kun saan toisen tietokoneen auki, lähetän sulle tekemäni kotimaisen kirjallisuuden tehtävän - siinä olen niin kuin ymmärtääkseni kaunokirjoittajalla on lupa tehdä, yhdistellyt historiaa ja fiktiota. Siinä meitin äiti kirjoittaa hienolle tädilleen Sofia Essmanille Helsinkiin ja kirjoituksessani vilahtaa Elsa Heporauta. (Sofia Essman jonkun historian kirjoituksen mukaan pitäisi olla äitini mummo, joku paremman väen ihminen, joka joutui Puumalan Kaipaalan korpeen vaimoihmiseksi.)

Blogissa ei tietenkään saisi väännellä historiaa tehdä, mutta oikaisen, kiitos, ja niin mielelläni oikaisen itseäni. Ja joskus vielä tutkin näitä asioita, jos ei kerta ketään meiläisistä kiinnosta! (Toi eläkkeelle jääminen oli sitten vitsi, prekaarina ja pätkätyöläisenä ei ole eläkettä paljoo kertyny.)

terveisin
toveri-Pia

PS. Innostuin lukemaan ruotsalaisen Kerstin Ekmanin trilogiaa Sudentalja. Ensin luin kolmannen osan Raaputusarvat ja nyt on menossa ensimmäinen osa Herran armo. Minuun on tarttunut nyt Pohjois-Ruotsin kansan ihmisten kieli. Murteitahan oikeasti voi yhdistää, sanokaa, mitä sanotte. Minusta eteläohjalainen meirän äite on aivan ihastuttava, itse oikeasti käytän Kärkölän Järvelässä tarttunutta meitin äitiä. Sudentalja-kääntäjä Pirkko Talvio-Jaatinen on käännöksessään mielenkiintoisesti yhdistellyt erilaisia murteita ja puhetapoja ja luonut jonkin ihan omanlaisensa jämtlannin kansankielen. Ihan kuin lukisi Kiteen Punikkia. Kiteen Punikki käyttää useasti esimerkiksi sanaa hiukka, kun haluaa ilmaista jotain aika ylivoimaista, mutta kuitenkin Kiteen Punikin omnipotenssille ihan peanuts-jutskaa.

Tässä siivu Kiteen Punikin venereissusta mussun kanssa: "Pudottiin fokka pois ja matka jatkui. Kunnes jostakin tuli iso aalto. Ei se sinällään mitään, vene hiukka heilahti." 

http://auvorouvinen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/239835-veneprojekti-paatti-vesilla-ja-pinnalla

Pidän myös tavasta, jolla Kiteen Punikki, betoniraudoittaja-sosiologi, lyhentää olla-verbin. Se on usein vain o. Ilman kansankielistämistä Kiteen Punikki olisi rasittavan ja pelottavan terävä sekä raivostuttavan ylivoimainen.

Aloitin Runousopin perusteet (Kantokorpi, Lyytikäinen ja Viikari). Miksen lukenut tätä kirjallisuustieteen perusteiden tehtävää varten? Pirjo Lyytikäinen onnistuu selostamaan nyt minulle järkeenkäyvästi, mitä semiotiikka on. Minua alkeisfilologina semiotiikka kiinnostaa, mutta vasta nyt hoksasin, mistä on kyse. Ajattelin jo, että voi kiesus, että strukturalismi on tylsää, tylsää, tylsää. Kyse on kuitenkin kommunikoinnin tutkimisesta! Jotain loksahti aivoissani, kun Lyytikäinen kirjoitti, että semiootikot eivät välitä siitä, heilautetaanko kättä vai ei heilauteta, mutta jos heilautus on tervehdys, sitten kiinnostaa! Ja jos ei heilauta, voi silläkin olla merkitys; ei tervehdi! Ja siinä lapinlahtelaiset ovat erittäin hyviä. Täällähän tervehtiminen maksaa. Tai sitten pitää olla viidennen polven lapinlahtelainen ennen kuin tervehditään ja vasta viidenkymmenen tuttavuusvuoden jälkeen puhutaan julkeita henkilökohtaisuuksia, kuten esimerkiksi, että on ilmoja pidellyt.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi