Neidonhius teologisesta näkökulmasta

Nauratti, kun ystävä kertoi alitajunnan tehneen kirjansa aloituksessa tepposen. Sitten lausetta minulle kirjoittaessaan hän hoksasi, että voihan se olla alitajunta, mutta voihan se olla ihan sellainenkin luonnollinen juttu, että kyse on samasta miljööstä. Joka tapauksessa seikkaa voi ajatella intertekstuaalisena viittauksena.

Tähän otan siivun omaa kirjallisuustieteen perusteen tehtävääni:

"Perustellessaan sitä, miksi yhä kirjoittaa, vaikka ei olekaan mikään kassamagneetti, kirjailija Tommi Melender kirjallisuusesseekirjassaan Onnellisuus onnistuu vahingossa suomentamaan käsitteen intertekstuaalisuus: ´Painokoneet suoltavat markkinoille joka kevät ja syksy valtaisan määrän sanataidetta, joka ei kelpaa muutaman vuoden kuluttua muuhun kuin makulointiin. Puhtaan käytännöllisesti ajateltuna useimmat kirjat oat ongelmajätettä, mutta samaan aikaan pitää toki paikkansa se, että unohduksiin painuva kirjallisuus muodostaa välttämättömän kasvualustan niille harvinaisuuksille, jotka aikanaan tunnistetaan klassikoiksi tai kulttikirjailijoiksi. Kaikki kirjat kirjoitetaan toisten kirjojen läpi, ja jokainen niistä sisältää jälkiä sadoista, ellei tuhansista muista.``" (Onnellisuudesta, Melender Tommi, WSOY, Helsinki, painettu EU:ssa, s. 87)

Minä sovelsin intertekstuaalisuutta Mihail Šiškinin romaanin Neidonhius kautta omiin teksteihini. Sain Neidonhiuksen loppuun. Olipahan polyfoninen, jestas sentään. Neidonhiuksesta voisi tehdä vaikkapa teologis-kirjallisuustieteellisen analyysin. Poimisi romaanista kristinuskoon sisältyviä viitteitä. Harmi, että Šiškinin romaani ei ole kirjallisuusanalyysilistassamme. Onneksi Michel Houellebeqckin Maasto ja kartta on. Sen meinasin ottaa.

Šiškinin romaani tuntui yhdessä tajunnanvirtamonologissa kysyvän Jumalansynnyttäjän neitseydestä .- että mitä se tarkoittaa, kun aktin tai synnytyksen jälkeen ikään kuin kaikki umpeutuisi. Vähän ennen tajunnanvirtamonologia oli juuri ollut kohta, jossa Tšetšeniassa raiskataan ja häpäistään nainen - videokuvaajien kuvatessa. Tämä on ilmeisesti Anniina Aunolan meille (muille) kirjallisuuden perusopiskelijoille opettamaa taiteen kiusaa. Pidin Neidonhiuksesta yhtä vähän kuin Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta.

Silti - saattaa olla - että joudun palaamaa vielä kumpaiseenkin uudelleen ja uudelleen, Neidonhiuksen eri kuvat ja kohtaukset rinnastuvat toisiinsa ja viittaavat itsensä ulkopuolelle. Polyfoninen, postneuvostoliittolainen ja postmoderni romaani. En tykännyt ja oksentelin välillä, mutta olen hurmiossa. Anya Ulinich Petropoliksessa kirjoitti myös kauheista postneuvostoliittolaisista asioista, mutta eri lempeydellä kuin Mihail Šiškin. En oikein pidä miesten kirjoittamista romaaneista. Miehet yrittävät niin kovasti peittää omaa herkkyyttään, että tekstistä tulee tympeää, kylmää.

Matti Pulkkisellahan on jossain Romaanihenkilön kuoleman alussa lause: "Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen." Tai jotain sinnepäin. En sanatarkasti muista enkä nyt tarkista tähän. Jossain vaiheessa myös tsekkaan, kuka oikeasti oli Neidonhiuksen nuoren tytön päiväkirjoissa se, joka luki Ksenofonia ja sanoi, että teksti on ikävää eikä puhuttele. Vain sotaa ja tappamista ja sitten meri. Ei se tainnut olla Aleksei, tytön rakastettu.

Niin se oma intertekstuaalisuuteni. Kuten Šiškin, minäkin olen röyhkeästi alkanut kirjoittaa myös ihan omalla äänelläni - yhdellä niistä, minähän olen niin monta, että aviomies ei oikein ehdi perässä pysyä, ääniäkin on monta ja joskus ne puhuvat päässäni yhtä aikaa - kirjoitin semmoisen omaaäänisen myllerön, jonne jätin keskeneräisen lauseen. Ajattelin, että olkoon se siellä, jatkan siitä kohtaa joskus myöhemmin tai en jatka ollenkaan tai joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Hah, ja sen jälkeen luin taas aimo siivun Neidonhiusta. Siinä oli samanlainen kohta. Lause loppuu, ei pistettä, välissä nuoren naisen päiväkirjaa. Ja sitten taas lause jatkuu muina miehinä parin sivun jälkeen.