IHO-ortodoksit Väärnin pappilassa

la 5.6.2017

Juuri kun pääsin ihastelemasta blogissani Itä-Helsingin anarkistisia (IHO)-ortodokseja, tapasin sellaisia livenä. Lauantaina läksimme koko perhe - sen jälkeen, kun Matti oli nukkunut päiväunensa, Maria käsitellyt juuri ottamiansa taidekuvia ja Anna letittänyt minun hiukseni ja kiljunut monta kertaa, että äiti, ihan totta, me ei enää ehitä - kauniin, fiksun ja superlahjakkaan nuoren naisen yo-juhlille.

Iloitsin kovin, kun saimme kutsun juhliin. Kutsu oli minulle tärkeä monesta syystä.

Juhlissa saimme nähdä valokuvia, joita on nyt Amos Anderssonin taidemuseossa Young Generation -näyttelyssä. En ymmärrä, miksi tästä ei Matti ja Liisa -lehdessä hehkuteta. Ehkä siksi, että taiteilija on iisalmelainen. Toisaalta Lapinlahden taidelukio saisi kyllä olla roisimmin tyrkympi julkisuuteen.

Kirjoitan tässä nyt selkokielellä: Lapinlahden taidelukiosta kirjoitti ylioppilaaksi iisalmelainen Anastasia Hartikainen, jonka valokuvia on esillä Amos Anderssonin taidemuseossa Helsingissä 3. syyskuuta asti.

Tässä siivu taidemuseon nettisivuilta: "Generation 2017 -näyttelyssä esitellään 15–23-vuotiaiden nuorten nousevaa taidetta. Näyttelyn muodostavat 42 rohkeaa tekijää, jotka valittiin avoimen teoshaun kautta yli tuhannen ehdotuksen joukosta." 

Lauantaisessa juhlassa ihmiset pulisivat ja kävivät tervehtimässä sekä liikkuivat eri pöydistä toiseen. Kommunikoivat! Ihmiset, jotka eivät tunteneet toisiaan, esittelivät itsensä ja ottivat kontaktia. Voi hyvä ihme, miten viihdyin!

Myllypuro, Pyllymuro eli Pyllis

Helsinkiläiset IHO-ortodoksit kertoivat elävästi, kuinka he muuttivat Mellunmäen ortodoksikeskuksesta Myllypuroon. Ikonit kannettiin iloisessa ristisaatossa ja ristisaattolaiset käyttävät metroa. Edelleen Aleksanteri Syväriläiselle pyhitetyn Pyhäkön praasniekassa on tällainen meno: "Ti 29.8. klo 17 Vedenpyhitys, Meri-Rastilan uimarannassa. Ristisaatto kokoontuu klo 17 Rastilan metroasemalla. Vedenpyhityksen jälkeen ristisaatto Myllypuroon, jossa ehtoopalvelus."

IHO-ortodoksit taisivat syntyä niihin aikoihin, kun ahdistus Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli pahimmillaan. Minäkin jotain havaitsin Aamun Koiton vuoden päätoimittajana, (thih, iisalmelaisessa Salmettaressakin arvottiin reilu kymmenen vuotta sitten aina viikon päätoimittaja, minä olin muutamaan otteeseen arvonnan voittaja) mutta olin aivan liian kaukana - fyysisesti ja henkisesti, että olisin voinut olla mukana kantamassa ahdistusta tai kirjoittamassa siitä mitään.

Sain kuitenkin Helsingistä ortodokseilta monia viestejä ja kiitoksia rohkeudestani. Tapetilla kuitenkin olivat isä Mitro-tapaus, kanoninen lainsäädäntö ja minä vielä kaivelin loputkin veret nenästäni Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa sohaisemalla naispappeusasiaa. Mielestäni tein senkin ylikiltisti ja niin sovinnaisesti kuin vain kykenin ja pystyin. Ja keisiä isä Mitro käsittelevä pääkirjoitukseni oli vähän diibadaabaa, mutta osasin vetäistä siihen kuin sokea kananen, joka löytää jyvän, Eino Leinon runon Jumalten keinu.

Tekisipä mieleni nyt sanoa, mitäs minä sanoin: "Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä  välillä taivaan ja maan - siksi kuin järjen valon häneltä vievät."

Olen kiinnittänyt Helsingin ortodoksien viestit yläkertaan seinälle nastalla. Pitää varmaan ne vielä kehystää tai muuten varjella.

Nyt muuten rohkeasti kohti häpeää, komennan itseänikin. Häpeän, häpeän. Häpeän sitä, että ... siis mitä.... Etupäässä kait häpeän sitä, että olen minä. Häpeän sitä, että minä olen minä. Olen kuitenkin kulkemassa sitä kohti, että minä olen minä, keittäkää tai paistakaa, ja onko se oikeasti häpeällistä, että journalistisen urani huippu ajoittuu vuoteen 2009, jolloin olin yhtä aikaa ortodoksisten lehtien sekä Solean että Aamun Koiton päätoimittaja? Lisäksi muumioin tietokoneellani Ortodoksisen veljestön Hehkuvaa hiillosta, johon kirjoittivat Suomen ortodoksisen kirkon eturivin teologit.

(Jos minun olisi pitänyt sinä vuonna vielä Hehkuva Hiilloskin taittaa, olisin nyt varmasti aivoinfarktikasvis. Nyt olen vain puolivalmistekasvis TIOineni, TIA, Transient Ischemic Attack)

Tänä kesänä aion potea sitä, että klikkasin itseni irti Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä 15. joulukuuta 2011. Se oli juuri sitä kuuluisaa klikkausvaikuttamista. Lapinlahden luterilaisen seurakunnan kirkkoherra totesi aika tyynesti Reformi-luennollaan, että ihmiset klikkailevat itseään eroon kirkosta, sillä se on ainoa asia, jossa nykyään oikeasti voi vaikuttaa omiin asioihinsa.

Mikäs muu oli tämän aamun oivallus? Herätin taannoin hyväntahtoista ja hyväntuulista naurua Lapinlahden työväentalon täydeltä, kun Juha Halonen (älykäs vassumies, vähän roisto kyllä, mutta se on kunnallispolitiikassa vain eduksi) soitti minulle kesken luottamusmiesvalintojen ja kysyi, että voidaanhan me sinut tähän valita, mutta nyt tuli eteen sellainen kysymys, oletko sinä jonkun muun puolueen jäsenmaksun maksanut.

Ei siinä auttanut kuin kertoa, että olin maksanut Feministisen puolueen jäsenmaksun. Kuulin kuinka porukka herahti nauruun. Nauroin mukana, sillä kyllähän se kovin hassua onkin. Se oli sen hetken tunne. Halusin vaikuttaa omiin asioihini ja pois aviomieheni pitkästä varjosta. Arvelin, että Feministiseen puolueeseen Matti Valkonen ei taatusti tule varjostamaan.

Tai no. Aviomieheni ei seuraa minua minnekään, vaikka kuinka toivoisin. Aviomieheni pysyy paikoillaan ja vaimojen tulee pyöriä hänen ympärillään. Olkoon näin! Ja hyvä näin! Amen, amen, amen. Aviomieheni vaimous on kuuliaisuustehtäväni. Tirskis, tämä on viittaus eilen käymääni pitkään puhelinkeskusteluun pienen isosiskoni kanssa. Voi, että oli mukava puhua!

Sen sijaan Vasemmistoliitossa pysyttely ei ole minulle predestinoidusti määrätty kuuliaisuustehtävä. En ole maksanut vielä tämän vuoden jäsenmaksua. Mitä herranpieksut minä siinä puolueessa roikun? Lapinlahden vasemmistolla on paljon mukavampaa ilman minua eikä tätä nyt lausuta ruikuttavalla äänensävyllä, että ottakaa minut mukaan, ottakaa minut (mieheni) mukana. Jos minä en enää olisi mukana, voisi Lapinlahden vasemmisto vapautua vaikka minkälaiseen uusien aktiivi(nais)toimijoiden lentoon aviomieheni johdolla!

Nyt kirjoitan sen tähän ja vannon, että kun olen kirjoittanut sen, olo menee ohi. Nyt juuri on sellainen tunne, että haluan liittyä Vihreisiin, jos Touko Aalto valitaan puheenjohtajaksi. Touko Aalto nimittäin muistaakseni (!) siivilöityi tajuntaani ensimmäisessä Vapaus valita toisin -foorumilla. Ikään kuin Aalto olisi ollut foorumin puheenjohtajistossa Kulttuuritalolla. Muistan parhaiten Katriina Järvisen innostavan puheen työelämä ja prekarisaatio -työryhmässä ja sen, että Jutta Urpiburbilainen (sdp, silloinen pj. ensiksi tahdon kiittää ja sitten tahdon kiittää) marssia rumpsutti Kulttuuritalon salin etuosan poikki jossain tyylilyylimekossaan (ilman verkkosukkahuosuja, jotkut sukkikset kyllä oli, mutta huomiota herättämättömät). Mennä jyrski vähän niin kuin raivoissaan.

Maria soittaa. Haluaa herätä. Työmies on tulossa Matin kanssa kahville. Nyt sitten rauhoittukaa! Tämä oli herkkää poseerausta ja haavoittunutta uhmailua.