Ihmisen olosijoista Kahden vaimon loukussa vielä

Kirjoitanko minä kuin mies?

Tommi Melenderin Onnellisuudesta lopussa

pe 2.6.2017

Jos minä en ole vielä saanut tätä avioliittoani solmuun, tein sen maanantaiaamuna, jolloin koirien kanssa Mykkäsen lähipellolla lenkillä ja siis miehen (avio) kanssa tietenkin, ilmoitin iloisesti, että minä sitten olen intersukupuolinen. En käyttänyt sanaa transsukupuolinen, sillä se jotenkin minun päässäni viittaa kurvikkaisiin dragqueeneihin.

Jos ihminen ei ole nationalisti, hän mielestäni voi olla internationalisti. Minäkään en tunne itseäni nainennainennainennaiseksi, vaan heteroksi joltain siltä väliltä. Ehkä olennoksi. En tiedä, onko se suojautumista, jotain psykologista defenssiä, minän puolustusta, tai mitä lie, mutta ei vain ole naisolo. Harvoin on. Looginen johtopäätös tästä lienee, että on olemassa myös intersukupuolisuutta, jos kerta on olemassa internationalistisuutta. Interpuoluesidonnaisuutta ja interuskonnollisuutta.

Ja sitten toisaalta. Vitun väliä, sanoi transgenderi Kimmo Voima-lehdessä vähän aikaa sitten. Odotan myös kuumeisesti ja kuumin aalloin vaihdevuosien kliimaksia ja sen jälkeistä seestymistä. Viimeisimmässä Eläketieto-lehdessä (ET) oli aivan mainio haastattelu naisesta, joka halusi kohdunpoiston sen vuoksi, että hormonitoiminta aiheutti hänessä psykoosin kaltaisia olotiloja. Nainen oli elämässään kaksi viikkoa kuukaudessa ollut niin sanotusti niin kuin muut. Kaksi viikkoa hän oli ollut raivoava lohikäärme.

Nainen oli suuttuessaan rikkonut pyykkitelineen sekä paiskonut täysiä kahvikupillisia seinään. Kuulostipa tutulta. Olen heittänyt Matti kaulimella - en oikeasti tosin halunnut osua enkä olisi näillä koordinaatiokyvyillä osunut, vaikka olisin halunnut - sekä paiskannut ainakin viisi kertaa kattilan tiskipöydän laitaan. Meillä on kattiloissa kummallisia lommoja. Lisäksi olen rikkonut pöytälevyyn ainakin yhden lautasen.

Mitäs muuta olen hormonipäissäni tehnyt? Olen kääntänyt ympäri yhden Pietari-nimisen miljoonakaupungin risteyttääkseni itseni mahdollisimman kaukaisten geenien kanssa. Jos minusta olisi ollut kiinni eikä Suomen ulkomaalaisvirasto olisi antanut tulevien lasteni biologiselle isälle oleskelulupaa olisin saattanut Pähkinäsaaren rauhan rajat voimaan. Kyllä minulla siihen olisi voimia ollut!

On mukava, että on vaihdevuodet. Elo on kulkaa oikeasti mielenkiintoista. Kuumia aaltoja on jo. Vilutusta harvemmin, mutta vitutusta sitäkin useammin. Kelan työuupumuskuntoutuksessa korostin, että olen maanis-aggressiivinen ja läheiseni tarvitsevat siihen apua.

Kaksi vaimoa, kaksi vaimoa
vitun Mäkelä taas tunkee tähän

Esseisti Matti Mäkelä kirjoituksessaan Kaksi vaimoa kokoelmasta Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia, kirjoittaa ensin pohtivasti, ettei halua käsitellä aviotilannettaan leikillisesti tai taiteilijamaisesti. Taiteilijamaisuudella hän tarkoitti sitä, että taiteilijat tekevät mitä tahansa, heitä eivät säännöt koske. Mäkelä tunnustaa olevansa pikkuporvarillinen ja turvallisuushakuinen.

Mäkelä on taitava kontrolloidun kirjoittamisen ja väliin aseteltujen pistojen asettelussa. Kirjoitan näin paljon Mäkelän tavasta kirjoittaa, sillä tutkailen hänen retorisia keinojaan. Peukalo-etusormi-ote, thih, tosiaan! Mäkelä kirjoittaa: "Haluan käsitellä tätä asiaa vakavasti, koska olen vakavikko, moralisti, syvimmältäni yhden, tai tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna, kahden naisen mies." (Matti Mäkelä Kaksi vaimoa s. 84)

Ensin heebo on ah, niin mukavakava tai voihan hän olla oikeastikin joksus vakava ja sitten poks, koomisen vireen yht´äkkinen esiin putkahdus. Olen syvimmiltäni yhden naisen mies tai no kahden. Mäkelä on taitava laskelmoivassa spontaaniudessaan. Arvelen, että juuri tämä on ärsyttänyt kyberkommunisti Markku Eskelisen kirjoittamaan Mäkelän Rakkausromaanista mies- ja naisstereotypioiden pikkuperverssinä teelmänä.

Pitää vielä tsekata Raukoilla rajoilla -kokoomateoksesta, mitä muuta Eskelinen Mäkelästä sanoo. Se on kyllä vaikeaa, sillä pirulauta, eihän Eskelisen paksukaisessa ole henkilöhakemistoa! Mietin vain sitä, onko Eskelinen ihan tosissaan lukenut Mäkelän Rakkausromaanin vai vain tehnyt omat nopeat johtopäätöksensä. Ällö porvari, ällö pikkupervertikko. Ei nimittäin esimerkiksi ole kovin todennäköistä, että Marx-kriitikko munkki Serafim todella tietäisi, mitä Marx sanoo, kunhan vain paukuttelee arrogantisti menemään kirjassaan Vapaus, että Marx ei tarjoa oikeaa vapautta. Siinä kohtaa kirjaa, jonka vuoksi nänni-Eija-Riitta Kookookokoomuslainen melkein pussasi munkkia oikeaan korvaan Vuoden kristillinen kirja -palkintojenjakotilaisuudessa, huusin ääneen: "Mistähän helvetin vitusta munkki Serafim tietää Marxista tuon taivaallistakaan?"

Asentoja

Ei voi Matti Mäkelästä sanoa muuta kuin, että ärsyttävä tyyppi, kertakaikkiaan. Ihmisen olosijojen Jälkisanoissa hän tekee sen taas. Ihan muina munkkeina hän kirjoittaa, että Ranskassa jossain pikku kaupungissa Marcel Proustin sängyn vieressä hän rupesi miettimään, missä asennoissa ihmiset elämänsä viettävät ja olisi halunnut antaa kirjansa nimeksi Asentojen ensyklopedia Viktor Jerofejevin, siinäpä muuten vasta ällö tyyppi se Jerofejev, otin omaan Rikos ja rangaistus -alustukseeni mukaan pätkän hänen tekstikokoelmastaan Miehet, kokoelmassa on venäläisen kulttuurin naisvihamielisyydestä, mutta sitten Mäkelä ei halunnut viekoittaa lukijoiden ajatuksia seksin puolelle, luoja paratkoon.

Eilen kirjoitin kyrp... ei kun kryptisesti, että eroottisesti voi kirjoittaa kuvaamatta aktia tai persepanoja (Antti Holman Järjestäjä ei mielestäni ollut kovin eroottinen kirja). Tarkoitin sillä juuri yllä olevaa. Kirjan nimi on Ihmisen olosijat ja Lapinlahden kirjaston hyllyllä se huusi viekoittelevasti: "Ota minut!"

Lisäksi Matti Mäkelä heittää jossain kohtaa Asentojaan vain niitä näitä jaaritus-pulinoidensa lomassa, että Mari Mörö kirjoittaa läppäri reisiä lämmittäen. Reisiä? Lämmittäen? Niinpä niin. Ihmisen olosijoja on kirjoitettu vuonna 2011. Oliko Mari Mörö jo silloin eronnut Hannu Raittilasta tai Hannu Raittila Mari Möröstä? Jotenkin minä otin kyseisen kohdan kahden miesmiesmieskirjailijan aseenkalisteluna.

Jos olisin ollut Hannu Raittila, olisin takautuvastikin - vaikka olisikin jo ollut Leena Landerin kanssa silleen tai tälleen - ottanut vastaan hansikkaan läimäyksen ja tarttunut hirvikivääriini sekä mennyt Matti Mäkelän tiilitalon takapihalle älämölöimään.

Hm. Mitäs minun piti vielä Matti Mäkelästä? Niin. Heebo tuntuu kirjoituksensa Maaseudun Tulevaisuus -perusteella allergiselta sosialisteille. Mitäs sitä muuta voisikaan olla, kun on Suomenmaan kolumnisti? Jotain hän kuittaili, että Ylen toimittajista suuri osa on edelleen sosialisteja. Siihen sanoisin, että älä nyt unta näe, eiväthän Ylen toimittajat ole yhtään mitään, ovat yleisporvareita, ja ainoa, mikä siinä on selvää, on se, etteivät he ainakaan vasemmistososialisteja enää ole. Senhän tietää hyvin Lauri Kivinenkin (kök.kok.) ja hänen yleisporvarillinen Bilderberg-kamunsa Atte Ikikepunuori Jääskeläinen.

Ja tottakai kunnon porvariperheissä syötetään kommunisteja lapsille aamupalaksi!

Ja mitä kummaa! Matti Mäkelän novelli Onnellisten laakso on kuin suoraan Jesajan kirjan luvusta 65 ja jakeista 21-24 sekä utopiasosialisti Charles Fourierilta.

Tommi Melenderin Onnellisuudesta

En pidä Tommi Melenderin romaaneista Bel Ami, Kunnian mies ja Ranskalainen ystävä. Ranskalaisessa ystävässä tosin on yksi kappale, joka on hyvä. Siinä Melenderin romaanin puhuja sanoo, että porvarin naama ärsyttää. Kyllä ärsyttää, allekirjoitan, niin vitusti ärsyttää.

Sen sijaan Melenderin blogi Antiaikalainen on sivistävä ja syvä ja hänen kirjallisuusesseekokoelmansa Onnellisuudesta auttoi minua Albert Camus´n Sivullisen kanssa. Pääsin tarkastelemaan Meursaultin tekemää satunnaista tappoa jälkikolonialistisesta näkökulmasta. Kiitos Melenderin ja kiitos algerialaisen kirjailijan Kamel Daoudin ja hänen kirjansa Meursault, contre-enquéte. Ja kiitos tietenkin wikipedian, jonka englanninkieliseltä sivustolta Kamel Daoudista jotain tavailin omalla koiné-enklannillani (mukaelma Κοινὴ Ἑλληνική, Koinē Hellēnikē, yhteinen kreikka).

Melender tunnustaa, että häneen ovat tehneet jo nuorena vaikutuksen Tua Forsströmin runojen femininia. (Itte just keksin termin.) Toki Melender on miesmiesmies Haavikkonsa ja Saarikoskensa (krapulakakat) lukenut, mutta Forsströmin vaipparunoista Melender sanoo itseään ihmetellen: "Hänellä ei ollut Haavikon älyllistä tai (Eeva-Liisa) Mannerin esteettistä painokkuutta, mutta hänen tekstinsä liikkuivat sellaisella taajuudella, jotka tavoittivat muistoni ja kokemukseni.... Oman sävynsä lukemiseeni toi se, että koin Forsströmin runot feminiinisinä. Hänestä välittyi sellaista, mitä harvoin välittyi miespuolisista runoilijoista: haavoittuvaisuutta ilman uhmakkuutta, herkkyyttä ilman poseerausta." (Tommi Melender Onnellisuudesta s. 117)

Perskeles, ajattelin, kun aamupuurolla kohdan Melenderiltä luin. Olen joskus saanut blogistani palautetta, että kirjoitan kuin mies. Olin vähän hämmentynyt. Toki kovin imarreltu ensisijassa, en sitä voi kieltää, mutta sitten hämmennyin siitä, että tunsin itseni imarrelluksi. Mies antoi minulle sellaista palautetta.

Perkele, syyllistynkö minä sukupuolilähtöiseen dikotomian rakentamiseen blogillani - ja jäinkö kiinni sukupuolilähtöisen dikotomian ylläpidosta, kun tuloin imarrelluksi lausunnosta?

Menen nyt panemaan Rex Stoutin Punaisen rasian arvoituksen (no, arvatkaa, mitä ajattelen, kun sanotaan punaisesta rasia?!) postilaatikkoon, jos se vain mahtuu raosta. Ja mietin sitä, kuinka olen maskuliinisesti uhmakas, vaikka olen oikeasti hyvin haavoittuva, ja poseeraava vaikka olenkin ylisupererikoisyliyliherkkä.

PS. Viktor Jerofejevin Miehistä, ah, kuinka teitä rakastan ja himoan, lainasin tällaisen kohdan Dostojevski-slaideihini Jyväskylän yliopiston alaisissa Kuopion kesäyliopisto vai mikä helkkarin Snellman-instituutti se nyt on Yleisen kirjallisuuden kaanontenttiä varten. Sonjan hahmosta, voi jeesus, miten inhosin Sonjan hahmoa, onneksi Dostojevski piti itsekin Sonjaa epäonnistuneena ja toivottavasti myös falskaavana:

"Venäläinen korkeakulttuuri ei sietänyt tätä periaatteesta. Ostaminen ja myyminen sai sen vääntelehtimään. Se oli ainutlaatuisen epäkaupallista. Asian ydintä tajuamatta, yksityiskohtiin paneutumatta se julisti venäläisen naisen korvaamattoman arvokkaaksi. Juuri siksi venäläinen kulttuuri suhtautuikin niin kireästi prostituutioon. Sonetška Marmeladova. Eläviä, mutta myytävinä. Ympäristö kalvoi. Kaikki itkivät ja säälittelivät. Älymystö pohti, miten kitkeä SE pois. Älymystö (kansakunnan aivot) ei ylipäätään ole koskaan saattanut ymmärtää, että myös nainen tykkää naida. Tatjana Larina - puhdas ja viaton nuori tyttö, päähenkilö Puškinin runoromaanissa Jevgeni Onegin - TULEE? Mitä te oikein puhutte! Ei voi olla totta! Anna Karenina? Mutta ympäristöhän kulutti hänet loppuun!" (s. 145-146) 

Tässä kohtaa huudan. Rosa Liksomin Hytti numero 6 ei kerro seonneesta neuvostomiehestä junassa, vaan suomalaiseta ehkä lappilaisesta törkyturvasta. Ihan oikeasti, käsi sydämellä, seonnutkaan neuvostomies ei puhu sillä tavoin, oikeasti, oikeasti, olen nainut ainakin yhden ehkä kahden tai jopa kolmen (toista) seonneen neuvosto- ja venäläismiehen kanssa eikä kukaan edes psykoosissa heistä ole sukupuolisesti karkeapuheinen!