Pia Valkonen

Arvoisat sosiaalityöntekijät!

la 20.5.2017

Varoitus. Kirjoitus sisältää sanoja ääliönauta ja möllimullikka ja myös luikero mulkku. Mikäli näitä sanoja ei merkinnässä olisi, ei sitä kukaan lukisi.

Piikittelen blogissani sen vuoksi sossutätejä, että havaitsen koko ajan epäkohtia oman kunnan sosiaalitoimessa. Lukiessani tarkastuslautakunnan jäsenenä vuoden 2016 peruspalvelulautakunnan pöytäkirjoja ja havaitsessani, että taas on peruspalvelulautakunnalle jaettu hyväksymistä vaille oleva toimeentulotukiohjeistus vasta kokouksessa ja sitä ei löydy liitteistä, oli vähällä, ettei aivoaneurysmani ratkennut.

Tarkastuslautakunta juuri edellisessä arviontikertomuksessaan ottanut kantaa siihen, että toimeentulotukiohjeistus pitää olla saattaa kuntalaistenkin tietoon - edes kokouspöytäkirjojen liitteissä. Tarkastuslautakunta oli hankkinut arviointikertomukseensa jopa kunnan sosiaaliasiamiehen lausunnon asiasta.

Eikös kuulostanutkin vakuuttavalta. Tarkastuslautakunta teki sitä ja tätä. Totuuden nimissä on sanottava, että minä kirjoitin arviointikertomukseen toimeentulotukiohjeistuksesta ja hankin sitä varten sosiaaliasiamiehen lausunnon. Käytin oikeutta, joka minulle oli annettu sen vuoksi, että minulle kuului peruspalvelulautakunnan seuraaminen. Tietenkin henki lautakunnassa - etenkin kokoomuspuolelta - on se, että mitään oikeastaan ei saisi sanoa.

Sen(kin) takia inhoan niin syvästi kokoomusta, etten oikein sanotuksi saa. Nimittäin sama kokoomushenkilö lähestulkoon aina, kun minä avasin suuni, tuntui suuttuvan sanoin minä mitä hyvänsä ja paapatti, että ei tästä oikein ja pitäisi tämä jotenkin hyvässä hengessä. Mutta sitten kun hän itse otti oman erikoisalansa, josta hänelle oikeasti ja vilpittömästi syvä kunnioitus, asioita esille, hän tiuski, että kun kukaan ei sano koskaan mistään mitään.

Tuli välillä sellainen olo, että minulla puhkeaa tarkastuslautakunnassa skitsofrenia. Olen ymmärtänyt, että sen saattaa saada, jos kuuntelee vuosikaudet kaksoissidosviestintää.

(1980-luvun loppupuolella D. Roer ja D. Henkel saivat todistetuksi seuraavan teesin: ”Kaksoissidostilanteissa yksilö joutuu irtautumaan objektilogiikasta ja selviytymään ylitsepääsemättömistä ristiriidoistaan tulkitsemalla todellisuutta oman subjektivistisen logiikkansa mukaisesti. Subjektivistisessa logiikassa on sitten harhamaailmaan luisuminen merkittävän lähellä”)

Tulkoon se nyt tässäkin. Jossain kohtaa sosiaali- ja terveystoimen johtoa Lapinlahden kunnassa istuu ääliönauta (en ole ihan varma, missä kohtaa, voin kyllä avata tätä kohtaa tarkemmin myöhemmissä merkinnöissä, jos kunnianloukkaussyte uhkaa) ja viime peruspalvelulautakunnan puheenjohtaja oli aulis ja kuulainen möllimullikka. Ugh, siinä kaikki.

Tai no ei ole. Lapinlahden kunnan sosiaalitoimessa havaitsin vikaavikaavikaa kymmenisen vuotta sitten, kun muudan nuori äiti pyysi minua mukaansa sossutädin pakeille sen vuoksi, että hänen asiansa olivat menneet solmuun. Solmu oli tullut siitä, että sosiaalitoimiston johtajatar oli/on ollut melkoisen kyvytön johtamaan, vaikka on käsittääkseni johtamiskoulutuksen saanut.

Kymmenen vuotta sitten ongelmana oli, että rivisossutätinä oli erään pohjoissavolaisen pikkukunnan entinen sosiaalijohtaja, jonka poloisen mielenterveyden olivat murtaneet sikäläiset kepulaiset ääliöt. Tähän kohtaan kirjoitan, että kaikki kepulaiset eivät suinkaan ole ääliöitä, jotkut vain. Usein sellaiset kepulaiset ovat superääliöitä, jotka koettavat liimautua kokoomukseen. Alkuperäismaalaisliittolaiskepulaisia arvostan.

Lapinlahden kunta maksoi entiselle sosiaalijohtajalle muistaakseni kolme kuukautta palkkaa kotiin, jotta tämä ei tulisi työpaikalleen. Toisin sanoen työntekijä sai potkut. En itsekään tiedä, miten asia olisi pitänyt hoitaa, mutta ei ainakaan sillä tavalla, että esimiehen oveen ilmestyy liimalappu, jossa lukee, että ylityövapaalla.

Myöhemmin jouduin pettymään oman kuntani sosiaalitoimeen, kun asunnottomat joutuivat asumaan meidän talon aitassa. Tosin siihen vaikutti paljon myös se, että Lapinlahden Kaskihovi Oy:n toimitusjohtaja vastasi kunnan asuntotoimesta, mikä sinänsä johtamisratkaisuna on suoraan sieltä syvästä. Tai ehkä ja toivottavasti oli, sillä nyt jo eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja oli luikero mulkku, joka olisi pitänyt hirttää penikseensä.

Edellisen toivotuksen kirjoitin jo toimitusjohtajan työssä ollessa blogiini ja sain siitä häneltä nuhteet tarkastuslautakunnan kokouksessa, jossa hän vähän ennen eläkkeelle jäämistään oli kuultavana. Eikä mies edes nuhdellut minua avoimesti, vaan vihjaillen. Olisin arvostanut suoraa puhetta, mutta ei, sellainen tämä ukkopoloinen oli. Taisin kyllä sanoa kokouksessa, että hänen vilhjailunsa tarkoittavat minua ja seison edelleenkin sanojeni takana.

Alla kirjoitus erään kunnan sosiaalitoimistosta. Kirjoitus on julkaistu Pohjois-Savon ääneikkäiden vasemmistonaisten lehdessä Ämmän Äänessä, en ehdi kysyä lupaa sen uudelleenjulkaisuun, mutta koska asia on nyt erityisen relevantti, kun toimeentulotuki on siirretty Kelan maksettavaksi.

PAITSI TÄYDENTÄVÄ TOIMEENTULOTUKI!!!!! Sitä haetaan edelleen kuntien sosiaalitoimesta ja siitä päättäminen jää  kuntien sosiaalitädeille ja sen vuoksi olisi nyt erityisen tärkeää, että ihmisille kerrottaisiin, mitä haetaan Kelasta ja mikä kuuluu kuntien sosiaalitoimelle. Tästä Lapinlahden kunnan nettisivuilla olevasta tekstistä ei tule hullua hurskaammaksi ja kertoo kyllä paljon siitä, millainen asenne edelleen joissain kohtaa Lapinlahden kunnan organisaatiota on tiedon jakamiseen:

Toimeentulotuki on sosiaalihuoltoon kuuluva viimesijainen taloudellinen tuki, jonka tarkoituksena on turvata hakijan ja hänen perheensä toimeentulo ja edistää itsenäistä selviytymistä. Toimeentulotuen avulla mahdollistetaan tuen saajan ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo.  Perustoimeentulotukea haetaan 1.1.2017 alkaen KELAlta.  Voit hakea tukea verkossa www.kela.fi/asiointi, tukea voit hakea myös paperilomakkeella. Lisätietoja palvelunumerosta 020 692 207 (12.12.2016 alkaen) tai Kelan toimistoista."

KYYKKYYN, YLÖS!

- Näin meillä Ylä-Savon erään pienen kunnan sosiaalivirastossa ihmisiä kohdellaan

Soitin tänään sosiaalitoimistoon sille henkilölle, joka on kesän ajan asioitani hoitanut. Olkoon hän nyt tässä tosielämään perustuvassa kertomuksessani vaikka Neiti A. Yritin koko puhelin tunnin ajan kunnes hän vihdoin vastasi. Tarvitsin maksusitoumuksen apteekkiin omalle reseptilääkkeelleni.

Tämä siksi että rahaa ei lääkkeisiin tällä hetkellä ole – Neiti A:n ”pikku mokan” takia. Heinäkuussa minulle oli jo tehty laskelma ja rahat oli saatu. Sain yllättäen Kelalta osan työttömyyspäivärahaa, muistaakseni 225 euroa. No, soitin saman tien Neiti A:lle ja kysyin, täytyykö nämä rahat säästää elokuuta varten, eli otetaanko ne huomioon tuloina elokuussa. ”Ei oteta kun sait ne tähän aikaan kuuta, jos ne olisivat tulleet ensiviikolla niin sitten ne olisi otettava huomioon tuloina elokuun laskelmaa tehtäessä.”

Kysyin MONEEN kertaan, että onko nyt sitten varmasti näin, koska olen säästänyt yleensä vuokraa varten nämä rahat ja kysyin etteikö nyt sitten tarvitse säästää, että voinko käyttää ne rauhassa tässä kuussa. (Nehän olisivat ylimääräistä tuloa!)

Erittäin selvään kysymykseen erittäin selvä vastaus: Niitä EI tultaisi laskemaan elokuulle.

 Elokuussa käydessäni toimistolla, Neiti A katsoi heinäkuussa saamaani summaa, ylimääräiset 225 euroa. Silloin hänellä ilmeisesti syttyi jokin lamppu kun hän sanoi että nämähän PITÄÄKIN laskea elokuulle, no niinpä tietysti! ”Sori, minun moka!”

 SORI, MINUN MOKA?????

 Olin tässä vaiheessa, sanotaanko, HYVIN väsynyt vääntämään asioista. Ainut, mitä sain sanottua, oli ”Aha.” Ja hymyilin. Muutakaan en jaksanut.

Olemme perheeni kanssa olleet sosiaalitoimiston ”asiakkaita” (ehkä ei voi niin hienoa nimitystä oikeasti käyttää) siitä lähtien kun muutin omilleni. Olin silloin 17 vuotta, nyt 25. Laskekaa siitä montako vuotta olen joka kuukausi eri soskuntätien luona käynyt. Aina olen asiani hoitanut, luottotiedot on ja maksut maksettu ajallaan. Osaan siis käyttää rahani, ne vähät mitä tämä yhteiskunta meille suo. Tämä taas ei tarkoita sitä, että elämämme olisi kulutusjuhlaa…. EI TODELLAKAAN. Jokainen voi laskea, mitä jää pakollisten, hengissä säilymisen kannalta välttämättömien menojen jälkeen käteen nelihenkiseltä perheeltä, kun tuloille on asetettu tietyt kriteerit. Sillä ei paljon juhlita. Siinä herää joka aamu ajatellen ensimmäisenä rahaa, kuinka tästä taas selviää ja jaksaako tätä samaa simputusta. Sitä se nimittäin on näiden kaikkien vuosien ajan ollut. Ja se johtuu paljolti työntekijästä, vaikka he kaikki laskevat tulot ja menot saman kaavan mukaan. Kun Eeva- Liisa Hassinen oli tällä kunnalla töissä, tuntui kuin minulla olisi ollut ihmisarvo asioidessani sosiaalitoimistolla!

Muutenhan olen epäilyttävä pummi joka vie Kunnan rahat. Tältä se tuntuu. Kaiken olen mukisematta kuunnellut, toki puoleni pitänyt, mutta koskaan en ole valittanut. Ennen kuin nyt. Mitta on tullut täyteen tämän pompottamisen johdosta, ja sen kerran kun minä olen vaikea asiakas, minua ei sitten kyetä palvelemaan ammattitaitoisesti!!!

Kumma juttu. Mistä olettekaan koulutuksenne saaneet? Jos niin kovin ohjekirjan mukaan mennään, niin kuka sinne on kirjoittanut että asiakkaalle voidaan lyödä luuri korvaan?

Kuten aina, olen asiani hoitanut erinomaisesti. Kasvatin kaksi kunnollista lasta tähän ikään (kuusi ja kahdeksan), hoidin kodin, parisuhteen ja koulun. Keskiarvoni koulusta oli 4 asteikolla 1-5. Jotain se kertoo siitä että tahdon pärjätä elämässä. Hain ammattikorkeakouluun, sosiaalipuolelle. Mutta jos sieltä valmistuu näin epäpätevää sakkia, ja he vielä pääsevät töihin ihmisten pariin, liekö tuo ollut niin kovinkaan suuri saavutus minulta päästä sinne?

Jos joku ihmettelee, kuinka olemme näin pitkään joutuneet sosiaalitoimistossa asioimaan, taustoistamme vielä sen verran, että hoidin lapsiani kodinhoidontuella siihen saakka kun nuorimmaiseni täytti kolme vuotta. Silloin lähdin opiskelemaan lastenohjaajaksi. Koulu kesti kolme vuotta, ja viimekeväänä valmistuin.

Takaisin tähän päivään ja puheluun. Minun olisi pitänyt lähteä toimistolle viemään tätä kyseistä reseptiä näytille, kun muuten ei kuulemma maksusitoumuksia voida tehdä. Suoraan sanottuna ällistyin tästä, koska ikinä ennen näin ei ole tarvinnut tehdä. Viimeksi vajaa kaksi viikkoa sitten sain maksusitoumuksen apteekkiin lapseni lääkkeitä varten. Ilman reseptin näyttämistä. Tämän minulle myönsi itse sosiaalijohtaja. Joka tuskin on nähnyt minuakaan.

Maksusitoumusta ei voi millään lailla väärinkäyttää, koska siihen kirjataan mm. sitoumuksen saajan nimi, reseptinsaajan nimi, ja lääke jota ollaan hakemassa.

Siispä kysyin perusteluja tälle yhtäkkiselle toimintatavalle. ”Näin on neuvottu tekemään, ja käytäntö on tämä. Meidänkin on tehtävä välillä uusia käytäntöjä, ja asiakkaan ei auta niihin muu kuin sopeutua.” Sanoin, että minä olen kohta jo kymmenen vuotta joutunut sopeutumaan teidän käytäntöihinne.

Puhelun aikaan alkoi hieman hermostuttaa syystä että ajatus kävelemään lähtemisestä, sateeseen, turhan takia, ei todellakaan kiinnostanut. Koetin kysellä onko tässä käytännössä mitään järkeä, tämähän on pelkkää ihmisten pompottelua.

Neiti A lupasi vielä kysyä asiasta muilta ja soittaa myöhemmin.

Jonkun tunnin odottelun jälkeen minulle soitti joku aivan tuntematon, uusi sosiaalitoimiston työntekijä. Hän sanoi minulle samat asiat kuin Neiti A. ”Tämä on käytäntö kautta linjan”. Yritin kysellä häneltä millä perustein tällainen muutos on tehty. Perustella hän ei osannut, muuten kuin että he tarvitsevat kuulemma faktatietoa. Hän osasi toki mainiosti vastata moniin kysymyksiini ”Yymmmm. Yymmmm.” Kysyin myös että jos tulee jokin yllättävä maksusitoumuksen tarve, kuinkas silloin menetellään. Esimerkkinä annoin sen, että lapsi sairastuu, käymme lääkärissä ja saamme reseptin. Jos rahaa ei juuri silloin lääkkeisiin ole, raahaanko sairaan lapsen mukanani odottelemaan soskuun, jotta joku viitsisi katsoa ensin reseptin, jotta maksusitoumus saataisiin. Ja onko kenelläkään aikaa tällaisissa tapauksissa katsoa reseptiä. Asia vielä erikseen sekin, että milloin on aikaa tehdä tämä lappunen jonka tekoon kuluu alle kymmenen minuuttia. Todennäköisesti sen saa hakea vielä erikseen. ”Yymmm. Yymmm. Näitä täytyy sitten katsoa tapauskohtaisesti. Yymmm.”

Aikani sain kysellä, ja jossain vaiheessa kysyin, osaako hän sanoa näihin mitään muuta kuin ”Yymmm”? Silloin asia olikin sitten loppuun käsitelty. Yritin sanoa että jättäisin soittopyynnön sosiaalijohtajalle, koska hän varmaan osaisi kertoa syyn tähän käytäntöön, mutta minulle iskettiin luuri korvaan.

Olisin myös halunnut tietää, mihin aikaan voisin tulla esittelemään henkilökohtaista ehkäisyyn tarkoitettua reseptiäni jollekin…

Nämä henkilöt ovat asiakaspalvelualalla. Heidän kuuluisi osata käsitellä vaikeitakin asiakkaita. Ja tämäkään asiakas ei olisi vaikea, jos hän kohtaisi sosiaalityöntekijöitä ajatellen olevansa samanarvoinen. Mutta ei, aina sieltä suunnalta katsotaan alaspäin. Monesti tuntuu kuin rahat joita tarvitsemme, olisi heiltä jotenkin pois. En yhtään ihmettele niitä, jotka eivät jaksa ”taistella” heitä vastaan. Se kysyy valtavasti voimia. Valta pienen köyhän ihmisen toimeentulosta on heillä. Malttiaan ei saa heidän nähtensä menettää. Pinna ei saa kiristyä. Heillä on valta tehdä paljon muutakin kuin päättää toimeentulosta.

Olin tämän puhelun jälkeen todella surullinen, ja todella ihmeissäni, kuinka joku kehtaa toimia näin? Oletteko kuulleet inhimillisyydestä? Missä vaiheessa se haihtuu pois, vai onko sitä koskaan ollutkaan? Ajattelisitte omalle kohdallenne, tuskin tulisitte jaksamaan!

Mietin myös, onko tässä elämässä mitään järkeä, mikä tarkoitus tällä mahtaa olla? Onko minulla ihmisarvoa?

Uuteen aamuun heräsin ajatellen, mitähän tämä päivä mahtaa tuoda tullessaan, olin nimittäin aikeissa lähteä toimistolle heti kun lapset olisivat lähteneet kouluun ja eskariin. Perille päästyäni sain kuulla että meneillään on kokous, joka kestää yhteentoista. Yhdentoista aikaan menin kokoushuoneen lähistölle seisoskelemaan, kun huoneesta kuului niin paljon naurua, että ajattelin kokouksen loppuvan kohta. Seisoskelin siinä omissa ajatuksissani miettien, miten osaisin hoitaa tämän asiallisesti, mutta niin että saan ääneni kuuluviin. En arvannut miten paljon ääneni tulikaan hetken päästä kuulumaan…

Huomioni herätti kovaääninen (selkeästi oven läpi kuuluva) huomautus, joka kuului tyyliin ”mites nää maksusitoumukset”? Kaikkea en, onneksi, edes kuullut, mutta eräässä vaiheessa tajusin, että nyt puhutaan tuttuja juttuja. Olette kaikki varmaan joskus kuulleet, kun henkilö A matkii henkilön B puhetyyliä tai hänen sanomaansa asiaa halventavaan sävyyn. Kuulin jonkun sanovan toisille tällä tyylillä lauseen ” minä olen kohta jo kymmenen vuotta joutunut sopeutumaan teidän käytäntöihinne…” Tässä vaiheessa minulla jäi monttu auki. Seuraavaksi tämän tyylillä tehdyn imitointinäytteen jälkeen kuului remakkaa naurua. Mutta hei hyvä että työssään viihtyy ja päivät ovat hauskoja. Tämä varmasti olikin sitten päivän paras. Voiko kukaan ymmärtää kuinka loukatuksi, halveksutuksi ja julkisesti nolatuksi itseni tunsin? Ja helvetin vihaiseksi!

Kuulin myös oven läpi kuinka he päättivät nyt ottaa yhteisen linjan näiden maksusitoumusten suhteen, reseptit on tästä lähtien näytettävä aina ennen kuin sen saa. Tosin se oli jo eilen voimassa vaikka se päätettiinkin vasta tänään…

Kuulin myös jonkun päivittelevän suureen ääneen, että ”mitä ihmettä ihmiset edes hakevat maksusitoumuksia, hehän saavat reseptiä ja apteekin kuittia vastaan saman rahan kuitenkin, ilman muuta, täältä!”

Hmmm…. Empä tiedä, olisiko sen takia että tällaiset menot voivat olla yllättäviä, ja rahaa ei ole? Tai tiedossa olevia, kuten minun joka kuukautinen ehkäisyni, mutta tilanne voi olla yllättävä, kuten minulla, koska ”pikku mokia” sattuu ja rahaa ei tulekaan sen verran kun luulee.

Pian sitten kokous loppui, ja seurasin Neiti A:ta hänen huoneeseensa. Jäin ovelle, tärisin kiukusta, ja annoin pahan olon purkaantua. Itkin, huusin (tai korotin ääntäni, mene ja tiedä) ja jopa kiroilin, jota en yleensä tee kun asioin jossain. Neiti A siitä rauhoittelemaan, että tule sisään, istu ole hyvä, saat toki tulla sisään. Ovi meni äkkiä perässä kiinni. Muistaakseni aloitin puheenvuoroni ovensuussa sanoilla, ”kuinka te kehtaatte?!” Annoin tulla tuutin täydeltä kertoen mitä olin kuullut, ja kysyin ”kuinka oikeasti te puhutte selän takana noin, eikö yhtään hävetä?”

Aluksi Neiti A kielsi heidän nauraneen minulle. Hehän nauroivat monelle asialle. Sanoin kyllä kuulleeni naurua muutenkin, mutta en osannut tuota äsken tapahtunutta mitenkään muutenkaan yhdistää. Siis että ensin minua matkitaan, ja heti perään nauretaan. Kerroin hyvin suorin sanoin millaista on olla toimeentulotukiasiakas. Esitin reseptini ja pyysin nyt jo vihdoin häntä kirjoittamaan maksusitoumuksen. Ensin hän ei voinutkaan sitä kirjoittaa, olinhan nykyään Neiti B:n asiakas.

-     Miksi et siis mennyt Neiti B:n luokse?
-      
Siksi, että minulle ei ole kerrottu missään vaiheessa että olen nykyisin Neiti B:n asiakas.
-      
No, sen takiahan Neiti B sinulle eilen soitti, koska olet hänen asiakkaansa. Ja sitä paitsi edellisellä käynnillä varaamani aika on Neiti B:lle.

 Hmmm, tämä uusi tyyppihän ei todellakaan sanonut minulle eilen puhelimessa että siksi hänen kuului soittaa. Ihmettelin eilen syvästi sitäkin miksi joku muu minulle soittaa. Ja toisekseen, edellisellä kerralla Neiti A sanoi, ettei vielä tiedetä onko hän itse, vai Neiti B seuraavalla kerralla hoitamassa asioitani. Kysyin, että haluatko että lähden nyt tästä jonottelemaan sen Neiti B:n luokse? Olen ollut täällä koko aamun jonottamassa väärälle henkilölle, koska ei minulle ole mitään kerrottu työntekijän vaihtumisesta. Kerroin myös että kohta pitäisi olla jo hakemassa lasta eskarista. Hölmöähän tietysti on tulla juuri tiistaina, koska heillä sattuu olemaan kokouspäivä. Mutta tätäkään en tiennyt ennen kuin Neiti A siitä nyt kertoi. Valitettavasti en pystynyt tältä Neiti B:ltä kysymään, milloin voisin tulla kun luuri lyötiin korvaan. Tämän jälkeen Neiti A pystyi sen kirotun lapun kirjoittamaan.

Mainitsin myös (ennen kuin asiasta ehdittiin käydä kädenvääntöä) syyn, miksi en mennyt ja ostanut lääkkeitäni suoraan rahalla. Kerroin ettei nyt sitten jäänytkään rahaa muuhun kuin ruokaan tässä kuussa. Koska Neiti A oli laskenut lupauksestaan huolimatta sen edellisessä kuussa saamani rahan tämän kuun tuloiksi. Tähän sain vastauksen että totta kai se täytyy laskea. No niin minäkin silloin viimekuussa ajattelin, mutta päätin vielä varmistaa asian puhelinsoitolla. Neiti A muisti tämän puhelinsoiton, mutta kertoi ymmärtäneensä pahasti väärin ja pahoitteli asiaa. Kerroin esittäneeni puhelimessa asian niin, että tyhmempikin sen olisi ymmärtänyt. Ja kaiken lisäksi kysyin asiaa moneen kertaan jotta epäselvyyksiä ei jäisi. Kerroin myös mille tuntui kun Neiti A edellisellä käynnilläni tuumasi, ”Sori, minun moka.” Nyt nyt, eihän niin ole koskaan sanottu, ”en varmasti minä noin ole sanonut!” Näin vaan pääsi lipsahtamaan, jostain syystä jäi sekin aika eläväisesti mieleen. Aikani asiasta väiteltyäni, kysyin, eikö hän osaa tai uskalla myöntää virheitään. ”Toki, toki pystyn myöntämään, ihmisiähän mekin olemme, ja inhimillisiä, virheitä sattuu kaikille.” Tämä inhimillisyys tulikin nyt sitten ensimmäistä kertaa esille, tietysti he ovat inhimillisiä kun virheitä tekevät. Sanoin, että ”ette kuule kovin inhimillisille aina vaikuta”. ”Niin ei varmaan”, nauroi Neiti A.

Niihin lukemattomiin asioihin mitä hänelle vuodatin, lisättäköön tähän vielä se, kuinka se viimeinenkin kunnioitus soskuja kohtaan tänään hävisi. Viitaten tähän imitoinnin tulevaisuudenlupaukseen, sanoin, että ” vaikka te palavereissanne puhuttekin kohdallenne osuneista epäselvistä asioista sekä hankalista asiakkaista, luulisi että siinä pitäisi olla mukana jonkunlainen ammatillisuus.

Kolmevuotisessa lastenohjaajan koulutuksessa MINÄ ainakin opin mitä on ammattietiikka ja ammatillisuus asioita hoitaessa. Ja nämä henkilöt ovat jopa paremmin kouluttautuneita kuin minä.

Ja melkein meinasin unohtaa, tämä Heidän uusi käytäntönsä perustuu Lakiin. Neiti A osasi sen näin perustella. No nyt voin huokaista, eivät he sitä hatusta vetäneetkään. Hyvä tämä ”uusi laki”, joka on tullut voimaan jossakin vaiheessa tässä parin viikon sisällä. Eihän tämmöinen tavallinen tallukka pysy lakiasioissa mukana… Nämä sanat suostun perumaan ja anteeksi pyytämään jos minulle joku todistaa että tämä laki todellakin on tullut voimaan kyseisenä ajankohtana, ja velvoittaa toimittamaan reseptit näytille.

Raivo, itku ja välinpitämättömyys. Siinäpä tälle aamulle.

Kun olin vihdoin ja viimein saanut tämän arvokkaan paperin kouraani kaiken tämän jälkeen, olo oli todella tyhjä. Kun minulta pyydettiin anteeksi (osittain, jotakin) ja minulle alettiin toivoa kaikkea hyvää, aloin rauhoittua. Mutta enää en jaksanut muuta kuin itkeä. Minulta kysyttiin, kenen kanssa haluaisin jatkaa, Neiti A:n vai Neiti B:n. (Oho, minulle annettiin mahdollisuus päättää!) Sanoin että ihan sama. En jaksa välittää. Joku sen paskan kaataa niskaan kuitenkin, onko sillä, kuka sen tekee, enää mitään merkitystä?

Toisaalta, tämähän voi olla vasta alkua. Kun nyt joku, tässä tapauksessa minä, suunsa avaa, niin siitähän ei tietenkään voi seurata mitään hyvää, ainakaan minulle. Mutta niin se on, että se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa. Katsotaan kuka reagoi ja miten. Ehkä tämä ei jää viimeiseksi tarinaksi. Ainakaan siinä tapauksessa että tämä vielä jotenkin minulle kostetaan. Sen he osaavat, He, keille valta on suotu. Korostan vielä, että tämä oli minun kokemukseni. Varmasti toiset osapuolet kokivat sen aivan eritavalla, mutta toivon että kirjoitukseni herättää ajattelemaan sitä, mihin tämä hyvinvointivaltio tasa-arvoineen, ihmisoikeuksineen ja niin edelleen on menossa.

Ehkä jaksan, ehkä en.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi