Vielä vähän Matti Mäkelän Kahdesta vaimosta

ke 31.5.2017

Tämän päivän päätin pyhittää häpeälle. Häpeän itseäni, häpeän tasapainottomuuttani ja etenkin sitä, mitä eilen sökelsin sataviisikymmentäkilometriä yleisen kirjallisuuden tentiin. Eikä meillä ole edes tietoa siitä, miten tentin voisi uusia. Lisäksi välttelin tentissä sellaisia juttuja, joita en tajunnut. Olisi pitänyt edes oppimisen nimissä koettaa vastata kysymykseen Kuningas Oidipuksesta tai Baudelairin Pahan kukista.

Iltapäivällä matkustan Kuopioon pariterapiaan yksin ja sen jälkeen jatkan ehkä matkaa Oravikoskelle häpeämään. Varkauden Kirjapörssikin olisi siinä melko lähellä, hm.

Minä en tuntenut itseäni häväistyksi tai läimäytetyksi, kuten Hesarin kriitikko ja suuresti arvostamani isosiskohahmo Suvi Ahola, - Suvi Aholahan on pelastanut virolaisen runoilijan Aivo Lõhmuksen kynsistäni kesällä 1990 Baltta-Baltto-seminaarissa Sippolassa, tästä voi nyt kirjoittaa semminkin, kun runoilija ei enää ole hengissä ja sitä paitsi enhän minä tässä riko kuin omaa yksityisyyttäni, sillä eihän runoilija itse ollut syypää siihen, että kiepuin hänen ympärillään kuin innostunut koiran(narttu)pentu - kun luin esseisti ja nyttemmin kirjallisuustohtori Matti Mäkelän kirjoituskokoelman Kaksi vaimoa kirjoituksen Miehen tie.

Kirjoituksen alku nauratti. Matti Mäkelä sanoo heti kättelyssä, että nyt nelikymppisenä haluaa mennä naimisiin neitsyen kanssa ja aloittaa uuden elämän. Tai sitten hän ostaa kirjasta saamillaan tuloilla neitsyen jossain ulkomailla ja panna kerrankin elämässä jotakuta sellaista, jota pannaan ensimmäistä kertaa.

Jännä juttu. Minä en ole koskaan haaveillut siitä, että saisin joskus opettaa jonkun kokemattoman klopin seksiin. Jos sellainen urakka on joskus nuoruudessa ollutkin, olen kokenut sen lähinnä toivottoman epäkiinnostavana puuhana. Ehkä miehillä todella on jotenkin erilainen ajatusmaailma.

Ymmärsin kirjoituksen provokaationa ja viestinä jollekin ihmiselle, joka on esseen puhujaa kovasti loukannut. Tietenkin myöhemmin tekstissä tulevat sellaiset yleisloukkaajanaiset, kuten Päivi Istala, Hantta Schlizewski tai Lenita Airisto. Kaikki nämä muijat ovat mielestäni ihan supermuijii, kunnon ämmiä, useammalla ämmällä.

Aika monessa kohtaa kirjaa kävi ilmi, että esseiden puhuja on aviossaan juopotellut yhdessä vaimonsa kanssa ja sitten tapella julkeltanut. Ehkä siinä on syy. Ehkä vaimokin on käynyt vieraissa tai sitten juovuspäissään vertaillut tekstin puhujaa entismiehiinsä. Puhuja kuitenkin avoimesti julistaa mustasukkaisuuttaan vaimonsa menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteenkin.

Mustasukkaisuuden tunteen jaan tässä kyllä, pakko tunnustaa. Kun pääsin kirjoituksen finaaliin, jossa esseen ääni julistaa neitsytkauppojen suunnittelua, olin jo raivoa täynnä. Omaa aviomiestäni kohtaan. Huusin tälle kitarisat ojossa, että mene sinä sen yläsavolaisen neitsyesi, alistuvan ja kiltisti kotitöitä tekevän, pitkäsäärisen, hoikan ja lyyrisesti lepattavan, kauriinsilmäisen, sopivasti pihtaavan, ilmeisesti seksuaalisesti ahdistuneen, toivevaimosi luokse ja yhdessä te voitte kuivua pidättyvään yläsavolaiseen ennäytäyhtääntunnettaulospäin -minimalismiinne ja asua harmaan-sini-valkosävyisessä ylitylsässä funktionalistis-skandinaavisessa konmarikodissanne, jossa ei ole yhtään menneisyydestä muistuttavaa esinettä eikä slaavilaista väriläiskää.

No niin. Siinäpä saan selvitellä tätä parisuhdetta ihan yksinäni terapeutin kanssa. En ole ihan varma, tuliko monologinin perään vielä sekin, että vittusaatana, kun vituttaa pihalla lojuvat kanisterit, autonrenkaat ja pressut, painepesurikin jäi keskelle ajotietä, perkele. Minun pikku naisenvoimani eivät riitä edes sen typerän painepesurin siirtämiseen viiden senttimetrin vertaa.

Mäkelän esseekokoelman nimiteksti Kaksi vaimoa oli sitten jo aika rauhallinen ja toteava. Teksti oli väsynyttä, sillä kahden vaimon loukussa vaikutti olevan uuvuttavaa. Heebo sitä paitsi bylsi molempia. Aika veikko! Ihan superlibido!

Hei muuten, tiijättekö, sukulaiset siellä paheksuvassa katsomossa, mitä minä parhailaan teen? Jes, tajusin sen nyt. Teen isänmurhaa. Biologinen isäni kuoli jo vuosia, vuosia sitten ja oli itse asiassa eläessään koko ajan niin lähellä kuolemaa, kuten äitikin, että ei heitä hennonnut murhata. Tai edes ajatella mitään sellaista, kun ovat aina olleet niin vanhoja ja kuolevaisia.

Jotenkin tämän aloin tajuta, kun kasvatusasiain psykoterapeuttini sanoi minulle, että toisaalta - lapselle pitää antaa kasvurauha. Minä olen aina miettinyt sitä, miksi äidin mielensairaus ei ollut minulle pahempi trauma. Olin loppujen lopuksi vain tyytyväinen siihen, että minulle tuli tilaisuus itsenäistyä.

Tosin itsenäistyin niin kertakaikkisesti ja rytinällä, että välillä minulla on vaikea ottaa huomioon yhtään ketään. Aina ihmettelen ihmettelemistä päästyäni, jos jollakulla onkin oma tahto eikä minun tahtoni. Rythin Penttiä olen koettanut murhata muun muassa Meijerillä 20. huhtikuuta 2015 eduskuntavaalien jälkeen, kun Pentillä oli selkeästi vaikeuksia kuunnella jonkun muun ääntä kuin omaansa. Minä olin Venäjä-seuran tilaisuudessa puheenjohtajan ominaisuudessa ja siihen oli SKDL-isä Pentin vain tyytyminen. Eihän se tyylikästä ollut minun taholtani, mutta joskus se on noustava vastustamaan puhehegemoneja!

No jos joutuisin samaan tilaisuuteen kokoomuksen omnipotentin Antti Häkkäsen kanssa, tinttaisin turpaan.

Voi peräpykimä! On pakko letittää tukka. On pakko kakattaa Pyry ja Pimukin pitäisi käyttää ulkona. Mihin tämä aika oikein hurahtaa? Sitten auton nokka kohti Kuopiota.