Äiti, koira ja Stalinin lehmät

su 7.5.2017

Ajalle tyypillistä on yhteisöjen hajoaminen, epävakaus ja globalisoituminen. Kun mikäään ei kestä, pysy tai ole kontrolloitavissa, ihmiset kääntyvät itseensä: kehon muokkaus ja syömisen säätely on jotain, johon pystyy itse vaikuttamaan. Tämä näkyy nuorten naisten syömishäiriöinä. Perheelliset kääntyvät pers... anteeksi... perheeseensä ja panevat kaikkensa lapsiin. Ne, joiden lapset ovat jo kasvaneet, alkavat sisustaa ja teettävät keittiöremontteja.

Anja Snellmanin kirjassa Äiti ja koira aviomies löytää nuoremman naisen. Romaanin päähenkilö Meeri, jonka huippututkijamies on tylysti jättänyt, löytää nuoremman miehen. Koska vanhan naisen ja nuoren miehen suhde ei tuota työvoimaa kapitalistisen yhteiskunnan oravanpyöriin, lääketiede, psykiatria ja perhekontrolli estävät sen.

Ylipäätänsä vanhan naisen seksi ei sovi kapitalismiin. Vanhan naisen tulisi harrastaa ja hoivata! Ihan täyttä paskaa, sanon minä. Anja Snellmankin tuntuu hienovaraisesti ja taitavasti arvostelevan stereotypioita, joita me kapitalismissa kiltisti viemme eteenpäin.

Feministiset tutkijat kehottavat suhtautumaan vaihdevuosiin myönteisenä kokemuksena. Niinhän minä teenkin. Oma ruumis on jatkuvan ihmetyksen aihe. Selässä ja kyljissä on kuumottavia vyöhykkeitä. Jotain selkeästi tapahtuu. Ehkä nämä saatanalliset lisääntymishormonit joskus minussa loppuvat. Lakkaanko sen jälkeen siirtelemästä valtakunnanrajoja?

Tuleeko minusta hormonitoiminnan päättymisen jälkeen vanha viisas nainen, joka ei ihan joka kerran, kun mies kääntää väsyneenä selkänsä tai sulkee korvansa, uhkaa avioerolla? Onko miesten korvissa muuten ehkä sellainen nahkainen tai korvavahasta muodostunut säädeltävä tulppa, jonka mies lumpsauttaa tärykalvojen eteen silloin, kun sublimaatioonsa turhautunut vaimo alkaa hysteerisesti huutaa kitarisat suorana?

Mitä muuten on sublimaatio? Se on psykoanalyysin käsite ja wikipedian mukaan tarkoittaa seuraavaa: "Sublimaatiolla tarkoitetaan vietin purkamista henkisen työn avulla: kielletyiksi koetut viettiyllykkeet muuntuvat sellaisiksi, että ne pääsevät tyydyttymään sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla."

Kansalaisopiston porsliinimaalauskurssi, ei saatana, ei mulle, eivittu, ei kiitos.

Hei, irstaat ämmät,
istukat silmille,
pidetään edes hauskaa!

Koska en pysty enää synnyttämään, olen sitä mieltä, että kykenen silti vielä pitämään hauskaa!

Kohta 20 vuotta biologista äitiyttä on takana. Urakka on vedetty vaihtelevasti, mutta mielestäni kuitenkin ihan riittävän hyvin. Kun penskoille on väistämättä jotain traumoja minusta äitinä tullut, olen valmis tukemaan heitä henkisesti ja taloudellisesti, jotta he saisivat psykoterapiaa. Ja aineistoa asioiden käsittelyyn löytyy: päiväkirjojani, kirjeitäni, printtaamiani sähköposteja ja paperivalokuvia.

Millainen on habituaalinen ruumiini? Habituaalinen ruumis kantaa mukanaan elämänkokemuksia, toivottavasti minun habituaalisesta ruumiistani näkyy edes se, että joskus sitä on eletty, on sitä eletty ennenkin, on muutakin kuin kierretty tahkoa, saatana. Fyysiset vanhenemisen merkit ovat kiellettyjä. Pitää olla vanhuksenakin nakkelo kuin kuin kuivan kesän orava. En aio olla, ettäs sen tiedätte. Tahdon neukkuvalmisteiset rintaliivit ja tahdon vyöryä jalkakäytävällä eteenpäin kuin natoyhteensopiva panssarivaunu.

Luin juuri Tiina Ahokkaan aivan taivaallisen hyvän ja terävän gradun Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat, ruumiillisuus Sofi Oksasen Stalinin lehmissä ja Anja Snellmanin Äidissä ja koirassa. Molemmat kirjat olen lukenut ja Snellmanin kirjasta pidin valtavasti.