Pyhä peto ja Viinakortti vihdoin

ti 18.4.2017

Koetan laatia tämän merkinnän kapiltalistisen hämäyksen, hampurilaismallin, mukaan. Alussa kehut, välissä kritiikki ja lopussa kehut. Tämä ei ole vittuilua. Otan oikeasti heti merkinnän alussa päästäni lakin, mytistelen sitä käsissäni ja painan pääni nöyrästi alas. Olen vaikuttunut. Maailmankiertäjä Sami Hilvo, joka on ainakin jotkut koulunsa käynyt Kärkölässä, on julkaissut kolme kirjaa: Viinakortin, Rouva S:n ja Pyhän pedon.

Sitä paitsi heräsin tänään melkein kello kuusi kirjoittamaan merkintää. En ihan kuudelta noussut, vaan suunnittelin klovni-runoilija-muusalleni siinä aamutökkerössä tekstarin: "En halua herätä, ei ole hyvä keli, ei ole laiffii pääsiäispyhien jälkeen, en halua puuroa, en halua kahvia, haluan nukkua." Oli taas niin matala energiataso, että ihme kuitenkin, kun sain nostettua luomet ylös ja laskettua jalat alleni. (En laskenut alleni, kusetti kyllä.)

Minulla on nyt kopioituna valokuvakansiostani sivu, jossa on päivämäärä 9. joulukuuta. Vuotta siinä ei ole, mutta lienee 1981. Sarjakuvapiirtäjä Harri Vaalio, Wallu, järjesti meille Hämeenkulman nuorisosivun tekijöille reissun Helsinkiin. Kävimme Osuuskunta Käyttökuvan toimituksessa, haastattelimme Tarmo Koivistoa ja näimme vielä Pink Floyd -leffan, joka on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Valokuvassa on pyöreäkasvoinen tyttö Mervi, joka oli lapsuuden ystäväni Riitta Korhosen perhetuttuperheestä, muistan, kuinka Mervi kertoi meille muistaakseni vuotta vanhempana hirmuisia seksijuttuja ja me Riitan kanssa kuunneltiin suu epäuskosta puoliavoinna. Emme me tietenkään Mervin kertomuksiin uskoneet, mutta arvostimme hänen tarinointitaitojaan. Tai ei! Emme arvostaneet, vaan olimme ihmetyksestä hipi hiljaisia pikkulikkoja. Ja lumoutuneita tietenkin. Kokemamme oli hämmentävä ja samalla kasvattava.

(Muistikuvani saattaa olla vääristynyt. Kuten kerroin, Riitan ja Mervin vanhemmat olivat perheystäviä. Minä tunsin kyläillessä itseni ulkopuoliseksi. Kilpailin Mervin kanssa Riitan huomiosta. Ehkä vääristin muistot sen vuoksi.)

Kuvassa on myös Nykoppin Marja Lappilasta. Marjan isä piti varaosaliikettä Järvelässä Vanhalla Meijerillä, joka esiintyi vuosikymmeniä myöhemmin Sami Hilvon Viinakortin ensimmäisellä sivulla. Tai ainakin niin luulisin. Sami Hilvo kuvaa esikoisromaanissaan, kuinka pysähtyneen kylätaajaman rautatieasemalle jää muuan Mikael (ja oksentaa rakennuksen nurkalle, Mikaelilla ilmeisesti on krapula ja varmaan hän myös inhoaa kylätaajamaa sekä kotikuntaansa, johon joutuu palaamaan) ja taustalla radan takana siintää Vanha Meijerirakennus.

Joku Nykoppin Marjan isän sukulaisista oli Vasemmistoliiton valtuutettuna. Sen muistan havainneeni. Netin aikana minkä tahansa kunnan kunnallispolitiikan seuraaminen on helpohkoa. Nyt seuraan silmä tiiviisti Kärkölän kunnan sivuilla, kun multituudi Kärkölä-ryhmä alkaa toimia valtuustossa. Eilen panin merkille, että siellähän se Hulupulu-Huldén, joka Lahdesta kaiketi Kärkölään tuli, on edelleen. Jonain kesänä, kun kävin Kärkölän kunnantalon ovenrivassa roikkumassa - kunnantalo oli kokonaan kiinni heinäkuussa - mielestäni kunnassa oli joku nohevan oloinen nainen virkaa tekevänä kunnanjohtajana.

Hämeenkulman nuorisosivuryhmään kuului myös aivan armoitettu piirtäjä-taiteililija-lahjakkuus Sirkku Kivistö. Hänen isänsä oli poliisi, jotenkin sen muistan, ja Sikke asui kerrostalossa aivan Järvelän keskustan tuntumassa. Sikke oli käsittääkseni jossain vaiheessa facebookissa nimeltään Järvensivu, mutta näyttää jälleen palanneen Kivistöksi.

Sikke oli koripalloilijamaisen pitkä ja tietenkin hoikka ja niin oli Siken paras kaveri Irmeli Ålanderkin. Ihan kuin molemmat heistä olisivat olleet taiteilijoita. Asuin toisen lukioluokan kortterissa Irmelin ukin, Yrjö Hovisen, keittiön takaisessa kamarissa. Käsitin asian niin, että minun piti pitää ukkia hieman silmällä. Taisihan se olla niinkin päin, että ukki piti minua silmällä - ja syytä olikin!

Ei minulla koskaan ole ollutkaan biologista ukkia, jota olisin saanut pitää silmällä tai joka olisi kasvattanut minua. Sen kyllä huomaa, huokaavat nyt isosiskoni - ja -isoveljeni. Sen huomaa, mutta yhtä aikaa se on traagillista, se tekee minusta kosmisella tavalla yksinäisen. Ei mummoa, ei ukkoa, ei synnyinpaikkaa, ei kotipaikkaa, ei mitään, olen tyttö ei kukaan, ei mistään, ei mitään yhteiskuntaluokkaa, ei yhteisyyden tunnetta, ei ryhmää, ei ummaa.

Tässä metateksti wikipediasta: "Umma (arab. أمة‎) on islamin uskovien yhteisö, joka konkreettisesti tarkoittaa samassa moskeijassa käyviä ihmisiä ja on verrattavissa kristinuskon seurakuntaan. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa maailman kaikkien muslimien muodostamaa yhteisöä."  

Siksi minä tässä kirjoitan. Teen itseäni näkyväksi kirjoittamalla tähän merkintään nimiä. Jotta edes jotkut tätä lukisivat.

Sami Hilvo on valokuvissani pyöreärillinen älykkö, pieni poika, me varmaan häntä pikkuveljenä kohtelimme Hämeenkulma-ryhmässä. (Toivottavasti!). Hilvon Viinakortin ensimmäisellä sivulla päähenkilö oksentaa melkein välittömästi, kun oli astunut alas junasta Järvelän näköisen kylätaajaman asemalla. Ymmärrän häntä, vaikken itse Järvelän aseman nurkalla oksentaisi.

Minä oksentaisin Lapinlahden S-marketin kulmalla. Siinä tuntumassa ja kieppeillä juuri, missä kunnansihteeri Matti Sollo, nykyään lyhyin askelin töpöttelevä harmiton ja varmaan ihan jees-papparainen, haukkui minut suureen ääneen sanoin "Mitä vallllllheita sinä kirjoitat lehteen?"

Ohi kulki Kulinin perhe tai ainakin jokin osa isosta Kulinin perheestä. He näyttivät myötätuntoisilta. Ilman heidän myötäelävää katsettaan olisin kuollut siihen paikkaan. Sitä paitsi minä mitään valheita Mattiin ja Liisaan kirjoittanut. Minä koetin kysyä vihreän puunhalaajan Kaisa Merenmiehen (nyk. jälleen os. Väisänen, ekovihr. elonkehäläinen) suin, onko Lapinlahdella mahdollisuus keskustella kunnallispoliittisesti aiheesta Valion jätevesiputket.

Ei ollut. Se siitä. Yrjö aina lentää mielessäni, kun kävelen S-marketiin parkkipaikan poikki. Siihen päättyi paikallislehtiurani, joka alkoi vuonna 1981 Hämeenkulman nuorisosivulta. Opin samalla pelkäämään kepulaisia henkeni ja perheeni elatuksen edestä.

Amen, amen, amen.

Hyvä, että urani päättyi. Jos olisi jatkunut, en kirjoittaisi tässä blogia.

Pyhä peto (juonipaljastuksia, varoitus, juonipaljastuksia)

Sami Hilvon Pyhä peto alkaa petollisesti. Teksti on kirjan alussa jotenkin salakavalan hilpeää ja kevyttä. Romaanin alussa päähenkilö, minäkertoja, saattaa isäänsä, he tulevat katolisesta ylimysperheestä, joka on menettänyt kaikki privilegionsa, juutalaisen tohtorin vastaanotolle. Isä on sokeutunut. Hän saa tohtorilta pistoksia. Isän sairautta ei kerrota, mutta nyt kirjan luettuani ajattelen, että se saattaa olla diabetes, mihin muuhun annettaisiin pistoksia ja mikä muu sairaus sokeuttaisi?

Milloin muuten insuliini on keksitty?

Kirjailija esittelee Varsovan senaikaiset asetelmat vaivihkaisesti ja ovelasti, imuisasti, mutta kuitenkin suloisen pahaenteisesti. On katolinen perhe, jonka talous ja elinolot ovat romahtaneet, on juutalainen perhe, on juutalaisen tohtorin palvelijatar, Bertilde, joka on tullut jommalta kummalta puolelta Puolan länsirajaa, palvelijatar puhuu sekaisin saksaa ja jiddishiä.

Sokean isän pojalla on koko ajan nälkä. Isä pitää sen verran kuitenkin luokkarajaa ja hajurakoa, että hän on kieltänyt poikaansa syömästä juutalaisen tohtorin keittiössä sillä aikaa, kun hän itse on vastaanotolla. Varsovassa oli alkanut vallita antisemitismi, juutalaisten läheisyydessä sanottiin, että ne, juutalaiset siis, ne haisevat,  Poika murhaa isänsä lusikalla. Hän syö knöödelikeittoa saadakseen haluamiansa tietoja palvelijatar Bertildeltä.

Hilvo kuvaa vangitsevasti yhteiskunnallista asetelmaa tohtorin keittiössä. Entiset ylhäisön edustajat tulevat kolmannen luokan kansalaisten ovesta ja kärkkyvät halveksitun teutonin, josta tosin ihan ei ota selvää, onko hän saksalainen vai sorbi vai alemman luokan köyhä juutalainen, keitoksia.

Bertilden tekemät ruoat Hilvo kuvaa niin aistillisen antaumuksella, että sukat melkein purskahtivat jalastani. Ainakin ne kiertyivät rullalle. Villasukat, Susanna-kummin Marialle neulomat. Näissä on jotain makkaroita koristeina.

Kepeitä juttuja

Minäkertoja kuvailee omaa perhettään ja sen menetystä ohimennen. Äiti jää melko näkymättömäksi, isällä on iso merkitys ja sisaren kuvaus herättää hymyä. Se on niin tuttu jokaisesta perheestä. Siskolla oli ahne nuppusuu. Hän oli röyhkeä niin kuin kaikki naiset ja lisäksi vielä aivan turha kapistus eikä häneen etenkään ollut luottamista.

En tajunnutkaan siinä vaiheessa, että kepeä kerronta enteili jotain, jotain aivan sietämättömän tuskallista. Sisareen ei todellakaan ollut luottamista. En tajua, mistä minäkertoja ammentaa kuvaukseensa hilpeyttä, kun hän sanoo huvittavan koomisesti: "Siskoni, Jagoda, tuo maailman turhimista turhin ja vihattavin olento...." Sisko ei edes lihonut, vaikka ihan varmasti lappoi suuhunsa Bertilden herkkuja - vai lappoiko sittenkään? Kirjailija vihjaa, että ehkä sisko tekikin isän saattomatkoilla jotain muuta.

Todella taitavaa kuvausta.

Jouduin romaanin loppuun tultuani lukemaan alun uudestaan monta kertaa, sillä olin yhdellä lukemalla pudonnut kärryiltä tohtorin pojan suhteen. En tajunnut, kumpi oli tohtorin poika: juutalaisen näköinen koukkunokka vai vaalea kiharapäinen. Olin ohittanut myös vain vaimeasti naurahtaen kohdan, jossa nimetön minäkertoja listaa kuin Jos rakastat -biisin sanoittaja, mutta käänteisesti. Minäkertoja kertoo pompahdellen vihaavansa saksaa, Wagnerin mahtipontisia säveliä ja sinkkiämpäreitä.

Minulla siinä kohtaa alkoi soida päässä: "Jos rakastat ikkunoita, hopeatuoppeja, soopeliturkkeja, nahkaselkäistä vieraskirjaa..."

Minäkertoja vihaa sinkkiämpäreitä. Kuinka hauskaa! Ja sitten hymy hyytyy, sillä viattomalla sinkkiämpärillä on kirjassa oikeasti kammottava merkitys.

Maria haluaa herätä. Pitää nostaa typy vessaan, pukea ja saatella maailman valtateille Rexin Miljan invataksissa. En päässyt edes hampurilaismallin kritiikkiosaan. Jatkan joskus.