Pyhä peto ja Viinakortti osa 2 tai ehkä jo 3

ke 19.4.2017

Sami Hilvon Pyhä peto ja Viinakortti eivät jätä minua rauhaan. En pääse tekemään slaideja Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ennen kuin saan kummatkin Hilvon kirjat kirjoitettua pois päästäni. Tämä on juuri taiteen kiusaa. Termistä kiitos kirjallisuusopiskelijatoverillemme Anniina Auhtolalle. Arvelen, että me opiskelijat oppisimme toisiltamme ainakin yhtä paljon kuin virallisilta opettajilta.

Jos vain aikaa olisi. Kirjallisuustieteen perusteiden kurssia arvostelen sen vuoksi, että läsnäolo-opetusta oli ihan surkean vähän. Lensimme teoriat maininnan tasolla pikakiitäjävauhtia. Mieleen ei tarttunut juuri mitään, vaikka olinkin kyllä kuuliaisesti lahmonut Lukijan ABC:n ennen kirjallisuustieteen perusteiden ensimmäistä läsnäolojaksoa.

Kirjallisuusteoriat eivät eronneet läsnäolojaksojenkaan aikana toisistaan emmekä ehtineet muodostaa niistä työkaluja kirjallisuuden analysoimiseksi. Tämmöiseksi on opetus näköjään yliopistotasollakin mennyt. Voi opettajapoloisia, he eivät ole asetelmaan syypäitä!

Jos minä saisin järjestää kirjallisuuden opiskelun uudestaan, se voisi tapahtua seuraavanlaisesti. Meillähän on ne harvat läsnäolojaksot perjantaisin ja lauantaisin. Opettaja saisi käydä asiat läpi entiseen tapaan vaikka hampsien, kuten nyt on pakko tehdä sillä läsnäoloja on niin vähän - kiitos Raili osuvasta verbistä hampsia - ja sitten voisimme sulkeutua tutorin kanssa lauantai-illaksi ja sunnuntaipäiväksi jonnekin keskustelemaan kurssin aiheesta. Auttaisimme toinen toisiamme.

Minä en ainakaan yksin ajattelemalla ja lukemalla oikein pääse mihinkään. Tai sitten pitäisi vuokrata joku sokraattinen personal trainer tyylii Ylä-Savon subcomandante Marcos edesauttamaan ajatuksen muodostusta.

Uudestaan, uudestaan

Koska haluan oikeasti ymmärtää, mistä on kyse, tahdon tehdä kirjallisuustieteen kurssitehtävän uudestaan. Hitaasti ja rauhallisesti alkukesästä sen jälkeen, kun tämä kevään ruuhka on ohitse. Meillä on opiskeluoikeutta jäljellä heinäkuun loppuun asti. Tein kyllä tehtävän Jaakobin kirjeestä ja opettajamme kirjoitti, että kivasti sinä kirjoitat, mutta ei tämä kirjallisuustiedettä ole. Kirjoitukseni oli jotain historian, sosiologian, uskontotieteen ja eksegetiikan välistä. Ja se oli kirjoitus, kirjoitelma, harjoitelma ja aika paljon pamfletti, julistus. Jossain vaiheessa unohdin totaaliseti kirjoituksessa, mitä olin tekemässä. Siinä olisi pitänyt tutkia kirjoitusta, tekstiä.

Sainpa kirjoitukseeni ujutettua mielipiteeni fasismistakin! Meni vähän samaan tapaan kuin Jehovan todistajien kanssa käymä Raamatun tutkiskelu. Todistajasisarten tulee aina silloin tällöin komentaa meidät kaikki siinä pöydän ääressä tekstin äärelle. Se aina minulta kun tuppaa unohtumaan.

Kirjoitukseni oli pakko tulla kirjoitetuksi ja minun pakko saada palaute. En olisi muuten oppinut. Aivoissani naksahti. Tekstiähän harjotustyössä oli tarkoitus analysoida. Minä anarkistina harimoin ihan muissa maailmoissa ja muiden tieteen lajien liepeillä. Viime yönä tajusin välähdyksenomaisesti, mitä minun tulee tehdä. Minun tulee ensinnäkin lukea ensin rauhassa toiseen kertaan sekä tarkemmin Marxin ja Engelsin Kirjallisuudesta ja taiteesta. Siellä on makupalana muun muassa letkautus lordi Byronista.

Marx kirjoitti: "Todellinen ero Byronin ja Shelleyn (Mary Shelleyn puoliso Percy) välillä on seuraava: ne, jotka ymmärtävät ja rakastavat heitä, pitävät onnena, että Byron kuoli kolmannellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan, sillä hän olisi muuttunut taantumuksellisesti porvariksi, jos olisi elänyt kauemmin; sitä vastoin he pahoittelevat sitä, että Shelley kuoli 29-vuotiaana, sillä hän oli aito vallankumouksellinen ja olisi aina kuulunut sosialismin etujoukkoon." (Marxin ja Engels Kirjallisuudesta ja taiteesta s. 290)

Runoilija Byronhan liittyy kirjallisuusopintoihimme siinä mielessä, että hän oli läsnä, kun Mary Shelley kirjoitti Frankensteinin. Seurapiiri oli kokoontunut jonnekin Sveitsiin irstailemaan ja huvitti toinen toisiaan kirjoittamalla kauheita kertomuksia. Frankenstein ei minusta tosin ollut tippaakaan kauhea. Surullinen lähinnä ja minä niin aloin odottaa, että hirviö olisi pannut lihoiksi tohtori Frankensteinille varatun vaimon, tohtorin vanhempien adoptoiman ihanan, hurskaan ja oikeamielisen Elisabethin.

Elisabeth oli niin sietämättömän puhtoinen ja hyvä, ettei sitä kärsinyt edes oikein lukea.

Kyllä ehdottomasti - toinen kirjallisuusteoria, jonka tehtävääni otan, on edelleen marxilainen kirjallisuudentutkimus. Sitä varmaan ei kukaan Railin ja minun lisäkseni viljele tänä päivänä.

Pyhä peto

Kuten eilen kirjoitin, Pyhän pedon alku oli vangitseva. Varsovalainen nuori mies oli heti moniulotteinen persoonallisuus, ei hetkeäkään kirjassa litteä. Kiinnostuin hänestä, vaikka joskus olenkin heittänyt inhoten kädestäni kirjan huutaen kauhistuneena yööööööök ja oksennuksen koettaessa tulla ulos sierainten kautta, kun takakansilieve kertoi: "Romaani kuvaa nuoren pojan seksuaalista heräämistä."

Tapaus sattui Kuopion Suomalaisen kirjakaupan jäteröykkiön äärellä. Makkeloitavaksi menevistä kirjoista kirjakauppa oli tehnyt upean tilataideteoksen, jonka sokkeloista ongin käteeni Heikki Turusen jokin vähemmän tunnetun romaanin - olisiko ollut Orpopojan valssi?

Olen sen jälkeen lakannut lukemasta takakansitekstejä, sillä niistä ei tule kuin pahalle tuulelle. Jälkeenpäin tuli harmitus. Olisin minä voinut napata Orpopojan valssin mukaani klovni-runoilija-muusalleni, joka on kaltaiseni, heikkituruslaisia. Mutta nuoren miehen seksuaalinen herääminen, ei vittu voisi vähempää kiinnostaa, ajattelin silloin ja ajattelen edelleenkin, mutta Pyhän pedon moniulotteisuuden jälkeen kaihdan vain sellaisia markkinointisanoja.

Itse asiassa lukaisin vahingossa Pyhän pedon takakannen Siilinjärven Info-kirjakaupan alehyllyn äärellä. Koska puhuin samalla Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa puhelimessa, ostin kirjan, vaikka mainostekstissä komeilivat kaikki klišeet: juutalainen tohtori, Varsova, natsit, rakkaus, viha, toivo, petos.

Ällöän sanoja rakkaus, viha, toivo ja petos melkein yhtä paljon kuin vehnäkakun murusta. Voi Kiesus. Lisäksi arvelin, että holocaust on loppuun kaluttu aihe. Enhän jaksanut kiinnostua vuoden 2014 Nobel-voittajastakaan Patrick Modianosta sen vuoksi, että tämä kirjoittaa 1940-luvusta. Pitäisi varmaan kiinnostua, sillä Modianostakin saattaisi vetää suorat analogiat, vastaavuudet, 2010- ja 2020-luvulle, kuten Pyhästä pedostakin.

Lahjakkaat nuoret

Ostin kirjan Pyhän pedon senkin takia, että kirjailija teki aikoinaan samassa nuorisoryhmässä paikallislehti Hämeenkulman nuorisosivua. Ja etupäässä ostin sen siksi, etten siinä puhelimessa oikein keskittynyt muuhun kuin puhujakumppaniini.

Kait me aika lahjakkaita Kärkölän nuoria oltiin. Minäkin, huom! Huom! En sitä edes yhtään koeta verhota johonkin tekovaatimattomuuteen. Lahjakkaita oltiin ja minä ihailin aivan suunnattomasti vuotta vanhempaa Kivistön Sikkeä, hyvää piirtäjää. Hilvon Sami oli siinä kuviossa älykön oloinen pikku poika, ihan eri maata kuin muut Kärkölän pojat.

Muut Kärkölän pojat itse asiassa olivat teddyja, viiskytlukulaisia, aika aivottomia uusoikeistolaisia Amerikan ihannoijia. HIrveä paikkakunta Kärkölä oikeastaan oli kasvaa. Nyt ymmärrän, miksi Viinakortin Mikael oksensi astuessaan alas paikallisjunasta Järvelän asemalla. Työväentietoisuus, jos sitä koskaan oli ollutkaan, oli 1980-luvun alussa surkastunut parii ääliöön, jotka mätkivät turpaan punkkareita tai Oitin teddyjä, sen takia, että ne olivat, no, oittilaisia.

Yksiä Cwaniakeja kaikki järveläläiset tai lappilalaiset pojat - Järvelä oli sahatyöläisten kansoittama keskustaajama, Lappila tilitehdästyöläisten asuttama kyläpahanen. (Cwaniak oli Pyhän pedon karkea alaluokkainen typerys, kaappihomo, jolla oli huono itsetunto, mutta joka ensin estottomasti haukkui juutalaisia ja natsimiehityksen aikaan kuppasi ja ilmiantoi heitä.)

Koskaan en muiden lahjakkaiden Kärkölän nuorten muuhun ajatteluun tullut tutustuneeksi. Valitettavasti. Siirryin vain muihin kuvioihin ja jätin Kärkölän taakseni yhtä välinpitämättömänä kuin Pyhän pedon päähenkilö jättää lapsuudenperheensä.

Jännittävää on myös todennäköinen valemuistoni. Siken kaveri Ålanderin Irmeli oli tumma siinä missä Sikke oli vaalea. Eivät he kaksosilta näyttäneet. Molemmat olivat ehkä kaksi metriä pitkiä - ei mallityyppiä, vaan tytöt olivat toiminnallisia koripalloilijan näköisiä, kumpikaan heistä ei käsittääkseni ollut erityisen urheilullinen. Siksi ajattelen, että Irmelikin oli hyvä piirtäjä. Muistikuvia minulla on vain Siken piirustuksista. Hämäriä muistikuvia kylläkin, mutta taiteellisia hänen työnsä olivat.

Pyhän pedon päähenkilönuorukainen toden totta heräsi seksuaalisesti, vaikkei minua se kiinnostakaan, nuorten tyttöjen seksuaalinen herääminen sen sijaan kyllä, sillä minulla on kaksi nuorta naista perheessäni, ja hyvä niin, että heräsi. Rakastan kirjan monikerroksellisuutta. Sillä aikaa kun päähenkilö viettää seksuaalisesti vapauttavaa kesää ihanan parrakkaan Mojszensa kanssa jossakin Puolan rannikolla, fasismi hiipii Varsovaan. Toki fasismin merkit ovat luettavissa jo kirjan alun rakastamassani hienovaraisen hykerryttävässä keittiökohtauksessa.

Nyt lähden hiihtämään. Tämä on Sami Hilvon tuotannon - Rouva S:ää lukuun ottamatta - palautteen hampurilaismallin ensimmäistä kehuvaa osaa osa kaksi tai kolme. Jatkan joskus. On pakko mennä ja kirjoittaa tänään yksi raksaliikkeen tarjous tai kaksi ennen omaa psykoterapiaa.

Kello 18 alkaen Iisalmen kirjaston yläkerrassa on Teppo Kulmalan Tuupovaara vitosen julkistamistilaisuus. Sitä ei muuten moni saata huomata, sillä julkkari on piilotettu Rutakon kirjastoverkon tapahtumiin ja nousi google-haulla vain hirmuisen houkuttelun ja maanittelun avulla.