Ei saanut pelkkää referaattia tehdä

la 22.4.2017, klovni-runoilijan syntymäpäivänä ja Leninin

Kulttuuri ja muisti

Kirjoitus TAIP 240 -nettiluentosarjan kahden ensimmäisen luennon pohjalta

”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.” (Sosiologi ja kotiseutumies Esko Aaltosen sanoma Janne Vilkunan nettiluentoaineistossa.)

Minulla on pöydälläni kaksi esinettä. Toinen esine on hedelmäkuvioilla koristeltu kannu ja toinen on pienen pieni punainen leikkiauto, vain noin puolitoista senttiä läpimitaltaan.

Hedelmäkuvioitua vesikannua ei voi käyttää oikein missään, sillä sen materiaali on jotain haurasta keramiikkaa. Kannu kuuluu kokonaisuuteen, jossa on myös laakea hedelmävati. Vadissa en uskalla säilyttää hedelmiä vadin murenemisvaaran vuoksi. Siinä on tällä hetkellä kevyitä maustepusseja. Ranskanperunamaustesuola, jauhettua inkivääriä, muskottipähkinää, chilimausteseosta, korianteria. Koetan olla liikuttelematta vatia tiskipöydällä, ettei se vain ottaisi kolhua.

Vesikannun hedelmäkuviointi tuo mieleen iltasadun Nukku-Matin estetiikan. Nukku-Matti-animaatiohahmokin oli tehty DDR:ssä ja se kuuluu lapsuuteeni. En tiedä, miksi DDR-läinen kannu on päätynyt naapurissamme asuneen Tauno Kääriäisen esineistöön. Kääriäisen kuoltua osa hänen tavaroistaan päätyi Työttömien kirpputorille Meijerirakennuksen toiseen kerrokseen ja sieltä minä hedelmäkuvioisen hauraan DDR-setin lopulta löysin.

Halusin muiston naapurissamme asuneesta omituisesta vuori-insinööristä, joka huolehti kissojemme kala-aterioista. Kissojemme iloksi hän selvitti useasti verkkoja Meijerin meidän puoleisessa päädyssä. Kääriäinen myös savusti kaloja ja taivaallinen tuoksu tuli meille asti. Saimme joskus savustettuja lahnoja tai valmiiksi fileiksi leikattuja arvokaloja, joiden nimitystä kuivan maan asukkaana, muakrapuna, kuten aviomieheni sanoo, en edes tiedä. Me maksoimme kalavelat maksamalla aina Kääriäisen firman TB Jalokivet aurauslaskun.

Ensin tulivat kyllä kalat ja sen jälkeen vasta aurauslaskut.

Tauno Kääriäinen kuului miedän kylän dostojevskilaisiin hahmoihin. Avioerottuaan Kääriäinen päätyi kirjoittelemaan kirjoituksiaan Vanhan Meijerirakennuksen kellarista. Kääriäinen oli älykäs ja omaperäinen, mutta juovuksissa pahapäinen. Sopi kyllä hyvin Meijerin asukkaaksi, sillä piti kuria nööseille ja huumekauppiaille.

Tauno Kääriäinen vastusti sitkeästi Viitostien siirtämistä Nerkoon kylän kohdalla ja teki uuden tielinjauksen päälle kaivosvaltauksen. Kaivosvaltauksen vuoksi Viitostie kulkee edelleen hankalasti Nerkoon kylän lävitse ja Lapinlahden kirkonkylän jälkeen noin kahdeksan kilometrin päässä Iisalmen suuntaan yllättäen 60 kilometrin tuntinopeus. Nopeusrajoituksesta huolimatta Nerkoon kylän kohta on edelleen vaarallisimpaan kuuluva tieosuus Iisalmen ja Kuopion välillä.

Meijerirakennuksessa asuu pääosin kunnan vaikeimmin asutettavia alkoholisteja, eronneita ja karanneita. Vaikka Kääriäinen kirjaimellisesti piti majaansa ja säilytti kivikokoelmiaan kellarissa, jossa oli vain pienet, ankeat ja likaiset ikkunat sekä kostea maan haju, hän oli käsittämättömällä tavalla selvillä siitä, mitä maailmassa tapahtui. Kerran hänen luonaan kävi vierailulla tiedostavia nuorukaisia. He ihmettelivät Kääriäisen huipputehokkaita tietokoneita.

Jo vuonna 2007 vuori-insinööri oli pipertänyt ohuelle paperisuikaleelle pitkän nettiosoitteen. Sen takana oli zeitgeist-video, jossa Krishnamurti kertoo muutoksen olevan mahdollinen, jos vain kyseenalaistamme vanhat normit ja tottumukset. Ihminen on edelleen samanlainen kuin ennen, sanoo Krishnamurti, raakalaismainen, väkivaltainen, aggressiivinen, ahne ja kilpaileva, ja hän on rakentanut yhteiskunnan näillä linjauksilla, mutta siihen ei tarvitse tyytyä.

Myös museologian professori Janne Vilkuna on sitä mieltä, että oikeastaan ei voida puhua primitiivisistä ja kehittyneistä kulttuureista. Kulttuurit ovat erilaisia, ei toinen toistaan parempia. Nenetseillä on edelleen käytössä nerokkaat retkisukset, ne ovat toimintaperiaatteiltaan samanlaiset kuin maailman vanhimmat, 6 000 vuotta vanhat sukset, jotka ovat kansatieteellisessä museossa jossain päin Ruotsia.

Ennen avioeroaan vuori-insinööri Tauno Kääriäinen oli istuttanut vuokrakerrostalojen pihalle mustaherukkapensaita. Kääriäinen asui tekstiilitaiteilijavaimonsa kanssa talossa, joka kuului kolmen kerrostalon ryhmään Taloja sanottiin nimellä Työsuhde-kerrostaloiksi. Niissä sijaitsivat sen ajan parhaimmat vuokra-asunnot.

Työsuhteilla eivät asu enää rikkaimmat köyhät. Niissä asuu työssäkäyviä köyhiä, muualta tulleita taidelukiolaisia ja maahanmuuttajia, pääasiassa venäläisiä ennen kuin pääsevät kiinni omakotitaloihinsa. Asuipa Työsuhteella muutama afgaanipakolainenkin.

Ripitin kerran Jatua, kun tämä oli käynyt potkaisemassa pakolaisperheen ovea, ei hän mikään rasisti ole, tuli vain potkittua kerralla kaikkia saman kerroksen ovia, kun entinen vaimo, jota Jatu edelleen kipeästi ja vilpittömästi rakastaa, ei aukaissut oveaan.

Nykyään parempiosaiset, jotka tarvitsevat vuokra-asuntoa, ehkä vain väliaikaisesti tai osa-aikaisesti, kuten edellinen kunnanjohtajamme, jonka perhe asui omakotitalossa Kaavilla, pääsevät joko melko uusiin rivitaloihin Puustelliin tai samalla suunnalla sijaitseviin Kunnanrannan rivitaloihin. Vanhat Kunnanrannan rivitalot purettiin, kun havaittiin, että ne ovat umpihomeessa. Vanhojen rivitalojen seinät ulottuivat alemmas kuin niin sanottu valesokkeli. Se oli 1960-luvulta lähtien matalien ja usein vielä tasakattoisten pien- ja rivitalojen aivan normaali perusmuuri.

Niin vain oli tapana taloja silloin rakentaa. Tasakattotaloja ei muuten kannata vihata eikä niitä välttämättä tarvitse varustaa rumalla ja usein suhteettomalla tötteröllä, harjakatolla. On olemassa katemateriaaleja, jotka kestävät Suomenkin sääolot, uskokaa pois!

Osa Kunnanrannan alkuperäisistä asukkaista sai jäädä entisille asuinsijoilleen. Kaikkia heitä ei siirretty muihin taloihin. Kunnanrannassa asuu edelleen Meijerin toimintakeskuksen puheenjohtaja, Raimo Väisänen, pitkä, vakaa ja rauhallinen mies, jota varmaan ei osata tarpeeksi arvostaa. Väisäsen Rami on ollut Meijerin toimintakeskuksessa mukana sen perustamiesta lähtien.

Lasteni biologinen isä keräsi aina mustaherukat Tauno Kääriäisen istuttamista pensaista. Nehän oli kait tarkoitettu koko talon käyttöön, mutta Työsuhteella ei enää asunut muita, jotka olisivat säilöneet marjoja.

Lasteni biologinen isä oli venäläinen, joka keräsi metsästä tatit ja vadelmat. Se kuului hänen kulttuuriinsa. Kun hän tuli Suomeen, vajosimme me minun mielestäni äärimmäiseen köyhyyteen. Lasteni isä, joka oli nähnyt, mitä dikij kapitalism, villi kapitalismi, teki Neuvostoliiton raunioiden Venäjälle, ei pitänyt meitä lainkaan köyhinä. Kaikki on suhteellista, hän sanoi ja leikkasi ruisleivän päälle sipulirenkaita. Juusto, Valion halvin arkijuustokin, joka oli juuri tulllut kauppoihin, oli meillä ylellisyyttä. Ostimme sitä vain joskus. Syksyllä keräsimme tatteja ja kuivasimme niitä. Kangassieniä marinoimme. Se syksy oli hyvä seinisyksy. Odotin esikoistani ja oksensin. Lopulta oksensin jo viedessäni suomenpystykorvaamme aamupissalle ja olin haistavinani lähiömetsässä jonkun sienen hajun.

Lasteni biologinen isä ei ollut huolissaan. Meillähän oli jääkaapissa aina ruokaa eikä lasteni hänen tarvinnut edes syödä puuroa. Hän oli saanut puurosta tarpeekseen Omskissa, zonalla, jonne entisen neuvosto-Leningradin progea kuuntelevat pitkätukkahipit, joista Venäjällä tuli vähitellen heroiinia käyttäviä rikollisia, joutuivat Krestyn tutkintavankeuden jälkeen. Krestyssä ei ollut välttämättä puuroakaan. Sen sijaan tuberkuloosia oli kosolti.

Myös Dostojevski on ollut Omskissa Lounais-Siperiassa pakkotyössä.

Olimme me sen verran köyhiä, että lapsillamme ei ollut kylpyleluja. Lasteni biologinen isä halusi ilmeisesti hävittää minunkin henkilöhistoriani, joten hän otti kaapin päältä vuosien varrella keräämäni maatuškanuket, matrjoškat, ja antoi ne tytöille. Kylvetimme penskat pesuvadissa puutalokeittiön kaatoaltaissa, koska pakkasella asuntomme eteinen jäätyi hyytävän kylmäksi ja sen kautta piti kulkea pesutiloihin. Maatuškanukeilla oli hyvä kauhoa kylpyvettä.

Kun nuket kylpyleikkien jälkeen kuivuivat, ne halkeilivat. Lakka oli karissut niistä jo veteen ja kauniit kuviot olivat pilalla ensimmäisten kylvetysten jälkeen. Lopulta heitin nuoruusmuistoni roskakoriin. Saimme sukulaisilta tilalle ihan oikeitakin kylpyleluja. Tai sitten uitimme minun vanhat barbini. Pitkään säästin kallista Skipper-barbia, jolla oli oikean ihon kaltainen pehmeä muovipinta, taipuvat nivelet, jopa Skipperin ranteet taipuivat, ja nukella oli kultaiset kiharat. Lapsuudenperheenikään ei ollut varakas ja Skipper taipuisine nivelineen oli jotain ylimaallisen hienoa. Jossain tyttärieni leikissa Skipper katkesi vyötäröltä ja heitin senkin menemään. Pehmolelukoirani tulivat koiranpentujen syömiksi. Viimeisen pehmolelupoloisen pyysin nykyisen aviomieheni heittämään minulta salaa jätekuormaan. Ja mieluummin niin, että minä en sitä näe. Koiralla ei ollut kuonoa enää ollenkaan. Sen söi joko Manta tai Muru. Ne olivat border-lapinkoira-kultainen noutaja -sekoituspentuja. En tiedä, onko Nikke jo jätekuormassa. En halua edes tietää. Muru on vahtikoirana eräällä lestadiolaisella pikkutilan viljelijätytöllä, toistaiseksi nuori nainen viljelee tilallaan kanoja, ja Manta katosi ensimmäisen kiimansa viimeisinä päivinä. Jossain vaiheessa koiralauma alkaa käyttäytyä kuin susilauma. Alfanaaras ajaa sukukypsät narttupentunsa perustamaan omaa laumaa. Nyt alfanaaras sietää kuin sietääkin talossa nuorta etelänvenäjäpaimenkoiraurosta, koska uros on leikattu. Melkein joka aamuun kuuluu kuitenkin koirapojan höyhennys ja äänekäs kurinpalautus. Ihminen on puusta alas laskeutunut apina ja koira ihmisen kanssa elämiseen sopeutunut susi. Kirjailija Tiina Raevaara on sanonut, että ihmisen ja koiran suhde on vanhempaa perua kuin kirjoitustaito. Meillä koirat elävät tavallaan omassa laumassaan, mutta tämän talon sisällä. Samoin kissat, vaikka eivät laumaeläimiä olekaan. Arvelen, että kummatkin eläinryhmät ymmärtävät meitä ihmisiä paremmin kuin me niitä.

Lasteni ensimmäinen katselukirja oli The subject of early russian icons. Kirjassa on kuva Jumalansynnyttäjä-ikonista, jossa harvinaista kyllä Maria on ilman Jeesus-lasta. Minulla oli jo tuolloin sama ikoni maalattuna puulevylle. Se oli ystäväni, ikonimaalari ja taiteilija Sergei Pšenitšynin maalaama ihan ensimmäinen ikoni.

Sergei pakkasi sen tavaroihini joskus, kun lähdin Konevitsan luostarista.

Kesän jälkeen Sergei lähti Göteborgiin ruotsalaisen Maria Krohnin luokse. Marialla oli komea tulipunainen tukka ja valkea maitomainen iho, hän oli komea ilmestys, muistaakseni Maria oli emigranttijälkeläinen, ja tarjoili ylpeänä Sergeille ruotsalaista kansallisruokaa. Sergei nauroi katketakseen, kun näytti minulle valokuvia. Ruotsalainen kansallisruoka oli makaronilaatikkoa.

Maria ja Sergei pitivät Göteborgissa yhteisen taidenäyttelyn. Pian Sergei kuitenkin palasi Pietariin äitinsä luo asumaan. Huhut kertoivat, että Sergei oli alkanut taas käyttää heroiinia ja myi kaiken, minkä irti sai äitinsä asunnosta. Sergeiltä tuli vielä yksi kirje, johon en kyennyt vastaamaan, sillä tulevien lasteni biologinen isä jonotti samaan aikaan viisumia Pietarin Suomen-suurlähetystöstä. En vain voinut vastata. En ehkä ehtinytkään.

Myöhemmin kuulin, että Sergei oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä kotinsa parvekkeelta katuun.

Vuori-insinöörin vesikannun vein jo takaisin astiakaappiin. Tietokoneen vieressä on pieni punainen leikkiauto. Siinä on suhteettoman jättiläismäiset pyörät. Ehkä se on maastoauto. Auto oli pyörinyt maahan roskakorimme viereen nostetusta jätesäkistä. Jätesäkissä oli noin kuukausi sitten junan alle jääneen naapurin jäämistö ja jätesäkki oli viiltynyt halki.

En tiedä, kuka oli tyhjentänyt junan alle jääneen asunnon. Naapuri oli tulossa S-marketilta mäyräkoiran kanssa ja hänen rintakehänsä oli haljennut. Mies oli raahautunut junan mukana noin sata metriä. Mietin, pitäisikö viedä naapurin muistoksi kynttilöitä radan varteen, mutta en uskaltanut. Laittomasta radanylityspaikasta tuli nyt paha paikka. Ennen juoksin siitä kunnantalolle milloin tarkastuslautakuntaan, milloin vammaisneuvoston kokoukseen. Nyt en uskalla mennä lähellekään.

Juuri ennen kuin Myllynen jäi junan alle, olin käymässä S-marketissa. Nuoriso, jolla on tapana parveilla marketin kassojen vastapäätä, oli jotenkin levotonta. Jotain ne siinä huutelivat ohikulkijalle ja kassatädit katsoivat sen näköisenä, että kohta tulee lössille lähtö. Minulle jäi siitä vähän outo olo ja kun tuli tieto, että junan alle jäänyt oli Myllynen, huokaisin helpotuksesta. Pelkäsin, että joku nuori oli juossut junan alle jonkin ihmissuhdedraaman vuoksi.

Samalla häpesin. Mitä jos jompikumpi tyttäristäni alkoholisoituu ja jää junan alle ja joku keskiluokkainen paska huokaa, että onneksi vain Ljuhanov eikä kukaan hänen lapsensa luokkakavereista.

Joku on nostanut haljenneen jätesäkin Meijerin isoon jätelaatikkoon. Halkeamasta oli maahan jäänyt vielä kaksi muovilelua ja noin kymmenen korvapuikkoa, sinivartisia. Käyn keräämässä korvapuikot roskiin myöhemmin, mutta äsken hain pudonneet muovilelut sisälle pestäviksi. Toinen on peukkua näyttävä hippo ja toinen orava, joka pitelee suunnatonta tammenterhoa.

Naapuri oikeastaan näytti koko ikänsä pieneltä pojalta, jolla oli huvittavat viikset. Voisin viedä oravan lasteni biologisen isän haudalle, sellainen primitiivinen tapa on Venäjällä, pääsiäisenä jätimme hänen haudalleen pikkuruisen pääsiäismunan. Olen samalla hautausmaalla, melko lähellä Venäjän rajaa, nähnyt haudalle jätetyn makkaravoileivän.

Jos saan selville, mihin naapuri on haudattu, voisin sinne viedä vaikka pienen enkelipatsaan, kun kynttilä onnettomuuspaikalle jäi viemättä.

Lapinlahdella taide- ja kulttuuripitäjässä klovni-runoilija Tatun ja Vladimir Iljitš Leninin syntymäpäivänä 22. huhtikuuta 2017

Pia Valkonen