Kirjoitin pääni kipeäksi

to 23.3.2017

Kello on 7.15 ja istun jo tässä aloittamassa kirjallisuustieteen perustekurssin lopputyötä. Sunnuntaina kirjoitin sitä pääni niin kipeäksi, etten kyennyt moneen päivään edes ajattelemaan blogin nykäisemistä. Semmmoista virhettä en enää tee, etten käy kirjoituspäivänä lainkaan ulkona.

Ergonomit varmasti sanoisivat kirjoitusympäristöstäni jotain. Istun isän tekemän tuvan pöydän ääressä isän tekemän penkin päällä. Jahas, kodinhoitohuoneessa on kissa-koira-konflikti. Ehkä jopa kahden kissan konflikti. Pitää googlata, miten saada koira tottumaan kissoihin.

(Tässä välissä kävin kertomassa Pyry Kasperille, että kissat olivat talossa ennen koiraa ja tähän taloon saa jäädä vain, jos Osku, kissapatriarkka, niin sallii. Osku köllötti sukkakorissa näennäisen rennon näköisesti, mutta piti matalaa pahaenteistä murinaa. Varmaan sanoi, että koetapas vain, niin revin silmät päästäsi, typerä koiranpöhvelö. Pyry Kasper tärisi raivosta vieressä. Pikku Kisu oli piiloutunut pesukoneiden taakse. Se seuraa aina tilannetta ja ottaa kontaktia vain ja ainoastaan, kun Pyry Kasper on talosta ulkona tai Matin kanssa jossain. En tiedä, mihin Pikku Kisu paskoo, mutta arvelen, ettei ainakaan mihinkään tarjolla olevaan laatikkoon. Keittiökaappien alus saattaa olla täynnä kissanpaskaa. Tuvassa haisee aina aamuisin Oskun merkkauspissa.)

Suomi 24h:sta löytyi hauska keskustelu, jonne oli tullut häirikkö. Ihmiset käskivät melko rauhallisesti häirikköä ottamaan lääkkeensä ja käyttämään jopa dosettia ja jatkoivat neuvojen antamista kissan ja koiran mutkikkaista suhteista kaikessa sovussa. Vain yksi tyyppi kimpaantui häirikköön.

Maanantaina tein laskut ja maksoin laskut. Tiistaina jatkoin kirjoittamista, mutta pidin huoli siitä, että hypähtelin ylös tietokoneelta. Maanantain jysäri oli helvetillinen. Ei oikein voinut silmämunia kääntää päässä, kun vihloi. Johtui varmasti huonosta kirjoitusasennosta ja tähän auttaisi ehkä kunnon työtuoli. Mutta sitten pitää ratkaista se, mihin sijoitan jalat. Ne takuuvarmasti jäävät roikkumaan ilmaan. Ja onhan sekin mielenkiintoista, kun istuu puupenkillä aikansa ja koettaa lähteä liikkeelle, eivät jalat toimi. Sitä niin kuin tuntee ruumiinsa, kun yht´äkkiä ei tunnekaan ruumistaan.

Eilinen meni Kuopiossa ja reissun jälkeen rykäisin Uskon Sisar Railin avustamana Mary Shelleyn Frankensteinin loppuun. Sain Frankenstein-terapiaa puhelimitse. Lukumuistiinpanoja tekemään herään lauantaina kuudelta. Kirjan alku oli lupaava. Tottahan tarina on populaarikulttuurin loppuun kaluama ja siksi tervehdin ilolla sitä, että kirjassa yllättäen oltiinkin ensin Pietarissa, sitten Arkangelissa ja lopulta napapiirillä jäätiköiden keskellä.

Kirja kuitenkin pysähtyi jonnekin vähän yli puolenvälin. Tökki ja tympi. Kaikki henkilöhahmot olivat ah, niin ihania ja moraalisia ja voi oksennus. Mietin, missä vaiheessa kauhu tulee kuvioon mukaan. Mielestäni ei tullut ollenkaan. Romaanihenkilöt olivat niin kyllästyttäviä ja yksiulotteisen litteitä, että aloin kuumeisesti odottaa hetkeä, jolloin hirviö alkaa päästellä niitä päiviltä.

Napapiirin sankarit

Frankensteinin alussa kiehtoi se, kuinka kirjailija Mary Shelley käsitteli tietoa ja tiedettä. Myös kuulas, kirkas napapiirin jääkenttä lumosi minut. No, lumoavuutta kirjassa oli noin 18 ensimmäistä sivua. Humisevassa harjussa olin pääosin ahdistunut vakuumista, jossa sekä Humisevan harjun että jollain lailla myös Rastaslaakson asukkaat joutuivat kyyristelemään. Ahdistus tuli siitä, että tuohon aikaan ei noin vain henkisistä loukoista lähdetty. Talojen välillä ei ollut kuin kuusi ja puoli kilometriä ja se oli paljon. Tosin ehkä ahdistuin Humisevan harjun ihmisten itsepintaisesta pysyttelystä paikoillaan senkin vuoksi, että aina välillä, mutta nyt yhä harvemmin, minulta Lapinlahdella loppuu hengitysilma.

Itse asiassa viime perjantain jälkeen piti kirjoittaakin hengitysilman loppumisesta ja virtaamisesta. Tuli aivan kummallinen kuulun joukkoon -tunne Rythin Pentin metsäkurssilla konesavottaan tutustumisen jälkeisellä nuotiolla. Ensin narisin puoliääneen siitä, että eikös päästäisi jonnekin laavulle pakoon räntäsadetta, joka valui kauluksesta sisään kuin pakasteesta sulatettu sammakonkutu.

Sitten olimmekin koko sakki, kansalaisopiston kurssilaiset, metsäkoneyrittäjä ja tämän palkkatyömiehet sekä -nainen kyykyllämme maassa ja paistoimme makkaraa. Räntä jatkoi norumistaan emmekä me välittäneet. Me kuuntelimme lumoutuneena, mitä naismetsäkoneenkuljettaja kertoi ammatistaan. Hän on entinen merkonomi ja kolmen tyttären äiti, syntyisin Ranualta.

Sen jälkeen pääsin kirkonkylälle virolaisen nuoren miehen kyydissä. Etupenkillä istui Lapinlahden-saksalainen, filosofi, tyyppi, jonka kanssa keskustelu on kuin klassillista balettia. Myös virolainen nuori mies on nopeaälyinen ja fiksu. Viihdyin, viihdyin, viihdyin. Herraisä viihdyin Lapinlahdella!

Tänään heräsin jo neljältä. Pyry Kasper halusi ulos viideltä. Ajattelin, mitäpä tässä lojumaan, pääsenpäs ajoissa kirjallisuusteoriatehtävän ääreen. Kummatkin koirat puhkesivat emähaukkuun, kun aukaisin niille ulko-oven. Sitten ne jähmettyivät koirapatsaiksi. Minä olin jo soittamassa poliisia, että mikä järjestyshäiriö kirkonkylällä on. Oli jonkin aikaa aivan hiljaista. Sitten yhdestä pihan nurkasta kuului: "Tiuks!" Oli taas hiljaista. Käsityöläisaukiolta kuului: "Tiuks."

Perhana, naakkaparvi oli aloittanut jo ennen neljää tiuskimisensa.