Sanojen arbitraarisuus ja
kulttuurikäsitysten suhteellisuus

Mikä on oikein ja mikä väärin.

ti 1.3.2017

Kissat kusevat meillä nyt pitkin seiniä kauhuissaan. Joka aamu alkaa sillä, että vien Pyry Kasperin ja Pimun ulos. Matti ruokkii sillä aikaa kissaparat. Tänä aamuna Birgitta ehti vilistää keittiön sohvan alle, kun kuuli, että olen koiralauman kanssa jo tuulikaapissa. Siellä se on varmaan vieläkin. Osku oli yön aikana kussut kylppärin takaseinään.

Matot keräsin joulun jälkeen pois. Se oli ennakkkoviisautta, vaikka uudesta koirasta ei ollut vielä silloin tietoakaan. Koetin pienellä vihreäsävyisellä Tokmanni-matolla palauttaa mattoja lattialle. Lopputulos oli se, että Pyry Kasper nakersi pikku matosta kulman pois. Nyt se rohjake löhnöttää keskellä eteiskäytävää eikä suostu tulemaan seurakseni työkoneelle. Pyry Kasper päivystää Oskua, joka pelastautui kissaikkunasta kodinhoitohuoneeseen. Pimu pääsi Matin matkaan. Pyry Kasperilla on selvästi hieman tylsää.

Jahas, Birgittakin on ilmeisesti kodinhoitohuoneessa. Se on alkanut pesiä pesukoneen takana. Kävin tsekkaamassa keittiön sohvan alusen. Sinne ojennettu ruokakuppi oli onneksi tyhjä. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että joku elukka kuolisi tässä huushollissa arkuuttaan nälkään, kuten meinasi käydä meidän ujoille marsuille. Marsuveljekset olivat ihan sikatylsiä ja lahjoitimme ne eteenpäin, sillä ne vain kyhjöttivät häkissään apaattisina.

Tunnesidettä ei syntynyt. En minä koskaan ole ollutkaan mikään jyrsijöiden ystävä. Kanit ja sen sellaiset ovat aina mielestäni olleet yksinkertaisia ja typeriä. Marsuihin suostuin, koska luulin niiden olevan persoonallisia ja tytöt niitä mankuivat. Kissanpissat. Meidän marsut olivat syntyneet eläinkaupassa - eivät perheessä - ja ilmeisesti eläinkaupan persoonattomuuten ne kaipasivatkin. Anna sanoi niitä epäystävällisiksi. Minusta ne eivät olleet edes sitä.

Yön ajatus

Minulle tuli viime yönä ajatus. Itse asiassa unipäissäni kirjoitin jo yhden lauseen kirjallisuusteorian harjoitustehtävään, jonka deadline on tämän kuun lopussa. Kainalot hiostuvat aina, kun ajattelinkin harjoitustehtävää. Kauhea kynnys aloittaa sitä. Jollain lailla olen innoissani, mutta samaan aikaan kauhuissani. Tuntuu siltä, että ei ehdi missään välissä oikein kypsytellä ajatuksiaan.

En muista sanasta sanaan, mitä yöllä ajattelin, mutta jotenkin se liittyi sanojen arbitraarisuuteen ja siihen, että meillä on paljon käsityksiä, jotka puhtaasti liittyvät kulttuuriin ja kulloisellakin kulttuurihetkellä on omat suhteelliset sääntönsä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Merkitsimen arbitraarisuus on peräisin Ferdinand de Saussurelta: "Merkitsimen suhde merkittyyn on mielivaltainen esim. siinä mielessä, että suomen sanan koira äänteet /k/, /o/, /i/, /r/ ja /a/ eivät synnytä 'koiran' käsitettä; ruotsissa hund ja ranskassa chien tuovat mieleen saman käsitteen. ´Sopimuksenvaraisuus´ tuo esiin eri kieliyhteisöjen käyttämien muotojen ja merkitysten suhteen ´konventionaalisen´ puolen. Tyypillinen merkki, jossa tämä toteutuu, on symboli."

Kulloiseenkin kulttuuriin liittyvä suhteellisuus tuli mieleen, kun luin ennen nukkumaan käyntiä Yuval Noah Hararin Sapiens - ihmisen lyhyttä historiaa. Harar on Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori ja hänen kirjansa aluksi on käynyt päivänselväksi se, että homo sapiens on pidempään - seitsemän kymmentä vuosituhatta - ollut kiertelevä metsästäjä-keräilijä kuin paikallaan pysyttelevä maanviljelijä. Työnjaollis-fossiilinen kaupunki- ja teollisuuskapitalismi ei ole kuin muutaman sadan vuoden pintasilaus ihmisen lyhyessä historiassa, joka sekin on aivan minimaallisen pieni ajanjakso, kun ajattelee koko maailmankaikkeutta.

"Jumalat, valtiot ja raha ovat olemassa vain yhteisen uskomme varassa." http://www.hs.fi/tiede/art-2000002891769.html

”Historian ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää biologiaa. Ihminen on myös eläin.” Näin sanoo Yuval Noah Harar Hesarin haastattelussa. Siksi meillä tässä talossa on niin paljon eläimiä kotona!

Yuval Noah Harar pitää vaarallisena sitä, että kaikki Kiinaa myöten uskovat kapitalismin olevan ainoa vaihtoehto. Miten tällaista muuten voi sanoa Hesarissa? (Olen äimän käkenä.)

Universaali-unitaari-animisti

Jos nyt oikein tarkastelen itseäni, taidan olla jonkinlainen universaali-unitaari-animisti. Panteisti olen aina tiennyt olevani ja petyin, kun hengellinen ohjaajani isä Jyrki Ojapelto ei osannut vastata siihen, miten ortodoksit eivät siitä huolimatta, että viettävät  luomakunnan päivää heti kirkkovuoden alkuun (1.9.) ja pyhittävät koko luomakunnan, ole panteisteja. Isä Jyrki vastasi, että ortodoksit eivät ole panteisteja sen vuoksi, että eivät ole panteisteja.

Se ei riittänyt minulle, mutta annoin voidella itseni Suomen ortodoksisen kirkon hallinnolliseksi jäseneksi. Takaraivoon minulle jäi arvelus siitä, että olen sittenkin pikemminkin panteisti kuin ortodoksi. Ja nyt siis vielä animistikin!

Olen kyllä eronnut Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä, mutta universaalista kaiken käsittävästä ortodoksisesta kirkosta, Kristuksen ruumiista, en ole omasta mielestäni eronnut (eihän maailmankaikkeudesta voi erota).  Äh, toistan itseäni. Olen kirjoittanut edellä olevat lauseet sanasta sanaan samalla tavalla täällä blogissani alun toistakymmentä kertaa. Palaan päivän agendaan.

Minusta, metsästäjä-keräilijöiden tapaan, ei ihmisten, muiden olentojen, kasvien tai kivien välillä ei ole raja-aitaa eikä tiukkaa arvojärjestystä. Vaikka en pidä jyrsijöistä, ne eivät ole sinänsä vähempiarvoisia, mutta meidän perheeseen ne eivät vain sopeutuneet. Nyt tosin perheemme kissat ovat vankasti sitä mieltä, että minun uusi koirani ei istu tähän heidän hallitsemaan perheeseen eivätkä he meinaa koirajättiläiseen sopeutua.

Uskon, että holtiton kuseskelu kevään tulon myötä loppuu.

Kohta Osku ja Birgitta pääsevät pihalle jahtaamaan kirkonkyläjäniksiä, kyllä heidän elonsa vielä iloksi muuttuu. Ja minä kestän  sankarillisesti sen, että joku on merkannut tämän työtietokonepisteenikin. Luuttuaisin hajun pois, mutten keksi, missä kohtaa merkkaus tässä on. Toivottavasti ei kahvipussikassissa, jossa on kirjastosta lainaamani kirjallisuuden kurssikirjat.

Jos joku sairastui, muinaiset animistit ottivat yhteyttä "sairauden henkeen". Ihan viisasta olisi rakennustekniikassa tutustua vaikka homeiden sielunelämään. Ja eivätkös rakennusterveysasiantuntijat niin pitkälti teekin, vai mitä SKP-toveri Martti Vaskonen? Esimerkiksi syöpäsolut, bakteerit tai virukset koettavat vain toimia omasta näkökulmastaan rationaalisesti. Ne pyrkivät lisääntymään siinä missä homo sapienskin.

Homo sapiensilla tulee olla tunneside esimerkiksi omiin jälkeläisiinsä. Tunneside ei synny ainakaan kovin helposti ilman kontaktia ja lähellä oleva katastrofi tekee tunne-elämään suuremman viilloin kuin kaukana oleva. Tätä tulin ajatelleeksi, kun luin Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Mazzarella kysyy, kuinka pitkälle tuleviin sukupolviin tunneside ylettyy.

Aloin miettiä. Rakastan lapsiani, mutta en etukäteen kykene rakastamaan lapseni lapsia. Todennäköisesti rakastan heitä, mikäli olen elossa, kun lapseni niitä heitä - toivottavasti - saavat. Olen kuitenkin ollut aika ikääntynyt, yli kolmikymppinen, ennen kuin sain minkäänlaisia lapsia itse. Jos Anna ja Maria venyttävät lapsentekoa kolmenkympin tuolle puolen, voi olla, että kuolen ennen kuin lapsenlapsia tulee.

Lapsenlapsenlapsiani en voi sanoa rakastavani etukäteen. He ovat minulle yhtä vieraita kuin isovanhempani, joita Roosa-mummoa lukuun ottamatta en ole tavannut enkä heistä edes kovin paljoa kuullut. Roosa-mummostakaan minulla ei ole omia muistoja eikä suoraan sanoen siten minulla ole surukseni häneenkään mitään tunnesidettä.

Perjantain Sean Bricks ja Pekka Vahvanen

Ilmeisesti Roosa-mummon hautajaiset olivat kaksivuotiaalle minälleni jollain lailla traumaattinen ja järkyttävä kokemus. Laulettiin virsiä ja ihmiset itkivät. Sen jälkeen piilouduin aina tuolin tai pöydän alle, kun alettiin laulaa virsiä. Virsilaulu tuntuu edelleen joskus lähinnä kammottavalta.

Lapsen mieleni ei voinut käsittää aikuisten surua. Ilmeisesti aikuiset surijat tuntuivat kaksivuotiaasta samalla tavalla mielipuolilta kuin kälviäläisen helluntalaisyhteisön aikuiset 1980-luvulla, jotka sunnuntaina jumalanpalveluksissa menivät outoon ja pelottavaan transsiin.

Katsoin toissa iltana Ylen Areenalta Perjantai-ajankohtaisohjelman Seuraa johtajaa (Yle pe 10.2.2017). En muuten lakkaa ylistämästä Perjantain kahta nuorta toimittajaa Sean Bricksiä ja Pekka Vahvasta. Kummatkin heistä ovat omia persooniaan ja täydellisesti läsnä haastatteluissaan syyllistymättä kuitenkaan lipomiseen. Toimittajat käyttävät itseään kyllä haastatteluiden työkaluna, mutta osaavat pysyä niin taustalla, että minun piti nyt kaivamalla kaivaa heidän nimensä tähän.

(Hyvänen aika! Suuresti ihailmani runoilija Susinukke Kosola, Daniil Kozlov, on ollut Perjantaissa jo 15. joulukuuta. Ja 27. tammikuuta Perjantaissa on käsitelty vanhemmuuutta. Minulla on tässä kaksi ruoanlaittoiltaa tulossa. Tänä iltana katson jommankumman ja huomenna toisen.)

Uskonnollisuutta käsittelevässä Perjantaissa oli keskustelemassa uskontotutkija, entinen viidesläinen, psykoosiin sairastunut kälviäläislähtöinen ja helluntalaistaustainen nuori nainen sekä seinäjokinen pastori Johannes Saranpää, jonka johtamasta karismaattisesta liikehdinnästä näytin joskus aikoinaan Image-jutun Annalle. En tiedä, lukiko Anna koskaan juttua, mutta nyt tyttö oli Perjantain katsonut, koska hänelle siitä mainitsin.

Anna kokee, että suhtaudun hänen helluntailaisuuteensa alentuvasti. En suhtaudu, sillä helluntaiseurakunta on Lapinlahden elävin ja dynaamisin seurakunta. Olen iloinen, että tyttö on sinne tiensä lastenleirien kautta löytänyt. Muut seurakunnat saavat mennä itseensä siinä, etteivät järjestä samanlaista Kaikki uskontokuntaan, ihonväriin, kansallisuuteen ja ties mihin vähemmistöön kuulumista katsomatta ovat tervetulleita -lastenleirejä. Anna ja Maria olivat helluntaileirillä pieniä ortodokseja ja maahanmuuttajan lapsia.

Lapinlahtelaiset hellarit eivät ole koskaan meidän outoa porukkaa karsastaneet. Suhtautumista seksuaaliseen vähemmmistöön kuulumiseen en kuitenkaan menisi missään Lapinlahdella toimivista seurakunnista testaamaan. En edes Jehovan todistajien parissa. Valitettavasti.

(Ehkä oikea osoite juuri minulle panteismeineni tai animismeineni on jokin zenamerikkalaisperäinen New Age -hörhösakki, puunhalaajat, mutta kun niistä joukoista puuttuu kapitalismin analyysi. Sitä paitsi Lapinlahden äiti Amma, Luovan Puun Raija Weißenberg on tuonilmaisissa, ollos iäti muistettu, voisin kyllä kruunata Lapinlahti-seuran Sirpa Niskasen tai hänen kaimansa uusiksi Lapinlahden äiti Ammoiksi.)

Kälviäläinen katharsis

Perjantai-dokkarissa haastateltu Kaisa Klapuri oli vaurioitunut henkisesti kälviäläisen lapsuutensa helluntalaisuuden 1980-luvun muodoista. Kaisa Klapuri kertoi, että hänestä oli lapsen silmin hämmentävää, kuinka aikuiset saattoivat yhteisissä tilaisuuksissa vajota outoon uskonnolliseen tilaan: haukkua kuin koira tai hokea yhtä parin tai muutaman sanan lausetta: "Anteeksi Jeesus."

Uskon kyllä, että se on pelottavaa ja muistan joitain samantyyppisiä pieniä ilmiöitä Lapinlahden hellareista 2000-luvun alussa. Ilmiöt olivat kuitenkin minimaallisia enkä pitänyt niitä häiritsevinä. Ajattelin, että Jeesuksesta omaan tahtiinsa puhuvilla oli sellainen tapa päästä ... tiettyyn alttiiseen tilaan.

Kaisa Klapuri ihmetteli, miten koiran lailla haukkuva seurakunnan jäsen, joka sunnuntaina tuntui mielipuolelta, saattoi maanantaina mennä täysin normaalina kirjanpitäjän työhönsä. Käsittääkseni on kyse jonkinlaisesta uskonnollisesta transsista ja katarsiksesta. Nyt lunttaan wikipediaa. Katarsis on kreikkaa ja tarkoittaa puhdistumista. Se on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

Kälviäläinen kirjanpitäjä poisti sunnuntaina itsestään stressiä omasta mielestään turvallisessa yhteisössä. Toiset käyttävät siihen känniä ja krapulaa. Pieni lapsi ei jostain syystä tuntenut oloaan yhtä turvalliseksi kuin vääntelehtivät aikuiset.

Kaikki on kovin suhteellista. Matin ja minun ensimmäisenä uutena vuotena olimme Valamon luostarissa ja minä solahdin Annan kanssa kirkkoon vasemmalle, naisten, puolelle oman tuttavani, erään erikoisen Konevitsa-hipin, luokse, jota siihen mennessä en ollut koskaan elävänä tavannut, mutta jonka kanssa olin ollut ihan tavallisessa kirjeenvaihdossa. Matti jäi Marian kanssa kirkon oven pieleen ja kökötti siinä Marian pyörätuolin kahvoihin epätoivoisesti takertuneena koko palveluksen ajan.

Matti kertoi jälkeenpäin, että hän pelkäsi papiston tulevan pussailemaan häntä kesken palveluksen. Juuri sinä hetkenä, kun itse sukelsin omalle lautaselleni (venäläinen sanonta: olla omalla lautasellaan, kun ui omissa vesissään vai mikä suomalainen sanonta tähän sopii: kuin kala vedessä), unohdin saman tien uuden puolisoni ja tulevan aviomieheni (näin taisi käydä ihan liian usein). Matti ei tuntenut silloin itseään vähääkään turvalliseksi ja ortodoksinen yhteisö oli hänen mielestään etupäässä pelottava sekä outo.

Seuraa johtajaa -perjantaissa oli myös pienoisdokumentti kokkolalaisesta Word of Faith Church Finland -kirkosta (suomeksi Uskon sana?).  Uskonyhteisön perustaja Patrick Tiainen on opiskellut pastoriksi Keniassa ja Uskon sanan jumalanpavelusmenot vaikuttavat kovin afrikkalaisilta. Itse asiassa kivoilta. Tiainen näyttää tanssivan itsensä transsiin Uskon sanan estradilla.

Sen sijaan vähemmän kivalta kuulostavat Patrcik Tiaisen vaimon Marian sanat: "Meidät ylöstemmataan. Ne, jotka ovat hänen, päätyvät taivaaseen, ne, jotka eivät ole, joutuvat helvettiin." Miksi muulla tavalla ajattelevien toivottaminen helvettiin on niin tärkeää? Mutta jos juuri tämä asia on uskonsanalaisille ja muidenkin uskonnon edustajille tärkeä, olkoon. Minun mielestäni (ja Antti Kylliäisen sekä Origeneen) kaikki kyllä päätyvät taivaaseen (tavallaan taivaaseen.... helvettiä ei ole, tyhjiin raukeaminenkin on toisaalta lohduttava ajatus, ikiuneen nukahtaminen, nirvana, sulautuminen, emmekä me voi tietää, mitä tapahtuu, jos Jeesus tulee toisen kerran). Vaikea sanoin ilmaista, mitä tarkoitan.

Ei voida kuitenkaan sanoa yksioikoisesti, että kaikki afrikkalaiset kristityt tanssivat itsensä transsiin jumalanpalveluksissaan. Kannoin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaiseen hibiskuksen Iisalmen kirjaston kierrätyshyllystä sen vuoksi, että romaanin alussa oli kutkuttava kohta juuri afrikkalaisesta kristillisyydestä: "Veli Eugene korotti äänensä puolustaakseen vapautta. Kuinka moni meistä on noussut puhumaan totuuden puolesta? Kuinka moni meistä on teoillaan heijastanut Kristuksen valoa? Kirkkoväki vastasi: ´Niin juuri´tai ´Jumala häntä siunatkoon´ tai `Aamen`, mutta ei liian äänekkäästi, sillä kukaan ei halunnut kuulostaa helluntalaisilta, joiden kirkkoja oli noussut Enuguun kuin sieniä sateella." (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaiseen hibiskus s. 11)

(Aina, kun jossain on jännite, olen viivana paikalla!)

Se, mitä koetan kaikella tällä tekstillä kertoa, on se, että loppujen lopuksi on kyse vain muodoista ja erilaisista tottumuksista. Minäkin olen joskus ollut pelosta jäykistyneenä Moskovassa Daniilovskin ortodoksisessa luostarissa, kun ystäväni, luostariopas Aleksander Fedorenko oli kietonut minun punkkarin transsukupuolisen irokeesini neuvostoliittolaiseen kukkahuiviin. Koko Moskovan-opiskeluvuoteni ajan tunsin olevani väärä merkki väärässä kontekstissa, vaikka opiskeluvuottani, hajoavaa Neuvostoliittoa ja venäjän kieltä rakastinkin.

(Olikohan se Aleksander, joka hermostui minuun ja sanoi: ethän sinä ole mikään nainen, kun nimikin on niin lyhyt. En edes loukkaantunut, vaan ajattelin, että enpä niin, en olekaan. Minua tilanne huvitti kovasti.)

Lisäksi ortodoksinen palvelus on kovin katarttinen. Tavallisesti palveluksen jälkeen on puhdistunut olo, on ikään kuin pyhän koskettama. Uskon, että samanlainen pyhän kosketus voi toki tulla muunkinlaisissa tilanteissa tai muiden uskontokuntien tilaisuuksissa. Eikä Pyhän Kosketus ortodoksisessa palveluksessa tullut minulle välittömästi. Aluksi ortodoksiset palvelukset tuntuivat sietämättömän pitkiltä ja pitkästyttäviltä. Tätä mieltä oli myös isäni Unto Sorjonen sen jälkeen, kun oli lusinut läpi tyttären tyttärensä esikoisen, Marian, kastetilaisuuden.

Tapoin vanhoja naisia

Homo sapiens on ollut metsästäjä-keräilijä 70 000 vuotta ja maanviljelijä vain 10 000 vuotta. Kapitalisti homo sapiens on ollut vain reilut 200 vuotta. Metsästäjä-keräilijä-elämä ei välttämättä ollut pelkästään paratiisillista auvoa, kuten ei kapitalismissakaan eläminen ole aina ja jatkuvasti täyttä helvettiä (ai, eikö?).

Historioitsija Yuval Noah Harari kertoo Paraguayn viidakossa 1960-luvulla elämäneestä Aché-kansasta: "Kun arvossapidetty ryhmän jäsen kuoli, achéilla oli tapana surmata pikku tyttö ja haudata molemmat yhdessä. Achéja haastatelleet antropologit merkitsivät muistiin tapauksen, jossa ryhmä hylkäsi keski-ikäisen miehen, joka sairastui eikä kyennyt pysymään muiden tahdissa. Hänet jätettiin puun alle." ... "Eräs Aché-mies kertoi haastatteleville antropolgille parhaista vuosistaan viidakossa: ´Minä tapoin säännöllkisesti vanhoja naisia. Tapoin kaikki tätini... Naiset pelkäsivät minua... Tänne valkoisten pariin tultuani minusta on tullut heikko.´" (Yuval Noah Harari Sapiens - ihmisen lyhyt historia s. 68)

Käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, vaihtelee ajan ja kulttuurin myötä. Esimerkiksi Voltaire Candidessa viittaa kastraattilaulajiin, joilta on lapsena poistettu molemmat kivekset altto- tai sopraanoäänen säilyttämiseksi. Voltairen sivuhenkilön mukaan Italiassa kuohittiin tämän vuoksi vuosittain useita tuhansia poikalapsia.

Kulttuurit muuttuvat ja ihmiset liikkuvat. Rajat kiinni -pösilöille sanon, että tervetuloa muslimit, tervetuloa moskeijat ja tervetuloa rukouskutsut moskeijoiden minareeteista. Uskon, että Suomen muslimit sopeutuvat meihin ja me muunuskoisiin - onhan Lapinlahdellakin ollut ammalaista liikehdintää. Minä en saanut sielulleni mitään vaurioita siitä, että tanssahtelin Luovassa Puussa puujumalattarenkuvan ympärillä huiveja ilmaan heitellen. Toki tunsin itseni hieman idiootiksi.

Jotain kartettavia asioita, kuten vanhojen naisten järjestelmällinen surmaaminen, vanhojen miesten korppien armoille jättäminen, pikku poikien kuohitseminen, koirien häntien typistäminen, tyttöjen klitoriksen leikkaaminen ja ehkä lopulta tuotantoeläinten huono kohtelu, jää pois (ja toisia kartettavia asioita tulee tilalle.).

Meille jää ihan hyväksi ohjenuoraksi vaikkapa kymmenen käskyä. Mitäs ne nyt olivatkaan? Jostain syystä en muista muuta kuin kuudennen käskyn. Pitää alkaa tehdä firman töitä. Lopetan tähän tänään. Vakuutan teille käsi vaikka Raamatulla, että en kirjoittamisella lintsannut, vaan suunnittelin kirjallisuuden perusopintojen kirjallisuusteorian kurssin lopputehtävää. Aloitinhan merkintäni Saussurella ja merkkien viattomalla arbitraarisuudella.