Nato

Auringon tanssi, pimeän pidot aluillaan 

ti 14.3.2017

Sain eilen ihanan paketin. Ruskean kirjekuoren päälle oli liimattu enkelipostimerkkejä. Olin heti aseista riisuttu. Paketti oli Kustannusliike Robustokselta ja pahasti arvelen, että paketin sisältämä kirja on rukousvastaus. Se on juuri sitä, mitä nyt kirjallisuustieteen perusteiden kurssitehtävää tehdessäni tarvitsen.

Saamani kirjan nimi on Auringon tanssi, pimeän pidot. Kirjoittajat ovat Liisa Enwald ja Esko Karppanen. Karppanen on salaperäinen hahmo, jonka kanssa tein Aamun Koittoa vuoden 2009 päätoimittajana. Olin Aamun Koiton vuoden päätoimittaja, kuten joskus tulin aina valituksi iisalmelaisen Salmetar-lehden viikon päätoimittajaksi.

Kummankaan lehden päätoimittajaksi ei kukaan enää suostunut. Joten Salmettaressa aina seuraavan numeron päätoimittaja jouduttiin arpomaan ja oli aika, että arpa lankesi minulle. Vähän niin kuin Huruslahden arpajaisissa Varkaudessa muinoin. Joka viides rivistä aina joskus joutuu.

Esko Karppanen on siksi salaperäinen hahmo, etten ole tätä koskaan livenä tavannut. Olen tavannut hänet vain viistämässä tästä talosta ohi pikajunalla kohti Oulua. Meillä piti olla Aamun Koiton ylipäätoimittaja Jyrki Hirmuinen Riistäjä Härkösen kanssa Kuopiossa kirkollishallituksen tiloissa toimituspalaveri, mutta Pimu veti minut pyöräilylenkin jälkeen pihassa nurin. Pidin kouristuksenomaisesti fleksistä kiinni ja kaaduin polkupyöräni päälle, jonka alle jäi toinen käsivarteni. Lopputulos oli se, että kyynärniveleni kävi pois paikoiltaan ja jokin lihashihna tai semmoinen repi nivelen klonksahtaessa pienen palan kyynärluuta mukanaan.

Koska olin Työn Sankari ja minua niin kävi sääliksi Logosmedian alennustila sekä ylivääpeli- eiku ylipäätoimittaja Härkösen kirskahteleva, mutta sanoiksi pukematon epätoivo - edellinen päätoimittaja Tapani Kärkkäinen oli pudottanut koko lehden silloisen entisen ystävänsä niskaan - , raahustin suoraan Kysin kipsauksesta ottamaan seuraavan numeron kansikuvaa Linnanniementien lintutornille ja kosteikolle.

Kuvasta tuli hieno - elämäni valokuvista toisiksi paras - ja se on vieläkin minulla facebook-sivuni taustana! Kuvassa on puinen risti, jonka konevitsalainen koristepuuseppä ja kellonsoittaja Andrei Frolov minulle joskus ammoin teki, nojaamassa röpelöiseen koivun kylkeen.

Kaikkein parhaimmassa kuvassa, jonka olen ottanut, on huurteinen piikkilankarulla nojaamassa Väisälänmäen Karjamajakahvion vessan harmaaseen seinään. Se näyttää aivan ristiinnaulitun Jeesuksen orjantappurakruunulta.

Kansikuvan kuvaamisen jälkeen raahauduin vielä kirjastolle palauttamaan jotain kirjaa. Minulla oli reppu selässä ja repussa oli kirja sekä järjestelmäkamera. Tuntui siltä kuin olisin ollut Kristoforos ylittämässä jokea hirmuinen paino selässäni. Minulle oli noussut kuume enkä seuraavana päivänä kyennyt Kuopioon toimituspalaveriin.

Muistaakseni SKP-toverini Pasi Tervo sanoi, että jos menee luita poikki, elimistö saattaa reagoida kuumeella.

Kun olin kuumeesta selviytynyt, aloin valmistella seuraavaa Aamun Koiton numeroa. Taittelin itseni tietokoneen ääreen siten, että saatoin kipsatusta kyynärpäästä huolimatta näpytellä tekstiä. Joka aamu ja ilta sekä koulun jälkeen nostelin lastani, onneksi hän oli pieni kymmenvuotiaaksi, entinen pieni keskonen kun on.

Sankaruudesta seurauksena oli, että minut Anja nyk. Hulkkonen, silloinen kait Sneck, vei minut Rexinsä invataksilla mäelle ja lääkärinä oli Tuomo Lappeteläinen, joka uhkasi haastaa minut oikeuteen kunnianloukkauksesta sen jälkeen, kun oli luvannut soittaa poliisit, kun me kolme tomeraa toimittajatätiä olimme eräänä keväisenä sunnuntai-iltapäivänä olimme terveyskeskuksen päivystyksessä huolissamme eräästä mumetsista, joka oli jäänyt alkoholisti-pilleristin vangiksi ja todennäköisesti myös taloudellisesti hyväksikäyttämäksi.

Mummelin hyväksikäyttövyyhti keriytyi auki nopeasti seuraavana arkipäivänä, kun johtava kotisairaanhoitaja oli töissä. Hän toimi asiassa asiallisesti ja kiihkottomasti, mutta kuitenkin ripeästi.

Lääkäri Lappeteläinen nosteli ensin toista jalkaani ja sitten toista jalkaani, sanoi ehkä hm ja tökkäsi saman tien jonnekin selkärangan viereen piikin. Helvetillinen, raastava ja tappava selkäkipu hellitti saman tien. Loistava lääkäri, ei voi muuta sanoa, mutta ihmissuhdetaidot aika onnettomat. Nooh, näyttäkää minulle lääkäri, jolla on loistavat ihmissuhdetaidot sekä vielä päälle sosiaalista omaatuntoa. Ei heitä monta ole.

Työ käy kuin tanssi

Vaikken Esko Karppasta koskaan tavannut, hänen kanssaan työskentely oli kuin hieno koreografinen tanssi. Samanlaisen tanssin muistan Kuopion läänin työpaikat ja koulutus -lehdestä, jossa työparinani oli jonkin aikaa markkinointi- ja viestintämies Pertti Puustinen.

Auringon tanssin, pimeän pitojen toista kirjoittajaa, Liisa Enwaldia, en tunne, mutta google osoitti hänet Elämäntarina-lehden päätoimittajaksi.

Kirjan Johdatus pääsiäiseen puhuu juuri minulle, juuri minua hämmentävästä ja suunnattomasti ärsyttävästä asiasta, Agnus Deistä, Jumalan karitsasta. Lukiessani nyt kirjallisuuden perusopintoja varten Boccaccion Decameronea olin vähällä kirjoittaa kirjallisuustieteen perusteiden kurssityön uskonnollisen kuvaston symbolisesta käytöstä Decameronen Buffalmacco ja Bruno -kertomuksissa.

En pidä lainkaan näistä kahdesta romaanihenkilöstä. He olivat aikansa kusipäitä. Huijatessaan tyhmää nousukasta, tohtori Simonea Bruno tuli harjoittaneeksi myös ammattiaan, maalaustaidetta, ja maalata sujautti Agnus Dein tyhmän tohtorin makuuhuoneen oveen.

Siinä kohtaa, myönnän, tyrskähdin. Ei voi mitään, takaraivossani takoi: "Totisesti, totisesti sanon teille uskonnolliset umpisepalukset. Lampaatkin joutuvat nussimaan saadakseen teidän viattomia karitsoitanne!"

Minua vaivannut asia

Palaan Auringon tanssiin, pimeän pitoihin myöhemmin. Jo johdanto oli lupaava sekä ensimmäisen luvun alku. Ensimmäisessä luvussa Enwaldilla ja Karppasella on käsittelyssään nurmeslaisen kirjailija-runoilijan Rauha Kejosen pääsiäinen, josta Juudaskaan ei ole poissa. Luettuani juutalaista Anne Friediä näin Juudaksenkin toisin. Lopulta minua alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää ortodoksisen liturgian ehtoollisen asettelusanat: "... enkä suutele Sinua kuten Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan Sinut: Muista minua, Herra, Sinun valtakunnassasi."

Ei tämä nyt kovin nöyrää ole. Ensin korotetaan itse ylemmäs kuin Juudas, että juu, aina löytyy joku, joka on huonompi, ja minähän tässä nyt olen oikealla asialla ja minut on Kristuksenkin syytä muistaa. Höh, no, en minä rukouksessakaan yhtynyt kohtaan, kun rukoiltiin maailman kaikkien oikeauskoisten puolesta. Minusta kohtaan olisi pitänyt vähintäänkin lisätä: Ja tietenkin myös vääräuskoisten puolesta. (Ja kirkkokahvien jälkeen seurakuntasalilla olisi pitänyt järjestää seminaari aiheesta, onko maailmankaikkeudessa yhtään vääräuskoista.)

Sitä paitsi! Kaikki pääsevät taivaaseen. Tai no, onko mitään erillistä taivasta? Kaikki hajoavat alkuaineiksi, sulautuvat takaisin maailmankaikkeuteen ja Nefesh ja Ruah puhaltavat missä tahtovat.

Miksi haluan kuulua joukkoon?

Rauha Kejosen romaanihenkilö Olga Jumalaa tapaamassa (2015) kapinoi ylösnousemusta vastaan. Hän on sitä mieltä, että hauta on paljon turvallisempi paikka, todempi, koska ylösnousemuksessa leijallaan jossakin. (Liisa Enwald ja Esko Karppanen Auringon tanssi, pimeän pidot s. 13)

Lisäksi Olgaa ärsyttävät Hyvät Ihmiset. Heitä on kaikkialla ja he ovat niin helllvetin hyviä. Tai ainakin parempia kuin Juudas.

Enwald. Karppanen ja Kejonenkin puhuvat Jeesuksen kuoleman ja Kristuksen ylösnousemuksen välisestä päivästä. Jostain syystä olen aina pitänyt lankalauantaista. Kuopion-vuosinani, ennen lapsia, lankalauantaina kokoonnuimme vanhan jengin kera - oi, Emma, Emma, missä nyt olet? - hyvissä ajoin Kuopion ortodoksiselle seurakuntasalille valmistamaan pääsiäisyön palveluksen jälkeistä ateriaa.

Meitä sangen akateemisia peukaloita keskellä kämmentä ohjasi sotilaallisesti Paulon mamma. Koko poppoon äiti Kaija Pennanen kävi keittiöstä aamuyöstä kirkon ovella kurkkaamassa ja tuli meille muille keittäjille kertomaan, milloin on aika pannan perunat tulelle. Yleensä se oli ehtoollisen alkaessa.

Kun lapset olivat syntyneet, meille tuli jonkinlaiseksi käytännöksi lankalauantain palvelus Alapitkän tsasounalla. Usein kuoleman ja ylösnousemuksen juhlan välinen lauantai oli harmaa, rauhoittava. Vuonna 2006 kävimme pääsiäispalveluksessa Seinäjoella Lakeuden Ristissä ja tuleva Espoon piispa Tapio Luoma, silloinen kirkkoherra, oikein kurkotti ulos saarnastuolista ja kysyi kirkkoväeltä jopa hieman aggressiivisesti: "Miksi te olette täällä?"

Kirjoitin Luomalle kirjeen. Olimme Lakeuden ristissä seuraavana pääsiäisenä meidän vihkimisestämme toukokuun lopussa. Se oli jonkinlainen perheen sisäinen ekumeeninen pyhiinvaellus.

Totuus

Enhän minä voi päättää, mihin porukkaan haluan kuuulua, sen perusteella, millaisia sanoja porukassa käytetään. Katolinen ei minusta voisi koskaan tulla, sillä en siedä Agnus Deitä ja viimeisimmässä televisioidussa ortodoksisessa palveluksessa Turun kirkkoherra Ion Durac saarnasi lampaista. Karitsa-demagogia (kreikasta: δημαγωγία, sanoista δῆμος, 'kansa', ἄγειν, 'johtaa') on kuulema hyvin harkittua, sillä jos verrataan lampaita ja vuohia, kyllähän siinä eroa on.

Voi Kiesus sentään. Niin on.

Juuri luin Yuval Noah Hararin Sapiens - ihmisen lyhyestä historiasta, että lampaat ihminen on jalostanut ja domestikoinut lammasmaisiksi. Itsepäiset ja tiedonhaluiset yksilöt on teurastettu. On haluttu nimenomaan lammasmaisia lampaita. Sellaisia, jotka eivät eksy porukasta omille teilleen seikkailemaan.

Ortodoksisen saarnan kuultuani, kun meillä oli seuraava Raamatun tutkiskelu Jehovan todistajasisarten kanssa, ilmoitin, että minä sitten aion kyllä olla vuohi ja pukki. Haisen ja jos minua yritetään aidata, työnnän terävän sorkkani laudan väliin ja väännän itseni aitauksesta ulos hinnalla millä hyvänsä.

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteistä äsken ammensin käsitteet symbolinen taso ja semanttinen taso. Se, että kieli jakautuu kahteen yhtä aikaa vaikuttavaan tasoon: symboliseen ja semanttiseen, on peräisin Julia Kristevalta, (huoh, herra Jarmo Korhonen, Kristeva on minulla nyt edessä, mitenkä se meni; minkä taakseen korskeasti jättää, se nöyrästi vain on edestänsä poimittava).

Symbolinen (viaton ja tahdoton karitsa) koettaa tukahduttaa semioottisen (esikielellisen, viettipohjaisen, pohjavirran). On mielenkiintoista miettiä, miksi tulen aina vihaiseksi, kun miespapit alkavat elämöidä viattomilla karitsoilla ja puhtailla neitsyillä.

Vaikea asia minulle on myös Totuus. Siihen en osaa vielä sanoa oikein mitään. Numerot ovat useimmiten hyvin totta. Ne eivät kiertele. Firman tilillä on tällä hetkellä 4 euroa 46 senttiä, joten en voi tehdä mitään. Alan sommitella vastausta Venäjä-tutkija ja teologi Arto Luukkaselle. Hän lähetti minulle linkin blogikirjoitukseensa, joka vaikutti jotenkin kumman tekopyhältä.