Pia Valkonen

"Koiran rakastaminen antaa konkretian hämäräksi
käyneille lähimmäisyyden tunteille...."

to 16.2.2017

Me rouva Reetta Mehtosen kanssa emme väsy ylistämästä Suomen Kuvalehteä. Äsken luin numeron 5/2017. Erityisesti juuri tähän hetkeen minulle sopi juttu Joseph Beuysistä ja näyttelystä Espoon Emmassa. Mehän viime viikonloppuna kirjallisuuslukijoiden kanssa koetimme ymmärtää jotain estetiikasta ja taiteen teorioista. Ai, miten ihanasti kyseiset oppiaineet rassaavat aivojani. En ehkä ymmärrä puoliakaan, mutta iloisesti tervehdin opettaja Joonas Säntin meille esittämää valokuvaa esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan taideteoksesta Horizontal, Vaakasuora (2011)

Meidän perhe on nähnyt kumollaan olevan kuusen Kiasmassa. Tosin muut perheenjäsenet olivat mukana hieman pakotetusti, mutta arvelen, että Kiasma-käyntiemme arvon penskani ymmärtävät sitten joskus. Jotain meidän perheessä on ihan pakko tehdä. On edes yksi sääntö, jota on pakko nouduttaa, sen verran johdonmukaisuutta minustakin kasvattajana löytyy: Joka kerta, kun käymme Helsingissä, on pakko käydä Kiasmassa.

Ateneum-käynnit ovat tulleet ohjelmaamme vasta, kun Matin suunnalta alkoi kuulua hiekohkoa, mutta vähitellen voimistuvaa, signaalia.

Kuusikuusikuusi

Arvelen, että olen pragmaatikko. Minusta taiteilijalta oli hirmuisen hieno oivallus, että kun kuusi ei mahdu taidegalleriaan pystyasennossa, pannaan se kumolleen. Ehkä kokenut sitä lainkaan niin surullisena kuin olisi ehkä pitänyt. Muistan, että kuusi kumollaan vilkutti meille. Iloisesti.

Varsinainen kuusiasiantuntija, kirjailija Jouni Tossavainen on pystynyt lyyrisenä esteetikkona näkemään galleriaan kaatuneessa kuusessa muitakin ulottuvuuksia kuin pelkän inhimillistävän vilkutuksen kyljeltään:

http://jounitossavainen.blogspot.fi/2013/08/isokuusi-ahtila-horizontal-2011.html

Voi minua poloista, kun olen yksinkertainen ihminen! Toisaalta tervehdin ilolla myös omaa yksinkertaisuuttani. Asiat eivät mutkallistu, kun niitä ei monimutkaista.

Joseph Beuysin rasvatahroja olen nähnyt Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella vuonna 1986. En minä silloin niistä ymmärtänyt juuri mitään enkä kovin innoittunut, mutta Suomen Kuvalehden jutunpätkäsen luettuani kiinnostuin Beuysista. Tyyppi on ollut perustamassa Saksan vihreitä ja sittemmin eronnut perustamastaan puolueesta, koska oli siihen liian radikaali.

Estetiikan ja taideteorioiden kurssilla viime lauantaina Annii/**********na (Osku-kissa kokeili näppäimistöä, haluaa osallistua päivittäisiin toimiini, kun talon hirveä uusi mörkö on Matin mukana työmaakäynnillä, Oskukin uskalsi esiin, sillä talon hirveä uusi mörkö pitää kissaparkaa potentiaalisena aamu- tai iltapalanaan, löytökoirana se on tottunut syömään sitä sun tätä, jopa viinirypäleitä) Ahtola kommentoi kysymystäni valokuvaaja Nanna Hännisen valokuvista. Taiteen pitää tehdä kiusaa.

Päässäni syntyi lamppu. Nanna Hännisen sähkövirtavalokuvat ovat kiusanneet minua 1990-luvulta lähtien ja lapinlahtelaisen taidemaalari Seppo Kääriäisen taulutkin ovat olleet hyvin kiusallisia. Niissä on ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät erotu erikseen persooniksi. Kääriäisen ihmiset ovat toimittajan painajainen. Heistä ei voi tehdä hyviä henkilöhaastatteluja, sillä he ovat sukupolvien kasvotonta ketjua.

Suoraan Vanhan Testamentin Saarnaajasta!

Minä ja Puolan solidaarisuus

Suomen Kuvalehden mukaan Joseph Beuys avusti Puolan solidaarisuutta. Minäpä tulin osuneeksi Puolaan juuri oikealla hetkellä. Kun valta murtui. Olen käynyt isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkossa Varsovassa. Tosin aloin epäillä omaa muistiani ja oli pakko kysyä matkakumppaniltani, josta luulin tulevan myös elämänpituinen kumppanini, mutta toisin kävi, amen, amen, amen (ymmärsin Voltarien Candiden nyt omiin elämänkokemuksiini peilaten ja nauroin simona kirjan lopussa), kävimmekö oikeasti isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkkossa vai olenko vain nähnyt kuvia valtavista kukkameristä kirkon edustalla.

Itse asiassa taisimme eksyä kirkkoon murhatun papin syntymän vuosipäivän tienoilla. Kuka muuten oikeasti Jerzy Popiełuszkon murhasi? Ja kuka oikeasti murhasi isä Aleksander Menin kuolinkouristelevassa Neuvostoliitossa? Isä Aleksander Menin murha ja Kinon Viktor Tsoin likkenneonnettomuuskuolema olivat Moskovan-opiskeluvuoteni ensimmäisten hetkien pääuutiset, kun sinne Moskovaan menin.

Kun mietin, kenen kanssa näistä jutuista jutella, iskee autius. Sen vuoksi aina välillä jäkätän Matille, että elo Lapinlahdella on ollut kuin olisi istunut syvällä naivisti Mikko Valtosen taideteoksessa Masennus. Eilen viimeksi jäkätin, kun tulimme Kuopiosta pariterapiasta. On ollut vuosia Lapinlahdella, jolloin olen tuntenut olevani totaalisesti loukussa. 

Sitten taivaasta laskeutui kaksi parrakasta enkeliä. Ensin Venäjä-tutkija Pentti Stranius lennähti Joensuusta Lapinlahden Venäjä-seuran tilaisuuteen ja liimasi minut epähuomiossa sähköpostilistalleen. Listalta löysin eläviä joensuulaisia kommunisteja, joihin leimauduin niin, että tänä vuonna joulu ei tuntunut joululta, kun toveri Martti Vaskonen ja kaunis (ja rauhallinen) Helenansa eivät käyneet meillä tapaninpäivänä.

Muutaman kuukauden päästä sähköpostilistalle liimautumiestani olin täpöllä mukana Vaskosen kotiseminaarivalmisteluissa. Meillä oli ajatuksena Lapinlahdella perustaa Marx-opintopiiri, mutta totesimme, että meidän kaikkien on helpompi lähteä Joensuuhun köyhyyskotisemppaan yhdellä autolla kuin roudata Lapinlahdelle toveri Marko Korvela, joka tuntuu nyt haihtuneen koko Suomesta.

Matkalle Joensuuhun toveri Vanhempi huoneenrakentaja vangitsi autoonsa toisen partaenkelin, myös nymfin, Ylä-Savon subcomandante Marcosin, jonka kanssa mieluusti kävisin isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiirissä, jos vain kykenisin. Kykenen vaivoin käymään enää Lapinlahden kirjaston kirjallisuuspiirissä ja seuraava käsiteltävä kirja tiristää minusta irti tuskanhikipisaroita. Miksi meninkään kysymään, onko kirjallisuuspiiri tosissaan Pohjois-Savon hiihtolomaviikolla? Perkele, nyt se muutettiin viikkoa aikaisemmaksi.

Yuri Herreran Maailmanlopun merkit menevät nyt päällekkäin Baudelairin Pahan kukkien kanssa. Jännitän Pahan kukkia. Siinä on runoja, symbolistisia runoja, miksi ryhdyinkään koko kirjallisuuden perusopintojen opiskeluun? Joudun lukemaan runoja!!!!! Voi minua poloista!!!!!

Väliotsikon jälkeinen viimeinen kappale varmaan pitäisi nostaa ylemmäs, kauhu Pahan kukista iski väliin ja pelko Herreran Maailmanlopun merkeistä, en haluaisi lukea kumpaakaan kiireellä, se ei tee kummalekaan oikeutta, mutta jätän tämän tähän:

Sovinnaisen kulttuuripitäjän loukossa kyyristelleenä olen tullut rusikoineeksi sopuisaa ja rauhantahtoista aviomiestäni asioista, jotka eivät ole hänen vallassaan tai hänen vaikutusvaltansa piirissä. Ei Matti ole syypää siihen, että Lapinlahden kyldyyripiirit ovat konventionaalisia kuin polkupyörä Helsingin lattevihreällä kierrätystä harrastavalla sinkulla.

Jouni Tilli Reisjärveltä

Lukemassani Suomen Kuvalehden numerossa kolme oli paljon hyvää, vaikka Polkomia ei kirjoittanutkaan kestovittumainen Pekka Ervasti. Polkomissa pakinoi Matti Sivula, joka näyttää kuuluvan suomalaisten valtamediatoimittajien Älä vaan puutu mun tuoppiin -puolueeseen. Valtamediatoimittajien tuoppipuolue kannattaa varauksetta uusliberalismia, sillä jos ei oltaisi niin ihqun uusia ja vapaita - uus...liberaaleja - sehän on ihan varmana kans vastakohta vanhakonservatiiville, meillä olisi varmasti yhteiskunnassa raitistava alkoholipolitiikka. Toimittajat saattaisivat selvitä sievästä alituisesta pikku pöhnästään, eivät enää kiehnäisi valtaapitävien kainalossa ja herrajumala, he voisivat vaikka alkaa ajatella!

Suomen Kuvalehden lopppuolen Hän-haastattelussa, jotka ovat tavallisesti erinomaisia, niin kuin nytkin, oli yhteiskunta- ja retoriikantutkija Jouni Tilli. Tilli haluaa ehdottomasti käyttää pahaa u-sanaa. Jos uusliberalismi nimetään, siitä voidaan alkaa keskustella ja sitä voidaan jopa vastustaa. Uusliberaalien mielestä sanaa ei saa sanoa ja ääliöimmät kokoomuslaiset uusliberaalit eivät koko kuviota edes tunnista.

Tiedättekö? Meillä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä olisi saattanut nyt olla (kepulainen) johtaja, joka tunnisti kyseisen pahan u-sanan, sanoi jopa asiaa tutkiskelleensa, kun sitä häneltä Vasemmistoliiton sairaanhoitopiirivaltuutettujen ryhmähaastattelussa kysyin. Johtajatarjokasta ei valilttu, vaikka juuri u-sanan tunnistamisen vuoksi häntä lämpimästi kannatin. Virkaan valittiin pesunkestävä uusliberaaliheppu, joka ei ollut u-sanasta koskaan mitään kuullutkaan. Uusliberaaliheppu oli hurmaava, pikkuisen lipevähkö ja hänellä oli hienoja näyttöjä, uusliberaalitausta näettesen. U-sanan tunnistaja näyttäytyi luonnevikaisena ja hermostuksesta sekä paineesta tärisevänä, epämiellyttävänä kusipäänä.

Äänestin häntä siitä huolimatta. Minusta miellyttävät ja vähän lipevän oloiset Dressmanit ovat äärimmäisen epäilyttäviä. (Ja mainittakoon, että Vasemmistoliiton sairaanhoitopiirivaltuutettujen johtajatarkin oli u-sanasta pihalla kuin eilen munittu kananmuna.)

Jouni Tilli viis veisaa siitä, että hänen tutkimuksiaan saattaa vasemmisto käyttää hyväkseen. Syytä olisi, sillä tutkija oli huomannut saman kuin minäkin: "Nythän vasemmisto on ollut retorisesti täysin hampaaton. Sen viesti on ollut ihan kuraa." (Suomen Kuvalehti 5/2017 3.2.2017 s. 54)

Li Anderssonilla (vas.) on kyllä retoriset hampaatkin, kunhan hän ei jäljittelisi Paavo Arhinmäki -tyyliä. Ainakin toissa lauantaina Li Andersson vastaili Ylen ärsyttävän naistoimittajan vähätteleviin kysymyksiin mielestäni viileän analyyttisen älyllisesti. Sellaiseen Arhinmäki ei valitettavasti pystynyt. Arhinmäki käyttäytyi valtamediassa usein kuin pelokas koira. Kun pelko oli pahin, ärinä oli suurin.

Li Andersson oli viime lauantaina Lapinlahdella. Minun oli pakko olla - ja halusinkin sitä - estetiikan ja taiteen teorioita opiskelemassa. Toisaalta, vaikka estetiikan kurssi olisi ollut joskus muulloin, en olisi mennyt lukiolle. En kestä Lapinlahden nuorille naiselle häntää heiluttavia vasemmistomiehiä enkä nuorille naisille häntää heiluttavien miesten henkilökohtaisia kahvinkeittäjämummeleita, jotka Lapinlahden vasemmistossa päättävät, ketkä naiset seurassa saavat olla ja ketkä eivät.

Minun piti kirjoittaa otsikosta, mutta en nyt ehdi. Uusimmassa Kulttuurivihkoissa oli toiseksi viimeisellä sivulla kirjallisuusmestari Markku Soikkelin ihmettelevä kolumni siitä, miksi hänenkin ylikultturellista ja superälyllisestä akatemiapiiristään löytyy ihmisiä, jotka hankkivat koiran. Aivan ihmeellistä. Eihän tässä ole kovinkaan monta vuotta, kun Soikkeli kirjoitti blogiinsa merkinnän siitä, kun hänen pieni perheensä hankki S-kortin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi