Unohduksen tällä puolen

ke 11.1.2017

Anna, tänään 17 vuotta ja neito kauneimmillaan, lähti kouluun. Ei ehkä myöhästynyt. Tai jos myöhästyikin, myöhästyi niin vähän, ettei heittänyt tumppuja lattialle ja sanonut: "Nukuin pommiin, en lähde kouluun ollenkaan!"

Joskus huudan lapselle, että lähdet, saatana, vaikka kilon paloina. Useimmiten en enää.

Kirjallisuusopintojen lähdekirjallisuutta haroessa netistä törmäsin Aamun Koiton päätoimittajavuoteni toimitussihteeriälykköön Esko Karppaseen. Tai no hänen kirjallisuusesseekirjaansa Unohduksen tällä puolen. Esko Karppasta en kyllä unohda ikinä. Hänen kanssaan työskentely oli kuin lyyristä tanssia ja silkkaa kirjallista aisti-iloa.

Karppanenkin hermostui minuun. Koetin etänä neuvoa hänelle uutta tietokonettaan, joka söi artikkelit jonnekin uumeniinsa, käyttöjärjestelmä oli kelvottomuudestaan kuuluisa Vista, ja kun koetin kysyä, millainen näkymä siinä kirjallisuuslisensiaatin, tiedemiehen, nenän edessä on, neuvottavani kimpaantui niin, että kännykän lähetintornit meinasivat sulaa. Kirjallisuusmiehen raivo oli polttavaa ja hehkuvaa.

En ottanut sitä itseeni, vaan ajattelin, että vitun Visva ja piru periköön kaikki atk-kehittäjät.

Karppanen oli jostain saanut arvosteltavaksi lapinlahtelaisen Siipiin kirjoituskokoelman Matti ja Liisa -lehden teksteistä, pidin teksteistä kovasti, poimin ne aina ensimmäisenä toimituksessa sähköpostista ja saatoin taitettavaan muotoon, usein taitoinkin ne.

Karppanen tuumasi kokoelmasta, että juu, hyviä, mutta hieman sovinnaisia. Kerroin lausunnosta kirjailija Matti Pulkkiselle, kun olin houkutellut tämän joulun 2009 tai 2010 tienoolla keskustelemaan piispa Panteleimonin kirjasta Tapahtui jouluaattona. Minusta piispan romaani oli oiva pittoreski tarina Vieremän-kaltaisesta pikkukirkonkylästä. Ei huono. Kirjailija Matti Pulkkinen tuntui hieman pakotetulta sanomaan kirjasta mitään, mutta tuli kuitenkin meille ja istui kuuliaisesti pöydän ääressä, kun tarjosin jotain omatekemääni joulupöperöä.

Kun kirjailija oli eteisessä, kerroin Karppasen lausumasta, ja kuin yhdestä suusta lausuimme kirjailijan kanssa: "Se on kuitenkin kaikki, mitä meillä täällä on!" Ymmärsin näin, että kirjailijakin piti Siipiin kirjoituksista.

Nyt, nyt herraparatkoon, ymmärrän, mitä Karppanen tarkoittaa. Esseekokoelmassaan Unohduksen tuolla puolen hän kirjoittaa kuin enkeli, siivenkärjellä hipaisten, neitsyt Marian immenkalvosta, Jumalansynnyttäjän kohtaamisesta arkkienkeli Gabrielin kanssa niiku sillai ja Laulujen lauluista eroottisina runoina. Minä en iki kuuna päivänä uskaltaisi - tai ehkä uskallan nyt, kun nimimerkki Katermakin on sen tehnyt.

Tosin kirjoittaisin asiakokonaisuudesta vulgaaristi ja irstaasti, mutta minkäs omalle perusluonteelleen tekee.

Karppasen kokoelman on Vartija-lehdessä vuonna 2013 arvostellut joku Lasse Who Koskela. Ei tykännyt yhtään. Marisi, että Karppanen jaarittelee eikä valmista tule eikä yksi hyvä essee tee kokoelmaa. Minua nauratti. Mikähän heppu tämä Koskela itte on? Mitähän on kirjoittanut? Eikö muka ole jaaritellut? Onko uskaltanut puuttua Neitsyt Marian ikuiseen neitseyteen, häh? Paineliko Unohduksen tuolla puolen jotain Koskelan tuskallisia hermonappeja?