Jumalan siunaus yksinäisyydessä

ke 18.1.2017

Nyt on käynyt niin, että oppipoika on kasvanut oppi-isää isommaksi. No, tulihan hänestä arkkipiispa. Mutta sama homma on käynyt lyriikassa. Löysin eilen illalla yhä useampia runoja, jotka ortodoksisen arkkipiispa Leon runokokoelmassa Mustelmat kolahtivat. Sen sijaan Aari Surakan Jumalan siunaus yksinäisyydessä jäi valjuksi lukukokemukseksi osin minulle liian ylevän ja taivaita hivelevän sanastonsa vuoksi.

Ja tämä ei ole nuoleskelua, vaikka mikä tahansa positiivinen teksti saattaa siltä vaikuttaa. Odottakaapahan, kun alan kirjoittaa samassa merkinnässä jälleen Antti Holman romaanista Järjestäjä. Sytämeni halajaa epäpuhtaita rinnastuksia juuri siksi, että tulisi sopivaa sakraalin ja profaanin vaihteluita. Se kiinnosti minua jo ortodoksisena yleispäätoimittajana ollessani. Ja varmaankaan ei erityisesti edesauttanut urani jatkumista siinä firmassa, jossa pitää sekä ylisanailla että ylisalailla.

Otetaan hampurilaismalli. Ensin hyvät uutiset, väliin hyvin paketoitu piikki ja alle taas nisuleipää. Ette muuten tiedä, miten inhoan, kammoan ja vihaan sanaa nisu. Se on niin kuin tisu tai misu. Tai mirri. Sata kertaa mieluummin rehevä majava kuin pikkuinen mirri.

Arkkipiispa Leon runot ovat jopa erimuotoisia ja asettelultaan vaihtelevia. Kirjallisuusopettajamme Panu Hämeenaho sanoi, että runo on myös esine. Mustelmien loppupään haikumaiset tai lapinlahtelaisittain heikkiahosmaiset neljän rivin tiivistykset ovat ihme kyllä yhtä hengittäviä kuin oikeat japanilaiset haiut. Arkkipiispa japanilaissävytteinen ilmaus ilmeisesti ennakoi hänen tulevaa runokirjaansa Auringolla sen ollessa korkeimmalla.

Tässä yhteydessä käytin omata mielestäni verbiä ennakoida oikein. Tummat pilvet ennakoivat sadetta, mutta sääennustaja ennustaa huomiseksi poutaa. Ennakoinnista muistan ihanaisen Tampereen yliopiston suomen kielen opettajamme Liisa Mannisen opetuksen. Ja suurin osa Suomen toimittajista käyttää ennakoida-verbiä väärin. Liisa Manninen edusti koulukuntaa, jonka mukaan ennakoida-verbillä on vain yksi merkitys. Verbiä ei voinut Mannisen mukaan käyttää ennustaa-sanan synonyyminä, kuten esimerkkilauseessa: Monia tilanteita on vaikea ennakoida, mutta yritämme silti varautua pahimpaan. Kielitoimisto on höllemmillä linjoilla kuin Manninen.

Tässäkin haiussa on jännittävä rytmi:

Äiti poimi marjoja
keitti niistä hilloja
ja sitten talvi-iltoina
marjapuuro maistui

Kun pielavetis-agraarista haikua lukee, alkaa ainakin minun päässäni Eero Tarastin Johdatusta semiotiikkaan jälkeen kuulua naputus:

Tata tata tatata
tata tata tatata
ta tata tatatatata tatatata tata

Eilen illalla jotenkin tajusin, mitä tarkoittaa se, että runot ammentavat hengitysrytmistä. Haiun kahdessa viimeisessä rivissä on pakko lausua kaksi pitkää sanaa peräkkäin talvi-iltoina-marjapuuro... tässä kohtaa meinaa ilma loppua keuhkoista... mutta se vain on hyvä! Ruonon lukija pysyy hereillä, koska rytmi ikään kuin sekoittuu. Erinomaista. 

Arkkipiispan runoissa kuvasto tosiaan on maalaista. On paljon maataloustyötä kuvaavia sanoja, jopa traktori. Se on tässä ajassa oikeasti rohkeaa. Osa ihmisistä ei vieläkään ole vaihtanut pseudourbaaneja lehtiä, kuten Savon Sanomat tai ällön arroganttia Hesaria, Maaseudun Tulevaisuuteen. Niin kannattaisi tehdä, sillä kukahan sinne urbaaniin sinivihreyteen kasvattaa ja toimittaa ruoan, kysyn vain.

Karjalaispojan lapsuus kuvastuu auvoisana, mutta taustalla varjostaa rodinan menetys. Pinnan alla on paljon pakahduttavaa, joka vain silloin tällöin käy tekstissä. Ihan riittävästi näin.

Tämä runo myös ilahdutti rytmillään ja ryhdikkyydellään. Se on kuin kapea pylväs kirjan sivulla:

He raatoivat
he itkivät
he kylvivät
he kitkivät
he kiittivät
he nauroivat
he olivat
he elivät
he tulivat
he menivät
kaikkensa
he antoivat

Niin se on. Ihmispolvia tulee ja menee. Kaikki tekevät parhaansa, uskon näin minäkin.

Aari Surakan runokirjan Jumalan siunaus yksinäisyydessä tuli myös eilen luettua, kun Decamerone alkoi toistaa itseään. Ajattelin pitkin iltaa, että en kyllä kestä, jos ruttoa paenneiden nuorten päivät täyttyvät kymmenkertaiseksi monistetusta periaatteessa täysin identtisistä novellista. Ensimmäisen päivän teema, teologiset kysymykset, oli kiinnostava, mutta sitten tulivat ihmekertomukset, jotka muistuttivat slaavilaisia kansansatuja - paitsi, että kaava oli sosiaalinen lasku, katastrofi, ihme ja kliimaksi: sosiaalinen nousu. Höhöö. Katolisen kirkon ja seksinhimoisten sekä tyhmien munkkien kuvaaminenkin alkoi kyllästyttää ruttopakolaisten kolmantena päivänä.

No, onneksi oli tarjolla vaihtoehtoista tekstiä Aari Surakan runokirjassa. Totisesti oli!

Arkkipiispa Leo tuntuu ottavan etäisyyden pappisseminaarinsa opettajaan ja runoilijaan Aari Surakkaan. Mustelmien kirjoittaja kirjoittaa, että "Meillä Suomessa ei ole palmuja, mutta on pajuja...". Eilen illalla Surakan runoissa ärsyynnyin juuri kaikkien romanttisten akaasioiden ja olanteripuiden lomassa. Puhumattakaan siitä, että Surakka ei millään pääse perinteisestä ah ja voih -runoudesta modernismiin, vaikka Jumalan siunaus yksinäisyydessä on ilmestynyt jo vuonna 1961.

Toki irtiottoa perinteiseen Surakan lyriikassa on. Ja onhan sekin jotain. Sitä paitsi en ole varma, voiko tämän ajan aivoilla lukea runoa, jonka tarkoitusperät ovat uskonnoliset. Ehkä minun pitäisi ottaa Surakan runot sydämelläni, sillä ah, niin ahdistuin ja lopulta vittuunnuin, kuten Olavi Kareksen vuoden 1959 päiväkirjaa lukiessani, sanasta sydän.

Surakan runoista puuttui enää, että joku olisi kirjan lievetekstissä kirjoittanut: Aari Surakka on ortodoksinen rovasti, mutta runous on hänen sydäntään lähellä! Huh, ei ihan niin ole, mutta näin: ... rituaalia toimittava paimen valaa oman sydämensä taistelun ja tunteet ikään kuin tämän kehyksen puitteisiin.

No, hyvä, kun takakansilieve ei puhu, että toimesta. Puitteet, puitteet ja sydän siellä taas niin iloisesti pilkottaa! Voi elämän kevät, sentään.

Käyn seuraavaksi läpi Surakan runon Rauha teille. Pax Vobiscumia on käyttänyt oivallisesti muun muassa Lapinlahden Pyöris, joka järjesti vuosia päälleajetun lestadiolaistytön muistoksi mielenilmaisun Rauha teille. Hienosti sovellettua merkkien kieltä ja tärkeä asia!

Kirjoitan vapaasti mielleyhtymiä, joita runo herättää.

Pax vobiscum

Omaa arkuuttaan säikkyneille
niille, jotka kulkee yksinään,
niille, joilta hyvyys käsissään
murtuu ihmissilmäin kovuudessa

Tähän asti ihan jees, lupaavaa! Arkoja, säikkyneitä, yksin kulkevia, särkyviä ihmisiä. Heidät minäkin haluaisin tehdä näkyväksi. Hieman alleviivaava on ihmissilmäin kovuudessa, mutta toisaalta odottamaton rinnastus. Kova silmä, silmä kovana.

läsnäolos armo anna heille

Nyt alkoi soida jokin luterilainen virsi mielessäni. Ne kuitenkin ovat alitajunnassani ja ehkä syvemmissä tai ainakin aiemmissa kerroksissa kuin ortodoksisen liturgian sävelet. Toivoakseni näin, vaikka virsiä mummon hautajaisten takia opinkin kammoamaan. Ehkä hautajaiset olivat niin suuri kontrasti. Kolmivuotiaana olin ehkä jo oppinut, että puumalalaiset sukulaiset ovat nauravaisia (kuin evakot, tosin en minä kolmivuotiaana imatralaisena vielä tiennyt, mikä on evakko) - ja ihmisten itku järkytti.

niin kuin Emmauksessa.
Niinkuin silloin odotuksen alla,
surun, epäuskon murtumalla
omat sydämemme, Herra, tuo
niihin varmuus, tyyni rauha luo.

Varmuus ja tyyni rauha sydämeen? No menköön, mutta seuraavalla Surakan runokirjan lukukerralla otan merkkaustussin ja vedän vihaisen punaisen viivani jokaisen sydämeen. Minulla muuten on aloitteilla Auli Viikarin toimittama artikkelikokoelma Intertekstuaalisuus, suuntia ja sovelluksia. Kiitos älykkövassari Juha Halosen, Hannu Taanila, joka on tulossa vauhdittamaan Lapinlahden älykkövassareiden (heitä ei niin kovin montaa näillä raukoilla rajoilla Luoja paratkoon ole) vaalikampanjaa, on mennyt kerran aamuyöstä Viikareiden makuuhuoneen ikkunasta sisään ja juottanut Auli Viikarin aviomiehen humalaan ja Auli Viikarin nukkuessa sikeästi samassa tilassa, missä miehet ryyppäsivät ääneti. Oikeasti! Nyt joku kertoi minulla Decamerone-version Hannu Taanilasta. Olen tullut intertekstuaalisesti jujutetuksi!

Pimenee, on jossain emmauksemme,
vailla määrää aina askelemme;
jokin meissä toivoo, odottaa,
että siunauksesi lankeaa
ylitsemme, että sanot meille
sanan-ihmeen : Rauha olkoon teille.

Sanan-ihme. Rauha. Toivo. Hyvä, näitä sanoja en inhoa. Hyvä runo ja jännittävä yksityiskohta oli, kun sen keskellä alkoi joku laulaa luterilaista virttä.

Surakan runo Lasten kaltaisuus on alussa yllättävä rinnastus. Otsikko Lapsen kaltaisuus ennakoi tulevaksi jotain sentimentaalista lätinää. Runo alkaakin yllättäen: "Niinkuin torilla vaikertava lapsi, kun ei tanssita hänen huilunsa mukaan eikä vastata valituksin hänen itkuvirteensä, olen soittanut huiluani. En ole nöyrtynyt lapsen kaltaiseksi kasvaakseni Valtakunnan suuruuteen."

Hyvä runo. Ei niin ilmeinen kuin ensin ajattelin. 

Antti Holma Järjestäjä

Sain eilen itseni kiinni freudilaisesta lipsahduksesta. Kirjoitin, että Antti Holman Järjestäjässä hermoilleni kävivät persepanot ja muut perversiot. Kirjoitin huolimattomasti. Olen oikeasti sitä mieltä, että ihminen saa panna toista vaikka korvakäytävään, jos tyylisuuntaan on molempien suostumus eikä kukaan alista toista. Ellei sitten alistaminen ole molemminpuolinen sopimus. Olen antanut itseni ymmärtää, että korkeassa asemassa olevien miesten haluna on tulla alistetuksi. En tiedä, kun en ole ollut tekemisissä sen enempää korkeassa asemassa olevien miesten kuin SM-porukoidenkaan kanssa.

Järjestäjä oli kuitenkin osin niin nuoren pojan weltschmertziä täynnä, että kirja oli vähällä jäädä kesken. Järjestäjän kuuluisa persepanokohtaus oli sellainen, että päähenkilö oli ikään kuin nettihomoprostituoitu ja hänen piti pukeutua koiraksi ja ottaa vastaan asiakas suoraan asuntonsa ulko-ovelta. Ei siinä mitään, voihan se olla, että jonkun on pakko olla prostituoitukin, mutta kohtauksessa ei ollut mitään lämpöä. Päähenkilössä en oikeastaan havainnut mitään henkistä kasvua kirjan sivuilla.

Tuntui niin kovin vähäiseltä Jumalan siunaus Antti Holman Järjestäjän yksinäisyydessä.

Nuorten miesten ongelma taitaa olla empatiakyvyttömyys. Siihen auttavat vain eletyt vuodet. Tämä on vissi tätinäkökulma ja tiedän, tiedän, en kuulu Antti Holman lukijasegmenttiin.