Decamerone osa 1

Mustelmat ja mustat valkeat valheet

ti 17.1.2017

Hipheijaa! Nyt kun opiskelen kirjallisuustieteen perusteita, alan ymmärtää runoja ja uskalsin kuin uskalsinkin kurkistaa kirjailija-runoilija Jouni Tossavaisen blogiin. En pudonnut kärryiltä heti ensimmäisellä rivillä, kuten tein aloittaessani Otto Mannisen käännöstä Sofokleen Kuningas Oidipuksesta.

En ole pitkilleen toveri Tossavaisen, kuten kirjallisuusrosentti Markku Soikkeli, kirjailijakollegaansa kutsuu, blogissa käynyt. Syynä ei ole pelkästään blogin lyyrisyys ja vaikeaselkoisuus, vaan se, että toveri Tossavainen kirjoittaa yhtä harvoin kuin Markku Soikkelin kirjailijavaimo Saara Henriksson.

Kuningas Oidipuksessa Otto Mannisen käännöksenä kuningas horisi heti jotain latvasta muinaiskantaa ja mieleni teki kirkua. Tilasin nyt netistä itselleni klassikosta Veijo Meren käännöksen, sitä en olisikaan ilman meidän kirjallisuusopiskelijoiden piiriä älynnytkään. Muudan kaunis ääni luki viime lauantaiaamuna netissä käännöksestä pätkän rauhallisella matalalla miehen äänellään ja ajattelin, että a vot, sillä tavalla saattaisi Oidipuksenkin teksti mennä jakeluun. Jospa Meren käännöstä kohtaan aivoissani ei olisi tuppaa ja kuuntelisin mielessäni rauhallista lukuääntä.

Oma Oidipuksen sisäislukijani menee aina paniikkiin: En ymmärrä, en ymmärrä, se alkaa huutaa.

Bocaccion Decamerone poikkeaa varmaankin aikansa mainstreamista, hurskaista kirkkoteksteistä. Jopa Johannes Krysostomos saa osansa siinä. Se, mikä minua ortodoksisista teksteistä vieroittaa, on ylisanailu. Liturgiassa minun puolestani saa kielenä olla vaikka sanskriitia, Pyhän Liturgian merkitys ja pyhyys on juuri siinä itsessään, Pyhässä Liturgiassa, joka tavallisesti pyhittää ihmisen tai tekee ainakin rauhalliseksi. Poikkeuksiakin on ollut enkä ryhdy nyt kertaamaan, mitä.

Mutta pyhien elämäkerrat eivät vain puhuttele. Jokainen pyhä on ollut niin pyhä jo pienestä pitäen. Niin varmaan.

Johannes Krysostomos mainitaan Decameronen ensimmäisenä päivänä Kuudennessa kertomuksessa. Emilia, yksi ruttoa maalle paenneista kymmenestä nuoresta - kertokaa, onko tarinoita kertovilla nuorillakin jokin muu merkitys kuin toimia kirjailijan äänitorvena, ovatko kertojat persoonia?, kertoo tarinan, jossa maallikko pilkkaa nokkelasti munkkeja näiden ulkokultaisuudesta. Inkvisiittorin oikeudet saanut minoriittimunkki, joka palvoi yli kaiken pyhää Johannes Kultasuuta, pelotteli maallikkoa kuin tämä olisi ollut itse Epikuros, joka kielsi sielun kuolemattomuuden.

Decamerone on minulle paljon teologista keskustelua, jota käyn koko ajan mielessäni. Epikuroksen tietävät kyllä nekin, jotka eivät ole wanna-be-teologeja. Jos ei muuta niin epikurolaisuudesta. Ja Epikuros oli wikipedian mukaan atomistinen materialisti, joksi minäkin itseäni joskus arvelen. Tiedättehän, aivotoiminta on sähköisiä impulsseja ja kuoltuamme meistä tulee kasa alkuaineita, jotka "seuraavassa elämässä" vain järjestellään uudelleen - aluksi ehkä hautausmaan ruohoksi tai kanerviksi.

Tosin me emme voi tietää, mitä tarkoittaa Jeesuksen toinen tuleminen. Tai Kristuksen, ylösnousseen Jeesuksen. Emmekä me tiedä, mikä on elämän henkäys, nefesh (נֶפֶש nep̄eš). Tai ruah, jonka hepreankielisiä koukeroita en tähän käy etsimään. Ajatelkaa, lapsuuteni sankari Karvisen Seija, nyk. Kaukoranta, asui nuorena Israelissa ja taisi hepreaa. Että jostain Kärkölän Järvelän ja Hollolan Tennilästä on joku päätynyt paikkaan, jossa täytyy tuntea heprealaisia kirjoitusmerkkejä. Minusta ne näyttävät kauniilta.

Johannes Kultasuu oli Decameronella vain ohimenevä inkvisiittorin luontoa ja kaksinaismoraalia korostava epiteeli, pintakudelma. Koetin etsiä parempaa sanaa, mutten keksinyt. Inkvisiittori koetti olla kultasuinen, kaunopuheinen, mutta yhtä kaikki - hän oli inkvisiittori. Silti ymmärsin viittauksen piikkinä, vaikkei Johannes Kultasuu itse ehkä ole syypää siihen, mihin inkvisiittori häntä käyttää.

Tässä kohtaa huudahdan, oliko Sibelius itse syypää siihen, että hänen musiikkiaan kuuntelivat natsit. Onko Sibeliuksen musiikki jotenkin fasistista? Ei varmaankaan, mutta ilman inhon väreitä en voi joitain biisejä kuunnella. Heti alkaa mahtipontisuus kalvaa tai sitten itken kuin vesiputous, kun näen, kuinka Olavi Ahonen ja muut kaivautuvat juoksuhaudoista.

Elokuva on minulle aivan liian manipulatiivinen taidemuoto. Se yhdistää kuvan ja äänen. Kuva ja sana vielä menettelevät, mutta manipuloivista äänistä aivoni räjähtävät.

En katso enää elokuvia. Poikkeuksena oli venäläinen nykyelokuva pohjoisessa asuvasta postimiehestä, joka oli rimpuillut eroon viinasta, joka rakasti komeaa kalastuksenvalvojayksinhuoltajaäitiä ja jonka vene varastettiin. Katsoin sen lentokoneessa välillä Saigon-Helsinki sen vuoksi, että näin muutamien venäläisen tai itäisen näköisen vanhemman miehen sitä katsovan. Upea elokuva, mutta niin upea, että oli pakko katsoa se ilman ääntä, jotta en olisi itkenyt koko ajan.

Mustelmia

Elokuvan kalastuksenvalvojan pikku pojasta tuli mieleen Konevitsan kahvilanpitäjän Katjan Sergei-poika. Istuimme Sergein kanssa Konevitsan rannassa, Sergei otti minusta järjestelmäkamerallani valokuvan, koska minä koko ajan kuvasin muita. Sergei sanoi kohteliaasti teititellen, kuten Venäjällä on lasten tapana teititellä aikuisia: "Teillä on minulle niin paljon aikaa, koska teillä ei ole omia lapsia!"

Todellakin! Todellakin! Teki kipeää, mutta se oli totuus. Ja kun nyt joskus olen vähällä musertua 1990-luvun lapsettomuuteni suruun, talon takaosasta kuuluu raivoa täynnä oleva nuoren venäläisnaisen ääni: "ÄLÄPUHUMULLEAAMUISIN." Ja minä kun vain koetin tiedustella, olisiko tänään hyvä aamun mennä kouluun.

Luin arkkipiispa Leon runokokoelman Mustelmia melkein jo istuessamme UKI-pakussa ja matkustaessamme pois Valamon luostarista, jossa kävimme kääntymässä eräällä etsintäretkellä. Siinähän se on. Liian nopeasti. Nyt vasta tajusin esimerkiksi runon arkkipiispan koululaisajan kesäisestä harrastuksesta ja runon jännät nyanssit.

Kirjallisuusopettaja Panu Hämeenaho, jota en nyt väsy siteeraamasta, opetti runojen lukemista. Jokainen tavutus, jokaisen sanan väännös, jokainen graafinen tyhjyys, jokainen riviväli ja rivivälin pituus on merkittävää.

Arkkipiispa kirjoittaa:

Koululaisajan kesäinen harrastukseni
oli kasvattaa kurkkuja ja
oikein iso melooni tai kurpitsa
tein hyvän kompostin
johon siemenet istutin
ne huolella kastelin ja kylmältä suojasin
kurkun kasvu oli suotuisa
minä säilöin maustekurkkuja
ne maustoin mustaherukan lehdillä
paljon tilliä mukana

Suurin meloni oli niin painava
että tuskin jaksoin sitä nostella
ei tarvinnut ruokaa
paljon kaupasta ostaa
kun kurkkuja oli ja kurpitsasalaattia
äidin tekemää herkullista, hyvää
ja kurpitsapuolukkahilloa
monenlaisten ruokien lisänä

Ensin meloni on runossa vulgaaristi kahdella oolla ja sitten yhdellä. Ei voi välttyä miettimästä sitä, että ensimmäinen melooni olisi intertekstuaalinen viittaus Timo Soiniin. Timo Soini vain alkoi kurkkia runorivivälien takaa. Tämä lienee runojen tarkoitus. Se tuo mielikuvia ja häiritsevilläkin mielikuvilla lienee merkitys.

Toinen runo, jonka luin nyt eri tavalla kuin runokirjan ensikokemalla, on tämä:

Runoilijarovasti Aari Surakka
luennoi seminaarissa teologiaa
kirjoitin kymmenet luentolehtiöt
täyteen tekstiä
josta en saa selvää
tänäkään päivänä
enkä mitään muista
sillä välillä
nukahdin tunnilla

Mutta kun emme halunneet
kirjoittaa muistiinpanoja
avasin keskustelun kirjallisuudesta
Sartresta, Camus´ta, Brechtistä
Kafkasta ja muista

Mitä hän näistä opetti
muistan paremmin
kun kannan tiiltä olkapäälläni
ja lepään palmuvuoteellani
läpikäyn oikeusjuttuani
soitan kitaraani
tai maistelen amontillaadotynnyristäni

Varmaan arvelin jo silloin, kun runokokoelman ostin, että runolijassa on jokin muukin ulottuvuus kuin se, mikä ilmeisesti kärttyisäksi käyneessä julkikuvallisessa arkkipiispassa on. Ja että Aari Surakka, jonka uskonnollisia runoja en ole pitänyt kovinkaan mielenkiintoisina, on luennoinut kirjallisuudesta, Sartresta, Camus´ta, Brechtistä....Kafkasta ja muista.

No jopas, en muuta sano.

Jumalan siunaus yksinäisyydessä

Nyt kun menin kirjoittamaan, että en ole pitänyt ortodoksirovasti Aari Surakan uskonnollisia runoja koskaan edes niin kiinnostavina, että olisin niitä lukenut, hiivin ortodoksiteologis-venäläisen kirjallisuuden hyllylle. Siellä se oli! Aari Surakan runokirjan Jumalan siunaus yksinäisyydessä.

Runokirjassa ei ole mitään omistuskirjoitusta. Ei ole mitään hajua, miten se on päätynyt sinne. Ehkä joku on joskus antanut runokirjan Leonidille enkä minä ole muistanut pakata sitä hänelle mukaan, kun panimme kirjastomme kahtia. Tämä lienee uskottavin teoria siitä, miten minulla on Aari Surakan runokirja. Löytyy minulta ortodoksisia palveluoppaitakin. Leonidhan toimi Petrun kirkossa ja muuallakin Pielaveden menneessä ortodoksisessa seurakunnassa ponomarina.

Ehkä olen vierastanut tyyppiä myös sen takia, että sillä on niin hassu nimi.

Mustat valkeat valheet

Eilen otin riskin. Menin S-marketiin kello neljän aikaan iltapäivällä. Katselin lapinlahtelaista keskiluokkaa ja minut valtasi hellyys. Keskiluokka näytti ihan hippimäiseltä. Sympaattiselta. Menin S-marketiin sen vuoksi, että oli ruoanlaittotuuri ja ehkä vähän myös -vuoro. Lisäksi luulin, että joudun palaamaan etsimään Pimua hiihtolenkiltä ja ajattelin, että hankin itselleni viihdykkeeksi Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet.

Luulin, että voin palata Heinäahoon metsään, istumaan autossa sen käydessä tyhjäkäynnillä ja lukemaan halpispokkaria.

Yhden Mustat valkeat valheet olen jo löytänyt kierrätyshyllystä ja kuljetin sen Vietnamiin, sillä arvelin, että tarvitsen reissussa jotain takuuvarmaa, hauskaa, mutta terävää ja kuitenkin helposti sulavaa. Liane Moriarty on varmaankin jossain määrin inhaa viihdettä, mutta hän ah, niin viiltävästi, mutta samalla kummallisen lämpimästi, kuvaa keskiluokkaa.

Moriarty ei sorru sellaiseen, että kaikki hänen keskiluokkaiset ihmisensä olisivat läpeensä paskoja. Hän kirjoittaa siten, että romaanihenkilöt ovat inhimillisiä. Jotenkin sitä vain pitää hänen kaksinaamaisimmastakin keskiluokkaisesta hahmostaan. Jouduin kuitenkin jättämään Mustat valkeat valheet hotelli Sunny Baechin kirjahyllyyn. Maksoin tulomatkalla lukukirjojeni ylipainosta enkä halunnut tehdä sitä toistamiseen.

Kaiken tämän semiotiikan, lyriikan, teologian ja psyko- sekä skitsoanalyysin lomassa on pakko lukea jotain pokkaria.

Eilen kävin myös pitkästä aikaa Antiaikalaisen, Tommi Melenderin, kirjallisuusaiheisessa blogissa. Annan kanaruoka oli kypsymässä uunissa ja riisi-kvinoa kiehui kattilan seiniin liedellä. Melender sanoo, että monet ammatikseen lukevat jättävät kylmästi sellaiset kirjat, jotka eivät vain vedä, kesken.

Minä en lue ammatikseni, mutta olen jollain lailla kuriton lukija. Jos ei puhuttele, ei puhuttele. Kuningas Oidipus Otto Mannisen käännnöksenä ei puhutellut, mutta se minun on pakko tenttiä. Kerron vielä tässä. Kuuluisa ensimmäinen säe Otto Mannisen käännöstä "Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen" oli kuin olisi hypännyt hyllyvään suohon ja uponnut saman tien sekä vetänyt henkeensä suullisen mutaista suovettä.

Sen sijaan Antti Holman Järjestäjälle annoin mahdollisuuden. Sivuutin silmät kiinni kaikki persepanot ja muut perversiot ja lopulta tykkäsin kirjasesta. Holma jotenkin kummasti kirjoittaa lukijan saamaan käsityksen siitä, kuinka Holma kammoksuu lihavia, keski-ikäisiä, teennäisiä naisia, joille on annettu pikkuisen valtaa ja jotka kuvittelevat voivansa säilyttää oman pikkuruisen valta-asemansa panemalla kaikki pomppimaan joidenkin uusien johtamisoppien mukaisesti. Holmalla oli ällöttävä esimerkki kirjastosta ja kirjaston typerästä johtajasta.

Minä en oikein kirjan alkupuolta pitänyt uskottavana, ettäkö kirjastossa työskentelisivät Suomen teennäisimmät uusliberaalit kusipäät. Kun Holma pääsi kuvaamaan teatteria, romaanihenkilöt muuttuivat uskottavimmiksi. Romaanin rakenne oli kaavamaisen klimaattinen. Vähän ennen loppua oli paljon verta ja suolenpätkiä, mikä minusta on täysin tarpeetonta ja mitä meille on tarjoillut Jari Tervo romaaneissaan jo maailman sivu.

Työläinen

Oli eilen S-marketissa ihan oikea ja perinteinen työläinenkin. Olen häneen törmännyt aiemminkin samoissa tiloissa. Olimme nokakkain, juteltiin ja päätin nostaa hänen palkkaansa muutaman sentin.