Pia Valkonen

Toimittajan työstä

su 1.1.2017

Kirjoitin tuonne alemmas jo yhden merkinnän tänään ennen lounasta. Kirjoittamiseen tuli pitkä tauko, sillä minunkin piti tehdä jotain. Tein salaatin ja tyhjensin sekä täytin pyykinpesukoneen pari kertaa, astianpesukonekin tuli täytettyä, astiat pestyä ja kone taas tyhjennettyä. Kohta kone pitäisi täyttää.

Se kotitöissä on, että valmista ei tule koskaan. Pyykinpesu etenkin tuntuu nyt loputtomalta, sillä toinen pesukone meni rikki. Meillä pyöri ennen aina kaksi konetta lauantaisin kuin isommassa lestadiolaisperheessä ainakin. Niissä tosin koneet pyörivät ilmeisesti joka päivä. Kahdella pyykkikoneella tunsin saavani jotain aikaiseksi. Yhden pyörittäminen on pipertämistä eikä koskaan pyykkikori ole kokonaan tyhjä.

Ärsyttää, kun heräsin tänään vasta yhdeksältä. Enkä olisi noussut silloinkaan, mutta piti huolehtia vävyn epilepsialääkkeestä. Hyvä, että piti huolehtia. Päivä olisi mennyt täysin munille, jos vielä olisin nukkunut.

Menetin kuitenkin parhaan hetken päivästä. Semmoinen on, kun kukaan ei ole herännyt ja saan kirjoittaa. Tänään suunnittelin kirjoittavani vaikka mitä ja yhden merkinnän, joka oli verryttelyä, vain olen saanut aikaan! Mälsää. Piti kirjoittamani myös joulukiitoskirjeitä. Sanoin äsken Marialle, että kun asettui television ääreen sängylle puoli-istuvaan asentoon, on siinä pysyttävä jonkin aikaa, sillä meinasin lukea vähän.

Luin Piispanpolku 10:stä (toim. Jaakko Heinimäki) Espoon piispan Tapio Luoman kirjoituksen Johdatuksen makua.

Nyt Anna tuli keittiöön raivoamaan. Matin tekemät joulutortut ovat tiellä. Hänellä ei ole paikkaa talossa jne. No niin, eilen olikin ihan mukava päivä. Ja huomenna alkaa koulu.

Kirjoitin viime vuoden loppupuolella, että lehtihaastatteluiden perusteella en pitänyt oikein minään Kuopion uutta piispaa. Kun luin hänen oman kirjoituksensa Kasvu kastekirkon palvelijaksi otan nyt hattuni nöyrästi päästä, rutistan sen käsiini ja sanon: "Väärin, väärin, tyypillähän on paljon sanottavaa."

Ilmeisesti toimittajat eivät ehdi, jaksa, viitsi tai kykene syventymään henkilöhaastatteluissa ihan oikeisiin asioihin. Toimittajat tyhmistävät ja typistävät haastateltaviaan. Itsekin varmaan silvoin sekä tylsistin ihmisiä. Joskus ei saanut aikaa pohjatietojen hankkimiseen ja free lancerina syyllistyi helposti siihen, että hyppeli nopeasti sieltä yli, missä aita oli matalin. Toisaalta friikulle ei harvoin maksettiin siitä, että hän tekee työnsä kunnolla. Ja nykyään ei etenkään makseta.

Äh, nyt pitää ottaa edellistä lausetta takaisin. Savon Sanomien liitetoimituksesta sain hyvät ja oikeudenmukaiset liksat (kiitos Mirja Kukkosen), vaikka journalistiliiton suosituksiin nekään eivät yltäneet.

Poikkeuksia löytyy Suomen journalismin historiasta. Hyviä henkilöhaastattelijoita oli ja on.

Harmi, etten aikoinaan kerännyt Savon Sanomien Katja Hedbergin tekemiä henkilöhaastatteluja talteen. Mieleeni ovat jääneet Kuopion kaupunginluottamushenkilöstön suuren, myös Luja-Talon mogulin, Hannu Isotalon sekä toisen mielenkiintoisen kokoomuslaisen Jaakko Kekonin henkilöhaastattelut. Missähän lienee Katja Hedberg nyt?

Varmaankin istuu jossain Savon Sanomien hyllyllä opettelemassa lyhyttä ja pinnallista kirjoitustapaa, joka nyt on muodissa. Tiivistä syvähaastattelu 2 000 merkkiin. Kerro maailman luominen uutissähkeellä.

Nyt kirjoitin, että kahdesta mielenkiintoisesta kokoomuslaisesta. Niin. Ilman Katja Hedbergin tekemiä henkilöhaastatteluja molemmat olisivat kuin muukin meren muta siinä uusliberaalissa kokoomuslaisessa iljetyspohjasaastassa, joka yksinkertaisesti on paskonut tämän maan ja näköjään saa paskoa edellenkin, sillä kaikki muut puolueet ovat pakotetut tekemään kokoomuslaista politiikkaa tästä maailman tappiin.

Matin ja Liisan kirjallisuussarja

Matti ja Liisa -lehden kirjallisuussarjaa ihastelin. Aluksi. Sitten aloin miettiä, että strukturoidulla haastattelulla toimittaja pääsee luvattoman helpolla. Ei kun samat kysymykset kaikille sähköpostilla, haastateltava vastaamaan niihin omin sanoin ja toimittaja vain editoimaan tekstit. Kuvatkin voivat jatkossa olla "haastateltavien" omia selfieitä. Ne voi poimia vaikka facebookista.

Kirjallisuussarjan kysymykset kutistivat juttusarjan annin olemattomiin. Haastattelut toistivat itseään ja sarjan kiinnostavuus laski kuin lehmän häntä. Ainoa, joka pääsi sanomaan jotain tähdellistä, oli Kalevi Paldanius. Hän sai kertoa lapsuutensa henkisestä ilmastosta Syvärinpäässä Varpaisjärvellä. Enkä lehtijutun perusteella olisi tajunnut siitäkään, onneksi meillä asuu kotona varpaisjärveläinen, joka täytti Matin ja Liisan haastattelijan jättämät fakta-aukot ja sain haastattelusta enemmän kuin siihen oli kirjoitettu.

Sitä paitsi mitä helvetin merkitystä lukijalle on tiedolla, että joku mielenkiintoinen henkilö ei osta kirjoja ulkomailta? Siinä kohtaa olisi voinut olla jokin muu, haastateltavaa ja aihealuetta tähdellisempi asia. En myöskään ymmärtänyt kysymystä, mikä on haastateltavan kirjaston vanhin kirja. Jos jollain on jokin jännittävä kirja, joka on vanha, siitä olisi voinut puhua. Tätä piti kysyä jokaiselta, kun kerta kysymyksessä oli strukturoitu haastattelu. Strukturoidussa haastattelussa ei voi varioida asioita haastateltavan mukaan eikä päästä tuntemattomiin ennalta arvaamattomiin sfääreihin.

Takana ovat ajat, jolloin yhden jutun tekemiseen saattoi käyttää aikaa. Minä nimittäin käytin. Sen voin sanoa, vaikka monia muita laiminlyöntejä varmasti tein. En koskaan halunnut etenkään henkilöhaastattelutilanteessa antaa sellaista kuvaa, että minulla on jonnekin kiire. Haastateltavan tuli saada puhuttua suunsa puhtaaksi tai tilittää sydämensä kyllyydestä sellaisiakin saloja, jotka eivät päätyisi lehteen.

Eihän meille toki niin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa opetettu. Siellä opetettiin, miten haastattelutilanne pidetään koko ajan hanskassa ja saadaan haastateltava pysymään "aiheessa". Valitettavan usein se näyttää etenkin nykyään tarkoittavan sitä, että haastateltavat joutuvat pysymään toimittajan mukavuusalueella tai ylipäätänsä pidättelemään itseään, jotta toimittajapoloinen ei putoaisi kärryiltä. Usein toimin vastoin toimeksiantajieni tahtoa. Toimeksiantajien tahto kun on se, että mennään tilanteeseen, tehdään pikahaastattelu, otetaan kuva, lähdetään mahdollisimman nopeasti pois ja tulostetaan jotain joutavaa lehteen. Esimerkiksi Yrityskuvalteheen paskamarkkinointijuttuja tehdessä tahdoin antaa aikaani haastateltavilleni.

Minusta oli tärkeää, että yrittäjiä kuuntelee joskus edes joku. Yrityskuvalehden maksaja kuitenkin oli journalismista tai ihmisten huomioon ottamisesta (ne eivät ole sama asia ja sitä paitsi Yrityskuvalehti yritti vain pikkuruisen näyttää oikealta aikakauslehdeltä, silppuinen mainoslehtihän se oli ja on edelleen) ..... yhtä pihalla kuin minä yritysjohtamisesta (nykyään) ja maksoi riistopalkkiot (Yrityskuvalehden yrittäjä oli edellä aikaansa, nythän on friikkujen kusettajien markkinat, kun lehdistä tippuu pois potkittuja toimittajia kuin räystäältä pisaroita kevätaikaan).

Pidin silloin ja pidän edelleen työni jälkeä enemmän arvoisena ja yhteistyömme katkesi. Arvostan Yrityskuvalehden perustajaa kuitenkin. Hän on pitkän tiensä pienistä oloista kulkenut. Ja niinhän se on, että nylkyrit pärjäävät.

Olen edelleenkin pahoillani siitä, että minulla ei riittänyt pitkämielisyyttä Matti ja Liisa -lehden käypäläistä Juha Thitziä kohtaan, jota konserninperkele jouksutti liikatoimittajatilanteessa ympäri Maakuntien pikkulehtiä juurikaan välittämättä siitä, missä toimittaja asui.

Toimittaja tuli Lapinlahden vammaisneuvoston foorumiin tekemään juttua, ei tehnyt muistiinpanon muistiinpanoa, näytti kiireiseltä ja hyvin hyvin ahdistuneelta, sanoi monta kertaa, että pitää rientää seuraavaan tilaisuuteen, oikein alleviivasi sitä, että eihän sitä näissä tuntikausia istuta, soitti tilaisuuden jälkeen ja pyysi minua, puheenjohtajaa, käytännössä sanelemaan hänelle jutun puhelimessa. Taisin tiuskia hänelle, että hänhän se konsernilta palkkaa saa jutun kirjoittamisesta. Me järjestimme foorumin, minä olin puheenjohtajana ja foorumin osallistujat tekivät sen annista omat johtopäätöksensä.

Tottahan ymmärsin, että konserni on konserni on konserni on konserni ja paikallislehden juoksutoimittajalla oli (on) esimiehenään ihminen, jota lähinnä kiinnosti se, onko tukka hyvin ja näkyykö kello.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi