Takashi Hiraiden Kissavieras

Toivon pikaista uusliberalismin obduktiota

to 19.1.2017

Eilen sain oman Kuningas Oidipuksen Veijo Meren käännöksenä sekä oman kappaleen Giovanni Boccaccion Decameronesta. Jos jotakin Suomessa saa halvalla, niin klassikoita Huutonetistä. Samassa paketissa Decameronen kanssa tuli tamperelainen Scifi-lehti Portti. Nauratti, kun kannessa oli isolla Markku Soikkeli ja lööppiotsikko Scifin historia on hullun tiedemiehen historiaa.

Scifi on genre, johon en ole edes ajatellut tutustuvani niin kuin runouteen. Markku Soikkelin ja tämän kirjailijavaimon Saara Henrikssonin blogeja on kiva lukea. Vähän niin kuin kansatieteellisessä mielessä. He ovat viehättäviä ja erikoislaatuisia sekä pystyvät näkemään oman proletarisoituneen todellisuutensa niin suloisen sivusta, niin sivusta. Toinen aviopuolisoista on omaan erikoisalaansa kiinnittynyt, hän on aivan jossain muissa sfääreissä kuin jokapäiväisessä lapsiperhepyörityksessä, ja toinen on niin nuori, että oikein säikähti, kun joskus mainitsin erään ikääntyneen kirjailijan, naisen, minun ikäiseni.

1960-luvulla syntyneiden ikäluokka on ilmeisesti jotain dinosaurusten ja henkisen kuoleman välimaastosta. Näin tulkitsin. Mutta nuoruuteen ei auta kuin aika ja sitten onkin henkisesti kuollut, kohta fyysisesti. Amen, amen, amen.

Minäkin joskus uskaltaudun S-marketiin prime time -aikaan, kun työt normaaleilta ihmisiltä päättyvät. Sen sijaan, että joutuisin kylmän tuskanhien tai kainaloita kuumottavan ahdistuksen valtaan niin kuin ennen, minut täyttää hellyys. Tuokin tuossa pujoparta, menestysyrittäjä, mutta näyttää sympaattiselta rippikoulun kesäteologilta, ei puutu kuin kitara selästä. Tuokin tuossa, opiskeli uuden ammatin, mutta palasi entiseensä, breikki teki hyvää, näyttää nykyään vähän hipahtavalta, mutta ei liikaa, jotta menettäisi uskottavuutensa.

Seuraan kaikkea tätä täysin ulkopuolisena. Olen prekaari, en kuulu joukkoon. En mihinkään joukkoon. Ja se, että korostin törmänneeni sattumalta oman yritykseni työntekijään kaupan kassajonossa, tarkoittaa sitä, että minun on ihan turha koettaa elätellä sellaisia toiveita, että me epämääräiset hybridit joskus jotenkin sulautuisimme perinteiseen työväenluokkaan.

Se olisi ihan yhtä teennäistä kuin 1960-lukulaisen epätoivoinen renkutussovitus Bertolt Brechtin runosta Elvi Sinervon käännöksenä: "Siis vasen yks kaks, siis vasen yks kaks, missä paikkasi, tiedätkö sen? Tännepäin, täällä marssivat työläiset, sinä myös olet työläinen."

Tai siis olemmehan me kaikki työväenluokkaa, me, yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia maailman väestöstä, jotka emme tule toimeen pääomillamme, jotka sitä paitsi tällaisella epämenestysyrittäjällä ovat koko ajan negatiivisia ja kaikki käppyrät näyttävät etelään, mutta tiedostamisesta on turha puhua niin kauan kuin meillä on Ylen ajankohtaisohjelmat, kauhukabinettihallituksia toinen toisensa jälkeen (jokainen hallitus, jossa on kokoomus, on kauhuhallitus), kiky ja sote ja vitun protofasistiset persut ja koko helvetin järjestelmän valheellisuus. Olen niin kurkkuani täynnä. Onneksi Timo Isosaari jaksaa kirjoittaa ja analyyttisemmin sekä ilman kirosanoja. Heikki Patomäkikin on lähestynyt nykytodellisuutta blogissaan, tosin aika teoreettisesti, kuten hänellä tiedemiehenä on taipumus. Ja Anna Kontula kirjoitti Luokkalain, joka oli mieto, ihan kiva. Anna Kontula on löytänyt jonkun oikean prolen, lvi-asentajan, ihan kiva sekin. Kirjoitti innoittuneen ja rakastuneen blogimerkinnän. Kiva, kiva. Miksi olen näin hapan? Siksi, että kaipaan jotain, jotain repäisevää, raatelevaa, todellisuuden paljastamista, uusliberalismin obduktiota.

Naisten mustat
valkeat valheet

Yrittäjäin yhteisissä hetkissä olen ollut ja sinänsä on ollut kivaa, mutta siitä marinasta, että yrittäjäjärjestöväki ei tee mitään, seuraa sellainen johtopäätös, että yrittäjäin yhteisissä hetkissä, joissa olen ollut, ovat olleet paikalla ihan väärät yrittäjät. Me olisimme olleet ja jotain varmaankin tehneet. Ei sitten, pitäkää tunkkinne, me emme olleet niitä yrittäjiä, joiden hetkissä olisi pitänyt olla. Niinpä hetket lopetettiin.

Naisyrittäjien lounailla Iisalmessa kävin pari kertaa, mutta lyyhistyin erään supermartan omnipotenttiin monologiin. Ajattelin, että supermami saapi pitää areenansa. Tosin muutkin pöydän ympärillä näyttivät musertuneilta ja kanssani mukana ollutta lapinlahtelaista naisyrittäjää oli turha enää siihen sakkiin houkutella.

Harmi sinänsä, sillä joskus on ihan rentouttavaa puhua joutavia, niitä näitä kissanpäitä. Esimerkiksi siitä, että vihreistä kasviksista, kuten salaatin lehdistä, saa foolihappoa ja kynnet kasvavat.

Liane Mortiartyn Mustat valkeat valheet alkaa siitä, kun koulupiirin äidit vievät lapsiaan esikouluun. Nuori Jane, yksinhuoltaja, törmää ikään kuin todellisuuteen. Hän joutuu tekemisiin muiden äitien kanssa. Minulla on ihan samanlainen olo. Mitäpä minä keskiluokan kanssa oikein puhuisin? On ilmoja pidellyt.

Onneksi on ihmisiä, joiden kanssa pääsee heti asiaan. Eilen K-marketin kassalla keskustelimme siitä, millainen saarnaaja on Juha Heikkilä. Hänessä lienee samanlaista järeän, mutta vähäpuheisen, hengen miehen henkeä kuin luterilaisessa arkkipiispa Kari Mäkisessä. Harmittelin sitä, että olin Kelan uupuneiden kuntoutuksessa, kun oli Juha Heikkilän kolmas alustuskerta sarjan varsinaisesta otsikosta: reformaatio.

Koetin muuten merkinnässäni jokunen aika sitten kertoa, että Matti ja Liisa -lehdessä olleet Siipiin tekstit olivat juuri niin epäsovinnaisia kuin julkaisujen rajoissa voi olla. Jopa Siipiin tekstien vuoksi jouduin kesäpäätoimittajana keskustelemaan erään ilmeisen naiivin biblisistin kanssa siitä, kannattaako tämän katkaista Matin ja Liisan tilaus. Muistaakseni kyse oli Siipiin tekstistä Mummoseksiä.

Eipä kirjallisuuslisensiaatti Esko Karppanenkaan tarjonnut Aamun Koittoon esseetään, jossa hän käsittelee Neitsyt Marian immenkalvoa. Ihmisillä on kuitenkin itsesuojeluvaistoa. Minulta sellainen puuttuu ajoittain. Olenhan minä toki huolissani siitä, etten saa enää koskaan mistään mitään työtä, mutta jos niin on, ollaan sitten ilman. Kyllä Jumala meistä huolen pitää, sanoi meirän äitee, kun ukkonen jyrisi. Ja kyyhötimme Kärköllän Järvelän Vuorimaalla tallineteiseen parkkeeratun pikku Fiiatin penkillä ja pelkäsimme henkemme edestä. Isä oli keuhkoparantolassa Hämeenlinnassa. Häneltä diagnosoitiin työperäinen astma.

Isä pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle ja hänelle aukesi ihan uusi maailma. Vapaus tauottomasta raatamisesta. Nykyään sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Tosin en minä ole koskaan missään työelämässä oikeasti ollutkaan. Ei tule sellaista menettämisen kauhua, kun eläkeikä koittaa.

Kävin taas lukemassa siivun Liliane Moriartyn Mustia valkeita valheita. Kuten Janella, ei minullakaan itse asiassa ihan tarkalleen ottaen ole kyse huonommuudentunteesta, vaan siitä, ettei oikein voi selittää. Mikä meidän perhe on? Meidän perhe on täysin raitis ja uskonnollinen, yksi lapsi on helluntaiseurakunnan piireissä, äiti Jehovan todistajissa, lasten isäpuoli varpaisjärveläinen rukoilevainen, toinen lapsi tiedostava ateisti, joka inhoaa enkelischeissea, lasten biologinen isävainaa oli yhtä aikaa osholais-zeniläinen ja Venäjän äreä ortodoksi, Petrun kirkon ponomari ja Krestyssä sekä zonalla istunut heroinisti. Me olemme yhtä aikaa vähävaraisia, mutta sitten kun meillä on vähänkin rahaa, tilaamme pöydän Mustasta Lampaasta ja syömme siellä vegaaniruokaa.

Me ajamme autoilla, jotka kutistuvat omaan ruosteeseensa keskiluokan city-maastureiden väliin juuri siellä S-marketin parkkipaikalla, mutta välillä löydämme itsemme samasta maasta lomalta kuin Iisalmen Itikan isäntä. Meillä on ärsyttävä ökytalo keskellä kylää ja samalla piha täynnä romuja, jotta ihmiset tiedostaisivat, ettei kyseessä ole eliitti. Kyseessä on rakennusliike, jonka varastona talon piha on. SM-tason parakeihäänheittäjän äiti Simosen Ritva huudahti ihastuttavan haltioitumisen vallassa meidän pihasta: Tämä on kuin maalaistalossa! Niin. Se kuulosti niin mukavalta. Tosin sen jälkeen pihaamme on tullut lisää öljysoraa.

Ei tässä ole mitään järkeä.

Menen ulos ja nojaan pääni epätoivoisena Volvoon, jossa on nosturi. Ai, niin en voikaan. Volvon osa on nyt olla työmaalla, jotta työmaa näyttäisi siltä, että siellä työskentelevät varteen otettavan yrityksen työntekijät. Voi, kun voisin ruveta kertomaan, millaisia ihmisiä meillä on töissä. Vähintäänkin yhtä värikkäitä kuin itse yrittäjät, ei mitään perusrakentajia. Omanlaisiaan persooniaan kaikki työmiesnaisia myöten.

Japanilainen kissavieras

Birgitta (kissa) juoksee pitkin tupaa lattialle vahingossa pudottamani viinirypäleen perässä. Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras kuvasi ensimmäisellä tasollaan suloista tyttökissaa, joka kävi pariskunnan luona kylässä. Japanilaiset jotenkin hyvin tarkasti osaavat ymmärtää kissojen domestikoitumisen, toisaalta kissat koko ajan säilyttävät oman suvereniteettinsa. Ne ovat domestikoituneita juuri silloin, kun niille itselle sopii.

Toinen taso oli päähenkilöpariskunnan yhteiskunnallinen vajoaminen. Kummatkin puolisot saavat elantonsa kirjoittamisesta. Mies sanoo itsensä irti vakituisesta virastaan kustantamosta ja ryhtyy vapaaksi kirjoittajaksi. Tonttien hinnat nousevat eksponentiaalisesti. Kaikki on kerrottu niin vaivihkaisen hienotunteisesti, ettei sitä tyhmempi globaalin uusliberalismin obduktioksi huomaisikaan.