Mustat valkeat valheet

Isä ja äiti

ke 25.1.2017

Iskä täyttäisi tänään 97 vuotta. Paavon nimpparit, muun muassa kummipoikani pikkuveljen Pielavedellä. Paavon päivänä pitää olla pakkasta, jotta kesästä tulisi normaali. Semmoinen on sanonta, jota en nyt muista.

Pitää tosissaan olla siellä kirjallisuusopintojen peruskursseilla. En muuten ikimaailmassa lukisi Boccaccion Decameronea loppuun. Se, että en ole lukenut klassikoita, on varjostanut häpeäpilkkuna elämääni.

(Väärin, väärin, miten häpeäpilkku varjostaa elämää? Mikä verbi tähän nyt käy? Häpeäpilkku on ehkä kaivertanut elämääni. Se on tuntunut pistoksena. Siis! Häpeäpilkku on pistoksena kaivertanut elämääni ... minkä? Rei´än? Viiltänyt haavan? Äh, vaikeaa ja ulkona paistaisi jo aurinko, mieli tekisi hiihtämään ja palkat on laskematta!)

Minähän olen parisuhteissani juuri sopeutuja ja olen ollut sekä aviossa että aikaisemmin 1980-luvulla avossa yliopiston kirjallisuusopiskelijan kanssa sekä tehnyt lapseni todellisen kirjallisuusfriikin kanssa, joka tykkäsi yli kaiken Proustista ja Joycesta. Kaikki tapahtui vain niin nopeasti, etten ehtinyt suhteiden aikana maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin. Oli suhteen nousut, kliimaksit ja laskut. Ja aina uutta putkeen. Ei siinä paljoakaan vaikeatajuisia kirjoja lukea ehtinyt, vaikka olisi halunnut.

Koetan nyt paikata tilannetta ja lakkasin sopeutumasta. Aloin sopeuttaa toista itseeni. Itse asiassa aikuisten oikeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Minä olen aina ollut se, joka muuttaa jonnekin - paitsi lasten isä kyllä muutti käskystäni Suomeen -, minä olen ollut se, joka koettaa muuttaa persoonallisuutensa, tyylinsä ja kaiken, jotta saisin aikaan lapsia jonkun kanssa. Sitten kun ei ole mennyt niin kuin piti, alan rettelöidä ja lopulta pakkaan kamani kamalaa meteliä pitäen ja häivyn.

Tai heittäydyn niin hankalaksi, että minut savustetaan pellolle. Näin teki Hesarin pääkirjoittaja Juha Akkanen ja olen siitä hänelle kiitollinen lopun ikääni. Juha Akkanen on elämässäni eräs kovimpia kasvattajiani Leonid Nikolajevitš Ljuhanovin lisäksi, ollos jumalanpalvelija Leonid todellakin iäti muistettu. Hirmuisia auktoriteetteja ja kovia totaliteetteja. Ja auktoriteetti sitten sanan alkuperäisessä merkityksessä: auttaa kasvamaan. Kumpikaan Elämäni Herroista ei suostunut tekemään niin kuin Minä halusin.

Nykyinen aviomieheni on turvallinen kohde tuntea vihaa. Jos olisin osoittanut vihan tunteita lasteni isää kohtaan, olisin ollut tuotapikaa vainaa.

Ihmisen historia

Aika useasti nykyään yhdessä nykyisen aviomieheni kanssa nukkumaan käydessä luemme jotain kesken olevaa kirjaa. Annoin aviomiehelleni isänpäivälahjaksi Yuval Noah Hararin Ihmisen lyhyen historian, vaikkei hän nyt isäni olekaan, eikä edes muistuta meidän iskää. Vai muistuttaako sittenkin? Sama maaseudun sivistystahto - Matilla maaseutu-työväensivistystahto - isän kuolemasta on niin kauan, etten oikein tahdo muistaakaan, millainen isä oli.

Tein lapseni äitini kanssa. Leonid oli niin kuin meidän äiti. Iskä haihtuu ikään kuin aina taustalle, kun koetan häntä muistella. Iskä istuu pöydän ääressä ja lukee Maaseudun Tulevaisuutta tai Hesaria, ääneen Maaseudun Tulevaisuuden jatkokertomusta. Äidin nakutus kuuluu taustalta. Aina jotain oli pielessä. Äiti raatoi, raatoi, raatoi, pesi pyykin käsin, kuurasi lattiat, ajoi Multamäkien nurmikkoa, ajoi nurmikkoa, kitki kukkapenkkejä, haravoi lehtiä, teki polttopuita.

Äiti raatoi, vaikka oli varmaankin yhtä vähävoimainen ja helposti väsyvä kuin minä.

Iskä oli rauhantahtoinen, siinä, missä meidän äiti riidanhaluinen. Äiti oli minulle kuitenkin merkittävämpi. Äiti oli körttikuri, teologia, tunne, riita, ristiriita, erikoinen, kummallinen, outo ja tietysti ikivanha, ihan hävettävän vanha kavereiden äiteihin verrattuna. Saman näen kuopuksessani. En eilen sentään saapastellut lukiolle hiihtokalasaappaat jalassa. Minulla oli yllä Minna Suurosen satutakki ja hassu kukkahattu päässäni. Olen sopeutumassa semmoisiin vermeisiin, saatan minä julkisesti Lapinlahden kyläraitilla olla jotain muutakin kuin rekkakuskilesbofiikki. Haaveilen samanlaisesta mekosta kuin Anne Paulo-Tuovinen (vihr. ihansikahyvämuija, paulokarjalaismaista mutkattomuuta ja ilmavuutta).

Kukkahattutäyteyteni on nyt niin uusia asia, että tätä pitää ihan pohtia.

Naurattaa, kun olen sanonut helvetistä puheen ollen Jehovan todistajasisarille, ettei meidän äiti körttitaustastaan huolimatta koskaan uhannut helvetin tulella. Synnistä hän kyllä sen verran piti minua ajan tasalla, että sitä on aika moni asia: värikäs pukeutuminen, kortinpeluu, tupakanpoltto, röyhkeä ja tilaa vievä käyttäytyminen - antinöyryys, viinanjuonti etenkin ja semmoinen, että sanoo ryssä tai hullu. Niin ei meillä saanut sanoa. Nauratti sen vuoksi, koska tajusin. Äiti oli niin hirmuinen, ettei mitään helvetin tulta tarvittu. Riitti, että äiti suuttuu.

Minä taidan olla samanlainen Annalle. Anna on monta kertaa sanonut, että en ole mikään oikea äiti. Oikea äiti on lempeä. Minä en ole. Minä olen tasapainottomuuteen asti kiivas äiti. Ja nyt pitää niitä haavoja paikkailla. Ensi lauantaina koetamme taas Kuopiossa. Käydään etsimässä lukion seuraavan kurssin kirjoja ja etsitään Pentikin kauppa, jossa käyttää Paula-siskotädin antama lahjakortti.

Yuval Noah Hararin Ihmisen lyhyestä historiasta vielä sen verran, että kirja osoittautui kovin kiinnostavaksi. Muistan, kuinka koetin löytää lukuasentoa Matkuksen odotustyynyillä, jotka varmaankin ovat siinä käytävällä tuskastuneita vaimojensa shoppailuun aviomiehiä varten. Minä viihtyisin Matkuksessa kirjan kanssa viikkokausia.

En halunnut kuitenkaan korkata kirjaa kuin vähän vain alusta ennen Mattia. Niinpä sitten jouduin pitkän aikaa kiristelemään hampaitani sivussa Ihmisen lyhyestä historiasta, kun Matti milloin hihitteli, milloin ihmetteli Yuval Noah Hararin tekstiä. Ilmeisesti kirjassa oli kosolti uskontokritiikkiä, sillä Matti sanoi hyvin miedosti, että hm, hm, tämä ei kovin positiivisesti uskontoihin suhtaudu.

Kuulkaas. Ei kuulkaas haittaa yhtään, vaikka Yuval Noah Harar vinoilee uskonnoille. Minusta Raamatun luomiskertomus ei ole mitenkään ristiriidassa evoluution kanssa. Luomiskertomus on kirjoitettu aikansa tietämyksellä ja aikansa sanoilla sen ajan kaikille ihmisille.

Ne Mustat valkeat valheet vihdoin

Eilen merkinnässäni juutuin horisemaan taas romaanien kaavamaisuudesta ja Jari Tervosta. Minulta oli syntymässä teksti Mustista valkeista valheista, mutta edellisenä iltana olin taas astunut avioraivon mustaan lampeen. Adrenaliinin jäljet olivat vielä elimistössäni eikä teksti tullut ulos. Juutuin vain samaan pisteeseen kuin moneen kertaan ennenkin. Tuli jumijumijumi.

Avioraivo on muuten jännä juttu. Se on mustaa kuin suolammen vesi, yhtä aikaa jäätävän tulista ja polttavan kylmää. Olin valmis repimään silmät päästä liittomme kutsuvieraasta, koska en ehkä revi silmämunia kuopistaan ulos aviomieheltäni. En sentään. Kutsuvieraan täytyy olla jokin monimutkainen projektio. Minun oma pikkuinen defenssini, minän puolustukseni. Tyttäreni, jonka tapan.

Hän on työkalu, jolla käsittelen avioliittoani. On niitä työkaluja ollut ennekin ja kiitos heille ja samalla anteeksi. Minuakin voi sitten käyttää erilaisiin tarkoituksiini. Olen aina valmis avuksi.

Iltamyöhää kohden tulin suolammen avannosta ja avioraivostani ulos ja luin taas jonkin matkaa Decameronea.

Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet on halpa pokkari, kioskikirjallisuutta. Siksi siinä piti tapahtua murha tai no, tappo se vain oli. Mustat valkeat valheet on kuitenkin toistaiseksi paras kuvaus lähisuhdeväkivallasta. Arvelen, että se ei olisi pokkari tai S-market-kirja, jos siinä ei olisi ollut juuri sitä kaavamaista rakennetta - jännite nousee, nousee, nousee, nousee ja poks, kaaos, murha, jännityksen purkautuminen, seestyminen.

Minulle olisi riittänyt vallan mainiosti, että lähisuhdeväkivaltaan heräävä parempiosainen nainen olisi vain latteasti muuttanut vuokra-asuntoonsa, julistanut miehensä lähestymiskieltoon ja alkanut sovitella lastensa huoltajuutta. Se pokkarissa kuitenkin oli mukavaa, että poikansa luokan vanhempien joukossa ulkopuolinen, hieman alaluokkainen ja prekaari-luuseri Jane löysi itselleen baarinpitäjän, jota oli luullut homoksi. Kyllä minun lempiromaaneissani saa onnellisia loppuja olla, en todellakaan kaipaa enää yhtään onnetonta loppua mihinkään kertomukseen.

Sellaiset olivat tärkeitä nuoruudessa. Ehkä ne valmistivat tulevaan. Elämässä ei välttämättä ole onnellisia loppuja, ellei lopeta kertomusta siihen maagiseen kohtaan juuri ennen kuin parisuhteen osapuolet alkavat kiistellä roskapussin viemisestä. Mehän muuten saimme parisuhdeoppimme sellaisista elokuvista kuin Paris, Texas tai Blue Velvet. Eivät ne oikein hyvää ennustaneet.

Liane Moriarty on nainen ja kirjoittaa kuin nainen. Olen siitä ylen kiitollinen. Jos kirjoittaja olisi ollut jokin angstinen nuori mies weltschmertzin kourissa, kuten Tommi Melender kirjoittaessaan Ranskalaista ystävää tai Lohtua, hän olisi kirjoittanut kaikki Mustat valkeiden valheiden romaanihenkilöt kapitalismin atomisoimiksi yksilöiksi, epämiellyttäviksi ja tunnekylmiksi.

Vaikka osa Moriartyn romaanihenkilöistä oli jopa ylempää keskiluokkaa, hekin onnistuivat olemaan inhimillisiä. Pidin kaikista. Ja samaistin itseni voimakkaasti sivupäähenkilöön Madelineen. Tapahtumat näyttäytyivät ikään kuin Madelinen näkökulmasta ja hän sekaantui kaikkeen, mutta oli kaikesta jotenkin oudosti sivussa. Minäkin olen kaikesta oudosti sivussa. Ihan kaikesta.

Moriarty lisäksi kuvaa juuri niitä hienonhienoja luokkaeroja. Ne ovat aavistuksen omaisia nyansseja, joita ei välttämättä pidä kirjoittaa ihan auki. Ainakin jos haluaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Hienonhienosti kuvattuna ne saavat aikaan hiljaista sisäistä värinää. Samat aavistuksen omaiset nyanssit oli havaittavissa Decameronen kertomuksessa (s. 342-344), jossa leipuri Cist toimittaa paavi Bonifaciukselle ja tämän hovimiehelle Geri Spinalle viiniä.

En ymmärtänyt kertomuksen kaikkia luokkakiemuroita, osa niistä lienee jäänyt juuri kyseiseen historialliseen kohtaan, mutta sen ymmärsin, että ei vain ollut sopivaa tarjota paaville viiniä. Suoraan. Kertomuksen kertojan Pampinen sanoja mietin: "... Samoin kätkevät nämä maailman palvelijattaret usein parhaat lahjansa huonoimmin arvossa pidettyjen toimien varjoon, jotta voisivat tarvittaessa vetää ne esille ja jotta ne loistaisivat silloin sitä kirkkaimmin." (Giovanni Boccaccio Decamerone Kuudes päivä Toinen kertomus s. 342)

Ortodoksisessa palveluksessa pappi jakaa ehtoollista kutsumalla eukaristiaan osallistujaa etunimellä ja Jumalan palvelijaksi. Se on kiehtovaa ja melkein voisin liittyä taas kyseiseen hallinnolliseen järjestelmään vain kuullakseni kauniit kutsusanat. Ei turhaan aputoiminimeni nimi ole Lehtipiika. Muistan niin hyvin, kun ilmeisesti omaa p...e....n...i....stään aivot täynnä oleva mainosmies Jouni Koistinen kysyi minulta Iisalmessa jossain yrittäjäin megamyrskytärskyhyrskypeppuheppujeejee -tilaisuudessa käyntikorttini nähtyään: "Lehtipiika..... onks tää firma jotenkin nöyrrrrä?!?!?"

Mutisin jotain epäselvää siitä, että Suomen ortodoksiselle kirkolle päätoimittajapalveluita antavan firman on syytäkin olla nöyrä.

Kävin vielä kyseisen heppulin supermageessa toimistossa Kuopion Tecnopolitaniassa neuvotteluissa, joista heppulipeppuli itse myöhästyi kuin alleviivatakseen firmani vähäpätöisyyttä, mutta kun katsoin kalenteriani, tulin siihen tulokseen, että heppulipeppulihelppojouniheikkisen hinnoilla ei kyseisiin yritysjulkaisuihin lehtipikkupiikasella ole aikaa. Ajattelin, kusettakoon jotain muuta. Niin kuin jeppe sitten tekikin. En tiedä, missä hänen nuori Iisalmen Sanomissa ollut ihan tolkun nuori naistoimittaja nykyään on.

Jouni Koistisen jälkeen tämä oli toisessa samansisältöisessä julkaisussa, joka myös perustui markkinointischeißeen.

Allergisoiduin markkinointischeißeen niin pahasti noina vuosina, että lopetin ulkomaankauppakurssinkin. Kirjoitin Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n kansainvälistymis-markkinointisuunnitelman ja joka sana oli aivan täyttä tuubaa. Itse asiassa koko ulkomaankauppakurssi oli valtion rahojen väärin käyttöä, sillä se oli MIF:n nopeasti kokoon kyhäämä hököstys juuri siitä samasta johtamistaidon jenkkiopista, jota olin siihen mennessä opiskellut ainakin viidellä kurssilla. Kurssin päälle oli vain lätkäisty leima: ulkomaankauppa. Jee ja rahaa virtasi MIF:iin sisään.

Allergiani vuoksi en koske rakennusliikkeen nettisivujen sisältöön kolmen metrin kepilläkään. Oksennan, kun vain ajattelinkin, että pitäisi laatia yritystekstiä. Ei kiitos. Onneksi firmassamme on tyyppi, joka liikkuu ketterästi kontekstista toiseen. Ihan aarre ja kaiken lisäksi hän on minun rekryni tähän touhuun!