Boccaccion pentele ja hänen puuduttava Decameronensa

Olen poissaoleva

Kirjallisuuden takia

ma 23.1.2017

Hiki tulee. Ensi lauantaihin kello kymmeneen mennessä pitäisi olla Boccaccion Decamerone luettuna ja analysoituna ainakin auttavasti. Nyt pyydänkin kaikilta osapuolilta anteeksi, jos olen kovin poissaoleva enkä vastaa esimerkiksi puheluihin. Aivokapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä nyt mihinkään muuhun kuin opiskeluun ja töiden tekemiseen huitaisten, huonosti ja vähän siinä sivussa.

Koetan kuitenkin psyykata itseäni keskittymään numeroihin.

Decameroneen tartuin eilen iltasella kuuliaisesti ja muutama kertomus sujuikin ilman naamanvääntelyitä. Mutta sitten alkaa takuta. Kertomukset ovat niin samanlaisia ja kaavamaisia. Ensimmäisenä päivänä puhuttiin tärkeistä teemoista ja tekstissä oli ainakin minulle pohtimisen aihetta, mutta sitten alkoi tulla tarinaa kaavalla:

"Olipa kerran irstas munkki, joka halusi päästä muhinoimaan siveän naisen kanssa, joka oli nuori ja jonka aviomies oli vanha sekä impotentti tai jopa kuollut. Tapahtui kaikenlaista ja lopputulos oli se, että munkki joko pääsi siveän aviovaimon/rikkaan lesken kanssa saman peiton alle. Saattoi käydä myös niin, että siveä aviovaimo/rikas leski teki irstaalle munkille kepposen ja irstas munkki löysikin itsensä pimeästä peiton alta ruman palvelustytön kanssa, joka sai palveluksestaan emännältä ylimääräisenä palkkana paidan."

Semmoista kerronnallista vaihtelua saattoi olla, että esimerkiksi Kahdeksannen päivän Neljännessä kertomuksessa irstaileva rovasti ei löydäkään itse itseään ruman palvelustytön kainalosta, vaan hänet löytää piispa.

Toinen kerronnallinen vaihtelu, jonka epätoivoisessa horteessani havaitsin, oli samaisena Kahdeksantena päivänä ja Kolmannessa kertomuksessa. Siinä umpityhmä maalari Calandrino, joka ei kehity henkisesti kuudennen päivän kertomukseenkaan mennessä, tulee kahden ilkeämielisen kollegansa jujuttamaksi ja luulee muun muassa olevansa näkymätön.

Vaimolle ei kukaan - tietenkään - ollut kertonut mitään ja tämä ilmaisee näkevänsä Calandrinon, joka pieksee naisen henkihieveriin. Calandrino tarttui vaimoa palmikosta ja paiskasi tämän maahan sekä löi ja potki häntä silmittömästi, niin että häneen tuskin jäi eheää paikkaa. Sekään ei auttanut, että vaimo huusi kädet ristissä häneltä armoa. (Boccaccio Decamerone Kahdeksas päivä ja Kuudes kertomus s. 425)

Sillä aikaa älykkäät ja "kivan kujeelliset" kollegat Bruno ja Buffalmacco naureskelivat talon portilla.

Ehkä Boccaccio on vain niin monimutkainen, että harrastelijateologina en oikein tavoita hänen syvyyksiään. Ehkä hän esittää vaimon pieksemisen kevyessä hengessä, vähän niin kuin vitsinä, että tyhmä ja yksioikoinen lukija nauraa vaimon pieksemiselle ja vielä tyhmempää lukijaa, joka ei oivalla Boccaccion ovelaa kertojuutta ja maailmankirjallisuuden historian ensimmäisten novelleiden laajaa monikerroksellisuutta, alkaa vituttaa se, että pitää hukata aikaa tällaiseen paskaan!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ja vielä maailmankirjallisuuden nimissä, voi Pyhä Immenkalvo sentään.