Pia Valkonen

Sarasvatin hiekkaa ja Saharan

ti 29.11.2016

Eilisessä Maaseudun Tulevaisuudessa oli Seppo Vuokon erinomainen yliöartikkeli Saharan metsittämisestä. Minä olen sitä paljon ajatellut - ilmeisesti Seppo Vuokko on viitannut siihen kirjoituksissaan aikaisemminkin. (MT ma 28.11.2016 s. 2 Unelmissa vihreä Sahara)

Sahara oli vihreä vielä 7 000 jKr. Kivi- ja hiekka-aavikoksi se muuttui lyhyessä ajassa, jota edelsi 2 500 vuoden kasvipeitteisen puoliaavikon tai savannin aika. Kasvit eivät elä pelkästään sadevesien varassa, vaan ne pyydystävät viileästä yöilmasta vettä kasteena, joka pisaroi kasvien juurelle. Kanarianmänty on sumunseippaaja. Niin kauan kuin Kanarian saarten metsät saivat olla rauhassa, vettä riitti puroihin ja jokiin.

Apinanleipäpuut ja akasiat ovat hyviä vesisieppareita.

Seppo Vuokko korostaa sitä, että Saharan metsittämisen tulee alkaa reunoilta ja vuoristoista. Saharan autiomaistui 300 vuodessa, sen metsittämiseen voisi riittää samainen rupeama.

Eikös tässä olisi nyt jonkinlainen ratkaisu Euroopan pakolaisongelmaan? Porukat metsityshommiin. Kiina voisi olla sponsorina, sehän ostelee maatalousmaata ympäri maailmaa. Muistan maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen sanoneen, että Kiina ei ole ilmeisesti hullumpi maaisäntä; se investoi eikä pelkästään orjuuta ja riistä.

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maatalous/wsj-kiinalaiset-haukkasivat-7-7-miljoonaa-hehtaaria-peltoa-australiasta-1.143647

http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/Kiina%20osti%20Ukrainasta%20maata-8863

Sarasvatin hiekkaa

Aloin lukea Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Ilmeisesti kirjassa on siteeksi jotain ihmissuhdehömppää, josta Lapinlahden kirjaston lukupiiriraati ei ollut yhtään innostunut. Minä sivuutan tällä kertaa ihmissuhdemössön ja ahmin Isomäen laajaa tietämystä.

Aivan ihana kohta kirjassa oli, kun jumalaisen kaunis Kuolemattomuus-niminen intialainen tutkijatar kertoo hindulaisuuden monista jumalista, jotka ovat vain yhden jumaluuden inkarnaatioita. Juuri menin kirjoittamaan länsimaisen kirjallisuuden historian kurssitehtävään, että Tertullianuksen teoreettisesti kokoonpanema Pyhä Kolminaisuus (lat. trinitas) on hämärä ja akateeminen.

Ylipäätänsä alkoi kyrsiä koko dogmaattisuus.

Samaan dogmaattisuuden vierastamiseen lienee päätynyt virolais-puolalainen polygaamikko Jaan Kaplinski, jonka Kirje isälle tahtoisin lukea toiseen kertaan loppuu ajatuksella sekä samalla tavalla hiljaisesti sekä rauhallisesti hänen esseekirjansa Rajalla, jota ei ole. Minunkin lempi-inhokikseni muuttunut Sirje Kiin hyökkää Jaan Kaplinskin kimppuun Hesarin artikkelissa juuri Rajalla, jota ei ole -kirjasen vuoksi. Tahdon ymmärtää, mistä on kyse, sillä Kirjeessä isälle Kaplinski vihjailee idän suurten uskontojen suuntaan ja harmittelee sitä, että ei ehdi ennen kuolemaansa tutustua esimerkiksi buddhalaisuuteen tarpeeksi.

Lainaan tuonne alemmas eilen illalla tajuntani räjäyttäneen Sarasvatin hiekan kohdan. Intialainen Amrita (suom. kuolemattomuus) arvostelee länsimaisia zarathustralaisia uskontoja (menköön sana länsimainen nyt tässä, sillä onhan islamin syntysijat melko lännessä Intiasta katsoen). Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat zarathustralaisia uskontoja, sillä niiden perusta on Mesopotamiassa Kaksoisvirtainmaassa. Seudulla sumerit keksivät nimittäin ilmeisesti ensimmäisinä maailmassa merkkeihin perustuneen kirjoituksen; nuolenpääkirjoituksen.

Maanviljelyn kehittäminen mahdollisti paikallaan pysyvän asutuksen ja paikallaan pysyminen mahdollisti sen, että joku saattoi jäädä miettimään sellaista asiaa kuin viestintää kirjoitetuilla kirjaimilla. Zarathustralaisuudesta muun muassa Disneyn lastenleffoihin tulee ajatus hyvän ja pahan välisestä taistelusta, maailman jakautumisesta pimeyden ja valon voimiin.

Amrita sanoo venäläiselle Sergeille, josta joku oli lukenut, että on kirjassa Risto Isomäen alter ego: "Koska (teillä) on vain yksi jumala, on olemassa vian yksi suuri totuus, isolla T:llä, eikä lukemattomia pieniä totuuksia, pienellä t:llä. Jokaiseen ongelmaan on siis olemassa vain yksi vastaus, yksi ratkaisu. Hindulaisuuden maailmankuva ei ole yhtä dualistinen eikä, jos sallit, yhtä monomaaninen... monoliittinen, vaan mikä tahansa näkemys on aina oikea jostakin näkökulmasta. Lukemattomat eri totuudet voivat siis olla olemassa yhtä aikaa, vaikka ne olisivat, ainakin näennäisesti, toistensa kanssa täysin ristiriitaisia, koska mitään yhtä suurta totuutta ei ole eikä voi olla olemassa, vaan on vain ääretön määrä erilaisia pieniä totuuksia, joista jokainen näyttää aivan erilaiselta, riippuen siitä, millaisesta paikasta sinä sitä katsot." (Risto Isomäki Sarasvatin hiekkaa s. 66)

Intia on hyvin monimutkainen maa, ajatteli siihen Sergei.

Hm. Olen aina ajatellut, että Intiassa on minulle kaikkea liikaa ja ainakin liian kuuma. Jotenkin maa alkoi nyt kiehtoa. Rakastan kaikkea multituudia ja pienen pieniä totuuksia, näkökulmien värikästä mosaiikkia. Itse asiassa kirjoitin sinne kurssitehtäväänkin, että ärsyttävin kohta Raamatussa on Johanneksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

Ärsyttää, ärsyttää, jos ei lue repliikkiä loppuun. Johanneksen evankeliumin kirjoittajan mukaan Jeesus sanoi kokonaisuudessaan näin: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet."

Etsin idiomia ei enempää eikä vähempää venäjäksi, mutta google-kääntäjä on mekanistinen idiootti. Olkoon nyt sitten näin: ни больше, ни меньше. Jeesus auttaa meitä krisitttyjä ymmärtämään meidän kristittyjen käsitystä Jumalasta. Onhan sitäkin syytä tutkia. Nimenomaan sitä, mihin meitä on opetettu. Sergeille, taitaa tulla ortodoksisesta perinteestä, tuntui olevan yllätys, että kristinusko on omaksunut zarathustralaisia eli persialaisia (?) elementtejä. Ja paljon, paljon, paljon muita yllättäviä juttuja Jeesuksen ajan kilpailevista kulteista.

Tässä ruoka-asiaa...

"Eilen söin vammaisneuvoston kokouksessa kolme ihan pienen pientä palaa aivan tajuttoman herkullista broileripiirakkaa, jonka hain Pitopalvelu Kinnusesta. Täytekakkuun en koskenut ollenkaan, vaikka otin puolalaiseen Tuppervaara-jäljitelmärasiaan Annalle siitä lohkareen. Enkä syönyt sittenkään, kun Anna oli lentisharkkoihin lähtiessään jättänyt pöydälle lohkareen tähteet. En oikeastaan ole kovinkaan perinteisen kermakakun ystävä. Rakastan kyllä suklaakakkua, mutta kermakakku ei ole ennenkään ollut mulle mikään juttu. Nyt en syönyt sitä edes velvollisuudesta.
 
Söin lenkille lähtiessä loput tonnikalapurjoperunasalaatistani, jossa oli ehkä liikaa oliiviöljyä. Paljon kaloreita siis. Öljyn määrää täytyy vähän säädellä. Matti ensin lupasi lähteä kanssani hiihtämään, muttei sitten jaksanut, kun tuli hammaslääkäristä. Käytiin vain laukkaamassa hieman Haukkuvalla.
 
Lenkin ja kauppareissun jälkeen söin pari ruisvoileipää, jonka päällä oli Matin riipimää grillikanaa (ilman nahkaa, kuivana siis). En jaksanut edes margariinia siihen. Meillä mun ravintorasvat varmaan kohta homehtuu jääkaappiin.
 
Sitten pidin taukoa ja tein uuden perunasalaatin. Oli niitä viikonloppuna keitettyjä perunoita niin sanotusti riittävästi. Perunasalaattiin panin paistilohta (hyvää rasvaa paljon, osan lohen ällöttävistä rasvasuikaleista koetin ujuttaa Osku-kissalle pöydän alta, minusta on niin mukava tehdä ruokaa näiden avoimien suiden kanssa, yksi pala omaan suuhun, toinen Oskun, kolmas Pimun, mutta Matti murahti, että se palikka maksoi 5,50 e eikä siitä anneta kissalle tai koiralle grammaakaan.), sipulia, fetaa öljyssä (voi hemmetti sitä öljyä tulee nyt joka paikkaan), rucolaa ja paljon Matin bruscetta-pilkkomaa tomaattia (tomaatteja taas kertyi kosolti, kun Matti otti K-marketin heviosastolla vahingossa pussukan ja mietti, mitä siihen pannaan, kun löytyikin Pirkka-merkkisiä kotimaisia omenoita valmispussissa. Minä sanoin, että ota vaikka tomaatteja. Ja mieshän pakkasi niitä kuuliaisesti.)
 
Kait minä napsin ruokaa tehdessä taas makupaloja itsekin, kun panin vain salaatin jääkaappiin ja aurajuusto-possukääryleet eteiseen jäähtymään. Sitä pahuksen perunasalaattia on nyt armeijan tarpeisiin. Parsa-fetapiirakkaa ajattelin kokeilla tällä viikolla varovasti, mutta ei tässä nyt piirakoita ehdi suunnitella, vaikka kuinka löytyisi valmis voitaikina, kun pitää selvittää viikonlopun keittoperunakattilallinen urakalla.
 
Voi, että mua nauratti sun huomio: Että jaksat kyllä kuoria hedelmät, mutta salaatin pilkkominen on ylivoimaista. Miten se onkaan niin, että minä niin mielelläni lajittelen pyykit ja survon ne koneeseen. Saan pyykit ulos koneesta helposti – varsinkin, jos pitää panna uutta pyykkiä. Mutta pyykin ripustamista en jaksa. Meillä on narut niin ylhäällä kodinhoitohuoneen katon rajassa.
 
Tämän päivän lounaaksi valmistin eilen siinä salaattia tehdessä siis aurajuustoporsaskääröjä kevyessä ruokakermassa. Semmoista ruoan pitäisi olla, että läts, komponentit esikäsiteltynä vuokaan ja sitten jotain loraus päälle ja koko komeus uuniin. Jos pilkon salaatin, en jaksa pilkkoa mitään muuta. Mutta jotenkin olen suunnittelussa hieman edistynyt. Seuraava askel olisi suunnitella arkipäivien ruoat etukäteen sunnuntaina.
 
Pia"
Tässä koirakeskustelua...
"Joo, Matti ei halua myöskään urosta, koska uros ei kuulema voi juosta hangessa (se pili). Minä puolestani en tahdo tänne kuukautisista kärsivää narttua. Pimulla on muuten kiimat harventuneet.
 
Ajattele, meillä oli jossain vaiheessa Pimu ja nuoret sen pentunartut Manta ja Muru. KOLME kiimaista narttua. Ja se jalkapuoli eunukki suomenpystykorva, joka tuli hulluksi näistä naiskoirista ja niiden kiimoista. Nyt on Ennan Muru meillä päivähoidossa. Pimu on taas hädissään, muuttaako se kakara takaisin kotiin. Muru makaa tuossa matolla raatona. Menetti varmaan toivonsa, kun Matti lähti Iisalmeen katsastamaan yhtä pakua. Ei voinut ottaa mukaan.
 
Tosin minä katsastin kerran oman autoni silleen, että Pimu oli mukana. Näin vain kun Pimu nuoli pelkääjän paikalta katsastusmiehen korvaa. Panin silmät kiinni sekä käänsin pääni toiseen suuntaan.
Pia"

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi