Philip Teirin Talvisota

sekä Kärkölän Järvelän lounastarjonnasta ja hedelmistä

Kommunismistakin

ti 13.9.2016

Eilen tuli kumma ilmiö. Menetin puhekykyni tunneiksi. Kävin hammaslääkärissä ja halusin puudutuksen. Pöljä olin, sillä puudutus iski toisen puolen kasvoista halvaustilaan. Kieli ei kääntynyt ja puudutuksesta huolimatta suuta koski, kieltä koski ja koko päätä särki. Kun puudutus alkoi mennä ohi, tuli korvasärky ja kummallisia tuntoaistimuksia.

Otin esimerkiksi kulauksen vettä. Oikealla, puudutetulla puolella, aistin veden lämpimänä ja suun vasemmalla puolella kylmänä.

Muuten hammaslääkärissä oli mukavaa. Edistimme kotimaista omenantuotantoa. Kerroin, että kun kerta suomalaisia on houkuteltu istuttamaan omenapuita ja ryhtymään omenantuottajiksi, meille kotiin ei saa kantaa ulkomaisia omenoita, jos kaupassa on kotimaisia. Tai ainakin joutuu antamaan meriselityksen siitä, miksi ostoskassissa on ulkomaisia.

Juttu lähti siitä, kun arvelin, että hajonneessa hampaassa on omenanjämiä ja jos niitä on, ne valitettavasti ovat puolalaisia, sillä K-marketissa ei tässä välillä ollut kotimaisia omenia.

Hammaslääkäriin lähtiessä söin taas seisovan lounaan. Seisoin jääkaapin edessä ja lapoin suuhun ruisleipää sekä tallensin taskuuni jälkiruoaksi omenan. Firman pomoharjoittelija on yllättänyt minut pari kertaa seisovalta tai melkein juoksevalta lounaalta ja toivon, että hänelle ei tule sellainen olo, että koettaisin jotenkin olla ylidynaaminen.

En ole dynaaminen nykyään ollenkaan, mutta aina kun olen jonnekin lähdössä puolen päivän aikaan, tajuan, että ruokailu on jäänyt taas väliin ja kohta iskee verensokerinlasku. Hammaslääkärin tuolilla huokaisin ääneen, että toivottavasti jälkiruoka ei ole jäänyt hampaankoloon. Lekuria nauratti ja hän alkoi kertoa, kuinka maistelee mielellään eri omenalajeja.

Siinä, kun kirottu puudutusaine vaikutti, kerroimme huoneessa toisillemme, että syömme omenat kokonaan. Minä yleensä pureskelen kannankin. Lekuri sanoi, että siinähän sitä on kuitua. Syön omenat kokonaan, sillä en jaksa raahautua roskiksille viemään jämiä. Myöhemmin illalla keskustelu tuli mieleen, kun Anna antoi käteeni omenankantansa ja sanoi, että pane roskiin; itse omenan lapsi oli kerrankin syönyt tarkkaan kuin pieni orava.

Tuli ilo siitä, että minulla on pentu, joka napsii mieluummin kirsikkatomaatteja kuin karkkia ja mieluummin hedelmiä kuin pizzaa. Tosin Järvelän Nesteellä viime torstaina olin kuristaa jälkikasvuni. Hän ilmoitti ylenkatseellisen viileästi, ettei syö pizzaa. Olimme siihen mennessä käyneet Kärkölän kunnantalon vastapäätä olevassa Kahvikammarissa toteamassa, että tarjolla oli pullaa, Järvelän Osuuspankin viereisessä lounaspaikassa toteamassa, että tarjolla oli hernekeittoa ja perinteisessä Kantakrouvissa toteamassa, että tarjolla oli kaljaa. Ja kosolti olikin, sillä pienluokallinen entisiä teinejä oli terassilla päissään kuin pelikaanit. Lounasaikaan.

En minä lasta hedelmien ja kasviksien syömiseen kasvattanut, vaan isänsä, joka kuori ja lohkoi meille omenat valmiiksi lautaselle ja huolehti siitä, että syömme myös sitruksia.

Perunankeiton jalo taito

Matti jatkaa huolehtimisen perinnettä ja kuorii meille poropeukaloille valmiiksi perunat, kun syömme. Matin tapa ällistytti Touko-veljeäni ja Maijaansa viikonloppuna. Matti olisi kyllä kuorinut perunat koko porukalle. Perinteen mukaan. Meille on kehittynyt hyvä työnjako. Jos pitää keittää perunoita, on automaattisesti Matin ruoanlaittovuoro ja minä siivoan jäljet. Jos joukko äänestää riisiä ja jotain etnofuusioruokaa, minä tai Anna laitamme aterian. Ja minä siivoan jäljet.

Perunoita meillä syödään melkein aina, kun Matti on kotona, joten työnjako on oikeudenmukainen. Minä en mielelläni perunoita keitä, sillä perunankeitossa on määräaikansa. Jos perunat kiehuvat liian kauan, ne halkeavat ja tuloksena on epämääräistä tärkkelysmössöä kuorenpalojen seassa. Jos keitettävä lajike on kova ja kumiperunamainen, liian pitkästä keittämisestä tuloksena on palaneen käry ja kattilan pohjalla toiselta pitkältä kyljeltään mustuneita käkkäröitä.

Minusta ruoanlaitossa pitää saada uppoutua. Kun ruoka on uunissa tai porisee wokkipannulla, pitää saada uppoutua johonkin kirjaan ja rentoutua. Mitä rentoa on siinä, että pitää virittää munakello kertomaan, milloin rentoutumisen voi lopettaa? Olen päättänyt erikoistua etnofuusioruokaan ja lempilajini ovat laatikot, joissa kanan kanssa voi kypsyttää ohra- tai kaurariisiseoksen uunissa määräajoilla päätään liikaa rasittamatta.

Pyykkien pakastus

Myös sen olen nyt päättänyt, että pesen pyykit mukisematta. Matti saa luvan huolehtia ripustuksesta, jos sattuu olemaan kotona, koska häntä aivan suunnattomasti häiritsevät pyykit, jotka marinoituvat pyykkikoneessa. Matti lisäksi on ryhtynyt huolehtimaan pyykkien keräämisestä ulkoa narulta - kerää sitten, kun on jälleen kotona -, sillä minä saatan unohtaa pyykit viikkokausiksi kuivumaan.

Narultahan puhtaat vaatteet lopulta löytyvät. Paitsi, että kun pyykit ovat vaahteran alla sivupihalla, ne ovat poissa silmistä ja poissa mielestä.

Pyykit kannattaakin aina välillä pakastaa. Viime yönä taisi käydä pakkasen puolella. Kuten huomaatte opettelen ulkoa Mehtosen Reetan, vammaisneuvoston varapuheenjohtajan, minulle lainaamaa Saara Särmän ja Rosa Meriläisen opasta hauskempaan elämään nimeltä Anna mennä.

Oppaassa kehotetaan kehumaan nainen päivässä. Nyt kehun kaksi. Ensinnäkin vammaisneuvoston puheenjohtaja on opettanut minut löytämään naistutkija Saara Särmän, en ollut Särmästä ennen Reetan vihjettä kuullutkaan. Tästä olen kiitollinen ja sitten! Eilinen naishammaslääkäri oli kiva. Mielenkiintoista oli kuunnella siinä suu auki, mutta puhekyvyttömänä, hänen selostustaan herkullisista hedelmistä. Papaija on kuulema yliveto. Ja Afrikassa banaanit ovat bataatin paksuisia ja niitä keitetään vedessä kuin meillä perunoita.

Hammashoitajakin oli kiva ja kertoi oman vinkkinsä makean nälkään. Kannattaa pakastaa banaaninsiivuja pieniin rasioihin ja sulattaa banaanit, kun himo iskee ja napsia pieniä herkkupaloja, jotka eivät ole kovin epäterveellisiä.

Saara Särmän ja Rosa Meriläisen Anna mennä -oppaan perusteella päätin, että antaa olla haaveilut kilojen karistamisesta. Jos ällöttää katsoa peiliin, en katso peiliin. Jos näytän pahalta kuvissa, en esiinny valokuvissa. Ripsiväristä vapaannuin viime kesänä. Olen aina ollut hieman allerginen kosmetiikalle ja joka aamu, kun väänsin ripsarit naamaan, pelkäsin, onko tämä päivä se, jolloin luomeni saa tarpeeksi juuri tästä meikkimerkistä.

Allergista reaktiota ei tarvitse pelätä, kun ei meikkaa. Piilolasit hylkäsin jo vuosia sitten ja alkoholin vielä kauemman aikaa sitten. Mistään näistä elimistöni ei nauttinut. Humalatilaa olin siihen mennessä salaa jo pitkään pitänyt ylimainostettuna juttuna.

Saara Särmältä ja Rosa Meriläiseltä opin, että suklaa on suhteellisen harmiton mielialalääke. Koska elimistöni ei oikein pidä mistään kemiallisesta ja jos kerta pelkästä puudutusaineesta tulee hirveä olo, haha - Annan synnytyksen yhteydessä saatu ilokaasu sai minut melkein oksentamaan, suklaasta tulee hyvä olo. Jos sitä syö liikaa, tulee huono olo. Mielialasuklaaksi voi valita vaikka leivontasuklaata, jota taatusti ei voi syödä niin paljoa, että tulee huono olo.

Elämä on loppujen lopuksi yksinkertaista, kun antaa mennä tai jättää silleen. Antaavittuollasipilänhallitus!

Muuten! Jättiläistelevisio, jota olen monta vuotta vihannut, lähti talosta, kun heitin sen ulos. Yksinkertaista. En kysynyt keltään kantaa asiaan. Vips vain.

Talvisota

Philip Teirin Talvisodasta on pitänyt kirjoittaa. Luin sen liian nopeasti ja liian nopeasti siirryin sen jälkeen muihin kirjoihin. Talvisota oli oikein mielenkiintoinen enkä pitänyt sitä ollenkaan huonona, vaikkei se onnistunut ärsyttämään. Talvisota oli ennen muuta avioliittoromaani. Kertoi toisiinsa kyllästyneestä ylemmän keskiluokan avioparista, mutta lämmöllä. Kiinnyin kumpaankin päähenkilöön ja heidän lapsiinsa.

Mies oli 1970-luvulle jysähtänyt sosiologitutkija, yliopistomies, Max, jolla alkoi olla täysin toiset kiinnostuksen kohteet kuin vaimollaan, Katriinalla. Vaimo rakasti seuraelämää ja ylellisiä kutsuja. Max olisi halunnut olla rauhassa. Vaimolla oli hyvä työpaikka ja hyvä työura, lapset olivat lähteneet kotoa. Puolisot haaveilivat toistensa kohtaamisesta, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään liiton pelastamiseksi.

Kirjassa oli muuten oivia ja osuvia pieniä kuvauksia ylemmän keskiluokan elämästä. Max oli seitsemisentoista vuotta sitten kuullut tenniskaveriltaan kolmen virolaisveljeksen remppafirmasta ja hän oli tilannut remppafirmalta keittiön uusimisen. Keittiön hajottamiseen oli kulunut vain pari tuntia, mutta sitten työ alkoi tökkiä. Virolaistyöläiset käyttivät liikaa aikaa tupakoimiseen ja ärsyttivät talon väkeä tupakoidessaan sisällä. Kun Max ja Katriina osoittivat tupakkapaikaksi parvekkeen, työ eteni entistä hitaammin.

Näinpä näin. Keskiluokka näkee työläiset. Jepjep.

Tuleepa mieleen muudan vuokrataloyhtiön toimitusjohtaja, joka kunnantalon aulassa kahvitauoillaan täkäläisten sossutätien kanssa otti aikaa viereiseltä vuokratalotyömaalta, että työläisten kahvitauot olivat ylipitkiä. Ehkä mies koetti olla vain hauska ja ironinen, sillä hänen todella täytyi istua kunnantalon kahviossa ylipitkällä kahvitauolla seuratakseen, että meidän firman työläisten kahvitauot olivat ylipitkiä. Johtajan työhuoneen ikkuna oli aivan eri suuntaan.

Kirjoitin tyypille takaisin sähköpostilla, että vuokratalotyömaalla työskentelevät meidän firman miehet asuvat itse vuokrataloyhtiön taloissa ja he maksavat pikku palkoistaan vuokraa, josta maksetaan vuokrataloyhtiön toimitusjohtajan monituhateuroista palkkaa. Pidin hänelle pienen luennon kansantalouden liikkeistä ja ystävällisesti kehotin tätä pitämään typerän päänsä kiinnni.

Että kannattaa sitä monituhantisella kuukausipalkalla istua leveällä pepullaan toimipisteensä kahviossa ja kytätä, kuinka kauan työläiset, joiden selkänahasta hänenkin palkkansa nyhdetään, ovat kahvitauolla. Minä olisin tyyppinä ollut kunnioittavasti hiljaa ja ottanut vielä lakin päästä silkasta kunnioituksesta.

Nyt minä aloin taas vaahdota, mutta olen hiljalleen kehittämässä lausetta, jonka aion sanoa viiltävän, murhaavan, tappavasti sen jälkeen, kun olen havainnut jonkun ylemmän keskiluokan edustajan narisevan siitä, että hän maksaa palveluksistamme isot eurot ja silloin pitäisi sitä, tätä ja etenkin tuota sekä myös nuolla asiakkaan varpaanvälit. Sanon, että työnnä sinä vain ne eurot pyllyreikääsi, yläluokan nautaeläin, me emme ole mikään asiakaslähtöinen feikkipaskalafka. Me maksamme työläisillemme rakennusalan tessin mukaiset ja jos asiakas haluaa asiakaslähtöisen feikkipaskalafkan palvelukset ja romahduttaa kikyttämällä kansaa kansantaloutemme loputkin, siitä vain!

Onneksi meillä on mukaviakin asiakkaita. Heidän varpaanvälinsä nuolemme kyselemättä ja pesemme vielä hiuksillamme jalatkin. Tosin Matti ei semmoista voi tehdä, ajelee nykyään päänsä hirvikärpästen takia.

Jääkaapin sisältö

Teirin Talvisodassa oli tarkka kuvaus Maxin ja Katriinan jääkaapin sisällöstä. En löydä sitä tähän hätään. Etsin ehkä joskus myöhemmin. Kirja kuvaa myös vaivihkaisesti viime vuosikymmenien sosiaalista laskua. Max oli noussut Kristiinankaupungista akateemiseen keskiluokan ylälaitamille ja hänen nuorin lapsensa Eva vaikutti lähinnä vajoavan. Eva opiskeli Lontoossa taidetta ja loppujen lopuksi valitsi kumppanikseen Occupy-aktivistin.

Kuvaavaa ja symbolistakin.

Eduskuntatalon pihalla majaillutta suomalaista Occupy-liikettä en ole pongannut suomalaisesta valtamediasta, kuten en SKP:n puheenjohtaja-ympäristötaiteilija JP Väisäsen organisoimaa Punaiset muuttolaatikot -pop up -taideteostakaan. Kun kävimme vassunaisten kanssa eduskuntatalolla vierailulla muutama vuosi sitten, luki eduskuntatalon portailla jättiläismäisin punaisin kirjaimin SKP. JP Väisänen oli kyydittänyt paikalle satoja punaisia muuttolaatikoita ja rakentanut muiden komukoiden kanssa portaille käsitetaideteoksen. Taideteos oli paikallaan jokusen tunnin ja se oli vain ohikulkijoiden nähtävänä sekä tietysti Tiedonantajan kannessa seuraavalla viikolla.

Ajatustilaa ei anneta. Se on otettava itse.

Suomalainen Occypy-liike tulee valtamediassa vastaan joskus harvoin ja silloinkin sivumennem. Vähän samaan tyyliin, kun Hesarin Erkki Kylmänen teki vuonna 2009 juttua Slavoj Žižekistä. Kylmänen ei missään kohtaa maininnut, että Žižek on kommunisti tai edes vasemmistolainen.

Hesarin syyskuun kuukausiliitteessä taka-aukeamalla oli juttu Lassi ei luovuta. Mukava, että Occupy-aktivistista ylipäätänsä tehdään juttua eikä se nyt haittaa, että vain Missä hän on nyt? -osastolle. Se tietysti haittaa jutun sävyssä, että ikään kuin aktivismi olisi aina tuomittu epäonnistumaan ja liikehdintä hiipunut.

Ei liikehdintä ole mihinkään hiipunut. Sitä osoittivat joukkovoimamielenosoitukset. Liikehtijät ideoivat parhaillaan seuraavia aktioita.

Talvisodan kannessa on edelleenkin keltainen liimalappu. Siinä lukee, että kirjan mielenkiintoisin hahmo oli Laura, prekaari, joka Hesariin Maxista juttua tehdessään söi kuormasta. Ihan niin kuin minä, kun tein juttua Matti Valkosesta Matti ja Liisa -lehteen. Laura jäi arvoitukseksi ja kunnioitan kirjailijan ratkaisua. En valita, vaikka olisin kyllä halunnut tietää, alkoiko Laura iskeä Maxia oman yhteiskunnallisen aseman nostamiseksi.

Aloin miettiä, kuka on Maxin esikuva. Jossain vaiheessa veikkasin Jeja-Pekka Roosia. Hänhän on naimisissa tutkija Anna Rotkirchin kanssa. Roos on syntynyt vuonna 1945 ja Rotkirch vuonna 1966.

Mitenkään erityisen sekaisin Max ei Laurasta mennyt eikä heidän rakasteluansa kuvattu eläimellisen intohimoiseksi paneskeluksi. Jännää. Ikään kuin Max olisi vain hieman väsähtäneesti lähtenyt Lauran matkaan. En tiedä. Vaikea sanoa. Olisi ollut kiva, jos Teir olisi  mennyt Lauran päähän. Itse Mattia vampatessa olin viimeisistä lisääntymishormoneistani niin sekaisin, etten olisi mitenkään kyennyt niin jotenkin viileisiin (ja laimeisiin) reaktioihin kuin Laura. Laura pystyi säilyttämään arvokkuutensa, minä en. Minä tosin en ollut nostamassa yhteiskunnallista asemaani, vaikka työmarkkina-asemani oli prekaari jo ennen Mattia. Olin sairas himosta. Ja hyvä niin, sillä ilman ylimaallisen voimakkaan henkilökemiabuustin ansiosta sitä tässä nyt kirjoitellaan. Eikä sen väliä näin kahdentoista vuoden päästä ajateltuna, vaikka toinen osapuoli ei olisi ihan niin voimakkaasti asiaa kokenut.