Pia Valkonen

Kärkölä, Järvelä, Ävänti, Nummenkulma

Benjamin Martikaisen pojan, kosijan, paper´narukengät

pe 9.9.2016

Tulimme eilen keskiyöllä Marian HOJKS-palaverista Järvenpäästä. Ei kannata yrittää mitään työhön liittyvää, sillä en nyt erota, onko luvussa kolme vai viisi nollaa.

Olen lukenut kahta loistavaa ja lämmintä fyysisen ja sisäisen miljöön kuvaajaa. Pöh, fyysinen ja sisäinen eivät rimmaa, mutta menkööt, sillä minä olen oman merkintäni diktaattori ja päätin, että sanapari kuvaa parhaiten sitä, mitä koetan ilmaista. Meinasin kyllä ottaa fyysisen vastapariksi henkisen, mutta se vie aivan liikaa New Age -alueelle ja juuri nyt minusta tuli sille allerginen. Ainakin vähäksi aikaa.

Olen muuten tutkiskellut sitä, miksi minulla on niin kova torjunta kaikkea New Agea kohtaan. Ehkä siksi, että tuntemani newageilijat ovat vähän sumeita. Sellaisia ilmavia ihmisiä, joiden kanssa en osaa jutella. Koen niin, että sellaisten ihmisten ajatusten kanssa on kuin koettaisi haroa teesihdillä keijupölyä kasaan. Anteeksi.

(Pääsin Jaan Kaplinskin avoimen happamessa, jopa vihamielisessä, Kirjeessä isälle kohtaan uskonnot. Kaplinski ärähtää, että Viron kansa on todellinen New Age -kansa, joksa uskoo melkein kaikkeen. Paitsi tieteeseen. "Tieteen arvostus on meillä matalalla. Syy on varmasti neuvostoajassa, jolloin tieteestä oli tehty yksi ideologian ihanteista, jossa ideologia itse nimitti itseään tieteelliseksi kommunismiksi." (Jaan Kapilinski Kirje isälle s. 148)

Vaikka Kaplinski isäkirjeessään pääasiassa nyreilee, tuntuu teksti helpottavalta. Tulipa vastaan joku, joka ei lässytä!

Heidi Jaatinen kuljettaa esikoisessaan Ei saa katsoa aurinkoon lukijaa savolaiskylässä pienen Lennu-pojan hahmossa. Lukija ikään kuin asetetaan Lennun silmien taakse. Raili Miettinen kuvaa blogissaan lapsuutensa körttiseuroja Sonkajärven Sukevan Pajusenmäen kylällä. Lukija näkee, kuinka seuraemännät silmä kovana katsovat, kun pappi leikkaa kakkua; miten veitsi kulkee kakussa ja onko kakun pohjakoostumus oikea.

Alkoi naurattaa. Minä en sellaisia yksityiskohtia Kärkölän Järvelän Nummenkulman normiluterilaisista ompeluseuroista muista enkä osaa edes jälkikäteen mielikuvitella. Istuin Ollikoiden lehtihyllyn vieressä kovalla tuolilla ja ahmin Pellervoita ja muita aikakauslehtiä, joita meille kotiin ei tullut.

Meille tuli Maaseudun Tulevaisuus, Hesari, Kansa Taisteli ja Apu. Hymykin tuli ilmeisesti aina silloin tällöin tai sitten meille ostettiin irtonumeroita. Voisin kyllä kysyttäessä pilkun- ja kuvantarkasti kuvailla jutut "Roikut jo ristillä Timo K. Mukka" tai "Mökin akka alastonmallina".

Olin ompeluseuroissa fyysisesti paikalla, mutta sisäisesti yhtä upoksissa lukemisiini kuin isän sisko, Aune-täti, joka teki työuransa Ruokolahdella Keltasen kirjakaupassa ja kuoli jokunen vuosi sitten Puumalassa. Eli elämänsä ikäneitona. Vanhaksipiiaksi en muista kenenkään häntä sanoneen. Tosin en muista, kenenkään sanoneen Aune-tätiä ikäneidoksikaan. Hän oli Aune-täti eikä kukaan erityisesti problematisoinut Aune-tätin naimattomuutta.

Aune-täti oli Aune-täti, hän asui Ruokolahella, ulkomailla siis, omakotitalon yläkerrassa ja myöhemmin vanhan keltaisen talon yläkerrassa viehkossa pikku asunnossa, kävi töissä kirjakaupassa ja eli kirjoilleen sekä matkoilleen. Meillä kotona oli tapana sanoa, että lähetään ulkomaile, Ruokolahele, kun kärtin, voisimmeko joskus, edes joskus, käydä ulkomailla. Kärtin sitä etenkin sen jälkeen, kun isoveli-Toke oli käynyt Marokossa ja tuonut tuliaisiksi eksoottisia tavaroita ja itselleen nahkaisen cowboy-tyylisen hatun.

Nolo kosija

Aune-tädin kosijoista, Benjamin Martikaisen pojista (kait niitä oli vain yksi, mutta ilmeisesti monikkomuoto tarkoitti sitä, että Benjamin Martikaisen poika tuli Vyyhtilään Aune-tätiä kosimaan puhemiehen kera) on kyllä sukulegendä, jonka mukaan Aune-neidon nuoremmat sisaret, Anja ja Annikki, hihittivät tuvan oven takana kyökissä sitä, että kosijalla oli pitkän tuvan pöydän alle käperrettynä häpeävät jalat, joissa oli kengät, joissa oli paper´narut.

Se oli jotenkin nöyryyttävä havainto ja sen koomin ei ole Aune-tädin naimakaupoista kukaan mitään kuullut. Minä en itse asiassa oikein koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa pula-aikana on kengissä, joissa on pahaiset paper´narut, kun käsittääkseni kaikilla ei ollut edes kenkiä, mutta ehkä ison sukutalon tuvassa paper´narukengät muuttuivat naurettaviksi.

Kesällä 1999, kun Maria oli kirkuva keskosvauva, kävimme jännällä kombinaatiolla Retretissä. Sankariveljeni Kosti ja hänen Ritvansa ottivat Marian hoitoon (ja kuuntelivat sankarillisesti vauvanukkea pienemmän rimpulajalan loputonta itkua) isän luona Koivulassa Puumalan Huuhkaalan kylällä.

(Nimet ovat minulle tärkeitä, makustelen niitä. Nummenkulman naapurimme asuivat Lahti-Riihimäki -radan lähellä Ävännin pysäkin vieressä. Ävänti on likaisenharmaanruskea joki, joka kiemurtelee taivaallisen kauniiden etelähämäläisten peltojen lävitse. Ja Huuhkaala, oikeasti, isän ja äidin viimeisen asuinkylän nimi oli Huuhkaala ja isällä oli tapana aina kertoa, minkälaisia versioita kylän nimestä on kirjekuorien päällä: ennen kuin isällä ja äidillä oli tieosoite, kirjekuoren päälle kirjoitettiin kylän nimi. Vanhempani saivat postia, milloin Huuhkalaan, milloin Kuuhkajaan.)

Retretin-reissulla, minä olin kuski, olivat lasteni biologinen isä, Leonid, joka oli juuri selviytynyt jotenkuten klenksutellen psykoosistaan - tai ei klenksutellen, vaan töissä Jari Auvisen parsapellolla ja illat onkien meille venäläisiä suola- ja aurinkokuivattuja särkiä, voblia, sekä Jukka-serkku ja Aune-täti, Sorjosia molemmat sukunimeltään.

Jotain kyselimme Jukka-serkun kanssa Aune-tädiltä sukutilasta Vyyhtilästä sekä sen mutkikkaista suhteista (niinhän se täytyy olla, kun talossa sodan jälkeen eli useita naimattomia sisaruksia, talon vanhin poika ja tämän ylimielinen ja ainakin ylimoraalinen superkörtti, mutta rutiköyhä, vaimo, meidän äiti siis) ja täti vastasi sympaattisen epäselvästi: "En mie muista. Mie istuin puussa ja luvin."

Myöhemmin, kun sukulaiset tiukkasivat isän nuoremmalta veljeltä Timolta, Anja-tätin hautajaisissa Säyneisissä, muistaako Timo-setä sitä ja muistaako Timo-setä tätä, Timo-setä sanoi aivan vastaansanomattomasti: "En mie muista. Täytyykö sitä kaikkea muistaa?"

Oi muistatko, no en!

En paljoa Retretin-reissusta muista, sillä olin huhtikuun puolivälistä lähtien nukkunut pätkissä, lopulta ehkä en ollenkaan. Maitoallergiasta epäilty keskosvauva piti ruokkia apteekin Peptidi-tuttelilla kolmen tunnin välein. Kun kolmen tunnin välein tapahtuva ruokintaurakka oli syksyllä 1999 ohitse ja Maria nukkui elämänsä ensimmäisen yön putkeen, heräsin aamuyöstä pitelemään taskupeiliä lapseni kasvojen edessä; kuoliko se nyt, kun ei kuulu mitään.

Aikuisten oikeasti! Huomatkaa, ihmiset, jos pienten lasten äiti ei saa nukkua tarpeeksi. Jos äiti ei saa nukkua tarpeeksi, hän voi ottaa penskansa autoon ja ajaa sen vaikka päin Kuopion-bussia, kuten Rautavaaralla.

Syksystä 1999 en muista muuta kuin, että me Marian kanssa nukuimme Kuopiossa Linnanpellonkatu 17:ssä. Me nukuimme, nukuimme, nukuimme ja nukuimme. Suomenpystykorva Mirokin nukkui meidän kanssamme ja Annakin toivottavasti nukkui minun vatsassani. Lasten isä oli maahanmuuttajille tarkoitetussa koulutuksessa Kuopion aikuiskoulutuskeskuksessa ja tuli iltapäivällä kotiin ihmettelemään, eivätkö naiset ole siihen mennessä edes paitaa päälle saaneet tai potkuhousuja.

Me emme olleet pukeutuneet. Emme ehkä pukeutuneet niinä päivinä ollenkaan. Me nukuimme. Itsenäisyyspäivän 1999 tienoilla muutimme Riistavedelle.

Korso, Järvenpää, Kerava

Aina, kun tulee puhe siitä, että Maria asuu nykyään Järvenpäässä, alkaa Matti rallattaa lorua: Korso, Järvenpää, Kerava. En tiedä, mikä levy hänellä aivoissa silloin laskeutuu lautaselle, levylautaselle nimittäin. Eilen lähdimme melkeinpä aikataulussa seitsemän pintaan (Matti sanoi, että seitsemän seitsemäntoista tarkalleen ottaen) ajamaan kohti Järvenpäätä ja Marian HOJKS-palaveria.

Annan pyysin mukaan ja lupaa koulusta sen vuoksi, että hänkin tuntisi olevansa osa perhettä.

Ajoimme Pulkkilanharjua pitkin ja Asikkalan läpi, josta Matti sanoi, että on se kumma tämä Asikkalan pitäjä; Asikkalan kirkko on, missä on, mutta keskustaajama on Vääksy. En minä sitä ole niin ajatellutkaan ja sanoin, että meidän liikkumapinta-alamme, kun olin ensin pieni ja sitten nuori, rajoittui hyvin pienelle alueelle Järvelässä.

Meidän perhehän pyrki sieltä koko ajan pois. Suorinta tietä Puumalaan isän kotipaikalle Vyyhtilään aina, kun siihen tuli mahdollisuus. Vihantasalmella pysähdyimme kahville. Se oli must ja Lusin suoralla päästeltiin niin paljon kuin punaisesta pikku-Fiatista lähti. Myöhemmin isä "revitteli" Lusin suoralla Toyota Corollaansa, joka oli niin vanhaa vuosimallia, että jopa automies Teijo Kuokkala oli sitä mieltä, että meidän isän Corolla oli cool. Teijo ei kouluajoilta minusta varmaankaan paljoa muista, mutta ikivanhan Corollan hän muisti.

Asikkalassa kerroin, että ensimmäinen kunnollinen poikaystäväni asuu nykyään Asikkalassa. En tarkoita, että häntä edeltänyt kokeilu olisi ollut jotenkin epäkunnollinen, vaan sitä, että ensimmäinen kokeilu ei johtanut oikeastaan mihinkään kunnolla. Kröhöm, niiden kielareiden jälkeen säilyin ihan yhtä neitsyenä kuin ennen niitä kielareita.

Joka tapauksessa pääsin kertomaan Annalle, että on minullakin ollut urheileva poikaystävä ja lentopalloilija vielä kaiken lisäksi! Loppujen lopuksi tästä tuli Keskustan kunnallisvaaliehdokas Asikkalassa vuonna 2008. Oliko appiukkoni siirtolainen? Siirtolaisuus selittäisi Kärkölässä syntyneen kihlattuni kepulaisuuden. Kärkölässähän, jos ei ollut Koskisen Oy:n työläispiireistä, synnyttiin etupäässä kokoomuslaisiksi. 1980-luvulle tultaessa paikkakunnan valtasi inha rock´a´billy -henki, joka sai tytöt pukeutumaan typeriin amerikkalaismallisiin pönkkähameisiin ja pojat panemaan tukkansa ällölle tötterölle. Työläistytötkin niin tekivät ja työläispojat. Typerät aivottomat luopiot!

Olisivat edes tunnistaneet työväenluokkaisen skan. Turha toivo siltä paikkakunnalta.

"Ska on jamaikalainen musiikkityyli, joka syntyi 1950-luvun lopussa. Ska sai alkunsa, kun yhdysvaltalaiseen rhythm and bluesiin  yhdistettiin jamaikalaisen perinnemusiikin aineksia. Ska levisi 1960-luvun alussa jamaikalaisten maahanmuuttajanuorten ("rudeboyt") välityksellä myös Isoon-Britanniaan,  jossa se sai valkoisiakin kuuntelijoita varsinkin mod-nuorten ja myöhemmin skinheadien keskuudessa. Ska tuli uudestaan muotiin Isossa-Britanniassa 1970-luvun lopulla (toinen aalto tai two-tone), jolloin ska-rytmejä hyödynnettiin usein myös uuden aallon rockissa."  https://fi.wikipedia.org/wiki/Ska

Kuolintarinoita

Kerroin Annalle siitä, kuinka ensimmäisen kunnollisen poikaystäväni, kihlattuni, vanhemmat, Ester ja Kaarlo Ahokas, kuolivat, ja kuinka kuulin siitä. Tarina sisälsi paljon sivupolkuja, joita lähdin seuraamaan eikä mennyt kauankaan, kun olimme Kankahaispirtin kohdalla Kärkölän kirkonkylällä, Annalla oli hirveä ja aggressiivinen nälkä, ja minä jäin viittomaan Kärkölän kirkon jälkeen ihanata kumpuilevaa etelähämäläistä maisemaa.

Tämä on sieluni ja muistoni maisema, sanoin rinta täynnä pakahtuvaa tunnetta. Matti tuumasi ytimekkään rauhallisen murskaavaan tapaansa, että sinun sielunmaisemasi on nyt Lapinlahden lukion parkkipaikka. Piste.

Kerroin, että kihlattuni isosiskon tytär, Minna Heino, oli meillä Puumalassa mansikankeruussa, kun minä pakoilin keräystyötä kämppäemännän ja mansikanmyyjän hommiin. Opettelin jopa tekemään mansikanpoimijoille ruokaa, sillä en kestänyt poimintatyötä muutamaa tuntia kauempaa. Tuli kauhea pissahätä ja jalat sekä selkä väsyivät.

Minna Heinosta sain aiheen miettiä sitä, miten ulkopuolisia me Kärkölässäkin olimme. Isä ja äiti haaveilivat molemmat paluusta Puumalaan, mutta kun isä päätti rakentaa Puumalan Koivulan pikku talosta isomman eläketalon, äiti alkoi peruuttaa. Jotain tapahtui. Äiti asettui Kärkölän Järvelän Nummenkulman Vuorimaan tilalla sängylle sikiöasentoon ja sanoi, ettei voi mennä kauppaan.

Olin juuri aloittanut lukion Järvelässä. Isä rakensi unelmaansa Puumalassa. Tai no, isä rakennutti sikäläisillä kirvesmiehillä talon, jonka ulko-oven takaa eteisestä unohtuivat eristeet, mutta ei se mitään. Rakennusinsinööriveljeni Touko lisäsi ne eteisen jälkikäteen.

Minä olin niin kovaa kyytiä menossa kihloihin Markkuni kanssa, että sanoin jahah, enkä huolestunut asiasta sen enempää. Kävin varmaankin itse kaupassa seuraavana päivänä koulun jälkeen ja pyöräilin viiden kilometrin matkaa kotiin. En huolestunut sittenkään, kun äiti oli Hattelmalan mielisairaalassa lepäämässä ja isä viereisessä keuhkotautisairaalassa toipumassa massiivisesta, varmaankin stressiin aiheuttamasta, astmakohtauksesta.

Ajattelin ehkä, että no jopas, kumpikin elämässään epätoivoisesti raatavista vanhemmistani ovat lepäämässä. Ajattelin ehkä myös sisimmässäni, että jo oli aikakin!

Sitä paitsi mitäs minä huolestumaan. Molemmat vanhemmat olivat edellenkin elossa. Minähän olin jo koko siihenastisenkin elämäni elänyt tietoisuudessa siitä, että vanhemmat kuolevat. Kun minä synnyin, ei ollut elossa enää omien vanhempieni vanhempia Roosa-mummoa (so. Smolander) lukuun ottamatta, josta minulla ei ole omia muistikuvia ja jonka hautajaisten takia opin pelkäämään ja inhoamaan virrenveisuuta. Opin, että kun aletaan veisata virsiä, alkavat ihmiset itkeä.

Pääasia, ettei tarvinnut Puumalaan muuttaa. En minä sitä Kärkölää niin rakastanut kuin Markkua. Siinä vaiheessa naisen elämää ei vielä oikein erota, onko kyse rakkaudesta vai hormonipöllystä. En tosin mene sanomaan, osaanko edellenkään erottaa tilat toisistaan, mutta hormonibuusti on pelastanut minut varmasti monta kertaa psykiatriselta sairaalaosastolta, alkoholismilta sekä huumeilta.

Tai pitäisikö sanoa, että hormonibuustini on pelastanut psykiatriset sairaalaosastot ja päihdeparantolat minulta?

Kun etsimme eilen lounaspaikkaa Järvelästä, mietin suureen ääneen meidän perheen ulkopuolisuutta Järvelässä. Sanoin, että kyllähän meillä Koivulassa Puumalassa kävi esimerkiksi Niemelän Heli, jonka kanssa olin ylin ystävä kesällä Korhosen Riitan ja Karvisen Seijan (nyk. Kaukoranta) välissä, muistaakseni se oli se kesä tai sitten kesä, jolloin Karvisen Seija ja Paavo muuttivat Järvelästä, kesä, jonka jälkeen luulin kuolevani. Sitten innostuin kertomaan Annalle, kuinka Helin vanhemmat kuolivat.

Lähtivät yhtenä aamuna töihin sahalle ja jäivät vartioimattomassa tasoristeyksessä junan alle.

Sen jälkeen olisin kertonut sadanteen kertaan omissa pienimuotoisissa ylioppilasjuhlissani vierailleesta Kärpäsen mummon vuokralaisesta Rautavuoren pahisveljeksestä, joka myöhemmin, niin olen antanut itselleni kertoa, murtautui Uimosen kiskalle, sai reisivaltimoonsa viillon ikkunalasista ja raahautui osuuspankin taakse kuolemaan, mutta en niin enää tehnyt.

Surettavia naamoja

Annalle alkoi kuolinkertomusten määrä riittää. Hänelle oli etsittävä ruokaa. Etsimme sitä äskeisen osuuspankin vieressä olevasta lounaspaikasta. Hernekeittoa oli tarjolla. Ei käynyt. Kävimme myös Kantakrouvissa, joka jätti etupäässä surullisen olon. Kantakrouvissa ei ilmeisesti valmisteta muuta ruokaa kuin mitä saa valuttamalla hanasta.

Eilen oli kaunis ilma eikä minulla ollut sydäntä eikä mieltä katsoa tarkemmin Kantakrouvin terassilla istunutta punakkaa ja turvonnutta joukkoa. En halua tietää, kuinka moni luokkakavereistani siinä istui. Olin vähällä kirjoittaa väliotsikoksi Surullisia naamoja, mutta se ei ole totta. Kantakrouvin terassin kantaporukka oli mitä hilpeämmässä nousuhumalassa. Kello oli puoli yksi iltapäivällä, aurinko paistoi lämpimästi eivätkä he surreet.

Lähdimme Järvelän Nesteelle. Anna joutui syömään pizzaa ja sanoi, että kasvissyönti kyllä kiinnostaisi. Sanoin, että sitten hänen kanssaan matkailu muuttuu entistä epätoivoisemmaksi.

Voi olla, että ihmiset loukkaantuvat. Kuolinkertomukset voi lukea niinkin, että minä vain kutistelen menneisyyteni ihmisiä erilaisiksi kertomuksiksi omiin tarpeisiini. Teen kuitenkin tässä koko ajan blogiini omaelämäkertaa tyttärieni joskus lukea enkä voi sille mitään, että oma elämäni koskettaa muita ihmisiä, vaikka oikeastaan harvoin minusta siltä tuntuu, minusta pääasiassa tuntuu siltä, että elän jossain omassa vakuumissani ja mietin sitäkin, olemmeko koskaan sittenkään eläneet vuodesta 1969 vuoteen 1981 Järvelän Nummenkulman Vuorimaalla.

Ja minä lukuvuodet 1981-1984 Järvelän taajamassa kolmessa eri osoitteessa. Piti äsken ihan valokuvia katsoa.

Sankariveli

Marian HOJKS-palaverin jälkeen kännyköiden imperaattorit ei kun navigaattorit ohjasivat meidät sankariveli Kostin luokse. Kosti tarjosi kahvia, karjalanpiirakkaa ja ylelliset leivänpäälliset. Annakin sai lopulta kaipaamansa hedelmät, sillä Järvelästä emme ehtineet niitä ostaa. Olimme Neste-lounaan jälkeen seitsemän minuuttia aikataulustamme myöhässä ja vaikka Matti ajoi niin, että SeRGein renkaat vinkuivat, myöhästyimme Validiasta viisi minuuttia.

Sankariveli Kosti on sen vuoksi, että hän pelasti minut, kun uimataidottomana nelivuotiaana putosin Immolan kartanon työväen saunan laiturilta Immolanjärveen. Kun muutimme Järvelään, laiturin tolpan nokkaan jäi kuivumaan virkattu nallukkani, se oli vaaleansininen ja pehmeä, sen muistan. Itkin nallea, itkin muuttoa. Vihasin Vuorimaan yksinäisyyttä. Kaipasin kartanon työläiskakaralaumaa.

Olin niin yksinäinen ennen koulun alkamista, että unohdin puhumisen taidon. Ensimmäisellä luokalla en muista sanoneeni kenellekään luokkakaverilleni mitään. Kommunikoimme toisen maalaistytön, Ylitalon Satun, kanssa sanattomasti. Vuorimaalla minulla ei ollut muita kavereita kuin sata lammasta ja Viuha. Viuha oli vähän tylsä päätään riiputtava työhevonen, jonka kanssa isä teki Vuorimaan metsätöitä. Koirat, Nikke, Kirre ja Pirre, pitivät myös seuraa. Nikke tosin oli vihainen beagleuros ja kiinnostunut vain luistaan, sen muistan, mutta suomenpystykorvat kiintyivät meihin, ruokkijoihinsa.

Kosti-veli pakkasi meille mukaan säkillisen äidin ja isän pellavapyyhkeitä. Meillä on nyt keittiöpyyhkeitä lopuksi elämäämme ja tytöille heidän opiskeluasuntoihinsa. Lisäksi saimme SeRGein takakonttiin isän 50-vuotislahjakellon. Isän syntymäpäivävalokuvasta voin todistaa, että isä tosiaan sai kellon 50-vuotis- eikä 60-vuotislahjaksi.

Kello lyö jotain puolen tunnin välein. Pitää kuulostella, kestääkö pääni sen äänekästä takutusta tuvassa ja kuuluvatko lyönnit yläkertaan ja haluaako toinen veljeni sittenkin kellon. Pitää ottaa puheeksi asia, kun huomenna tulevat käymään. Kosti-veli antoi minulle myös yhden isän ja äidin kermanekoista. Sen kaikkein pienimmän, sillä isompaan ei meillä ole tarvetta.

Ehkä jossain vaiheessa sankariveljeni vetäytyy yrityksestään eläkkeelle. Saimme häneltä nimittäin myös säkillisen tyhjiä mappeja. Mapit muuten maksavat törkeän paljon. Laskin, että säkissä on melkein sadan euron edestä tavaraa. Ehkä emme aja alas rakennusliikettä ennen kuin kaikki säkin mapit ovat käytetyt. Jos on luvassa yhtä paskoja tilivuosia kuin nyt oli, voin änkeä samaan palkanlaskumappiin pari, jopa muutaman palkkalaskelma- ja tuntiraporttivuoden. Veljen mapit riittävät siten vuosikausia.

Hennalan vankileirit ja Mäntsälän kapina

Mäntsälän Kellokosken nurkasta ajoimme Ohkolan kylän kautta Mäntsälän kirkonkylälle. Kosti-veljen 50-vuotispäivät pidettiin Ohkolan nuorisoseurantalolla ja minusta tuntuu siltä, että Mäntsälän kapina lähti sieltä. Tilaisuudesta jäi mieleen se, että minulla oli ylläni kammottava ja asiallinen odotusajan mekko, jota pidin ainoastaan Annan ristiäisissä ja veljen juhlissa.

Äitiysmekko teki minusta niin asiallisen näköisen, että tunsin kuivuvani ja käpristyväni sen sisään. Minulla on sellainen muistikuva, että heitin sen lopulta roskiin, vaikka se olikin ostettu käyttämättömien vaatteiden kaupasta. Veljen juhlissa olin hukassa. Annan syntymästä oli muutama kuukausi ja tytöt olivat jossain hoidossa. En muista, kuka heitä hoiti. Ikään kuin olisin ollut liikkeellä junalla.

Sen muistan, että isän siskon mies, joka sittemmin eli pitkään Juvalla, hipsi Ohkolassa etsimään sota-aikuisia muistojaan. Jotenkin hänen rintamalle lähtöönsä Mäntsälän Ohkolan kylä liittyy, joku voisi kertoa, miten. Ehkä juvalaiset nuoret miehet kerättiin Mäntsälään. Isän lankomiehen lenkistä pitkin sotamuistoja nousi kova haloo. Muistan, kuinka sukulaiset olivat kauhuissaan, että nyt se Arvi-setä katosi. Ei hän mitään kadonnut. Oli vain muistelemassa vanhoilla reiteillä.

Minun isäni oli talvisotaa edeltävässä keräilyssä Kuopiossa Männistön koululla. Männistön koulun vieressä olevassa Männistön vanhassa kirkossa, joka nyt on Jyväskylän roomalaiskatolisen seurakunnan käytössä, kuulutettiin talvella 1992 avioliittoon minut ja ensimmäinen aviomieheni.

Eilen Ohkolan seurantalon ohi ajaessa muistutin, että jos ei juuri osoittamastani seurantalosta niin sitten jostain muusta talosta kylällä lähti 27. helmikuuta vuonna 1932 lähti Ohkolan metakka, joka laajeni Lapuan Liikkeen masinomaksi Mäntsälän kapinaksi, sillä kapinalla oli kannattajansa sekä Seinäjoella että Jyväskylässä.

Kapinallisten mukaan Suomen hallitus ei ollut tehnyt kaikkia tarpeellisia toimia kommunismin hävittämiseksi, joten hallituksen oli erottava ja uusi muodostettava tilalle. Mielenkiintoista, miten niin ei ollut tehnyt tarpeeksi, sillä vuonna 1932 olivat tulleet voimaan kommunistilait ja vallankumoukselliset istuivat Tammisaaressa. Tosin siellä he kävivät työväen "yliopistoaan". Kommunistien sulkeminen samaan vankilaan oli hölmöä, sillä kommunistin penteleet verkottuivat keskenään ja opiskelivat kiellettyjä oppejaan muun muassa pienin paperilappusin.

Ehkä Lapuan liikkeen kannattajien mielestä kommunistit olisi pitänyt tappaa. Joko ampumalla, kuten Varkauden Huruslahden arpajaisissa, joissa käsittääkseni joka viides punavanki ammuttiin välittömästi. Tai näännyttämällä nälkään, kuten Fellmanin pellolla Lahdessa.

Muistutin Annaa siitä, kuinka jokunen vuosi sitten olimme mukana taiteilija Kaisa Salmen performancessa Lahdessa Fellmanin pellolla. Eri puolilta Suomea tuli bussilasteittain tuhansia ihmisiä esiintymään taideteoksessa. Mekin lähdimme UKI-pakulla tyttöjen, Ullan, Essin, Heidin ja Rauhan kanssa Lahteen. Esiintyjien tuli pukeutua tummiin vaatteisiin. Annalle kävimme matkalla ostamassa mustan urheilupusakan Heinolan K-Citymarketista. Pusakka on nyt Marian käytössä. Tummissa vaatteissa katselimme jalkoihimme ja tömistimme niitä.

Koreaografia tuntui omituiselta. Välillä tuntui siltä kuin performancen ohjaajat olisivat luulleet olevansa zumbassa, mutta lopputulos oli koskettava. Lopulta elimme kevään 1918 tuskassa Fellmanin pellolla. Etsimme jaloistamme leivänpaloja ja tiesimme, että suurin osa meistä kuolee pian. Anna ei nukkunut seuraavana yönä eikä kyennyt menemään kouluun.

Ajoimme Mäntsälästä vanhaa tietä Lahteen. Tulimme taas huikaisevan kauniiden näkymien läpi Hennalaan. Aina kun ajoimme lättähatulla Järvelästä Lahteen, äiti Hennalassa sanoi matalalla ja merkitsevällä äänellä, että Hennalassa oli punavankileiri. Meillä kotona luettiin Taisto Huuskosen Laps´ Suomen, ei ollut epätietoisuutta siitä, mitä Neuvostoliitto 1930-luvulla oli, mutta ei meidän perheessä myöskään peitelty sitä, mitä toiset suomalaiset tekivät toisille suomalaisille keväällä 1918.

Tajusin eilen, miksi Suomen lippu on aina lähinnä yököttänyt. Sen jälkeen, kun Lenin - setä Venäjällä - oli sutaissut puolivahingossa ja varmasti myös maailmanlaajuinen vallankumous mielessä Suomelle itsenäisyyden, sisällissodan voittanut osapuoli sulki hävinneet keskitysleirille - siis ne, joita ei välittömästi tapettu. Kuka tahansa olisi voinut joutua vankileirille. Esimerkiksi Jokioisissa ja Forssassa lahtarit lukivat punikeiksi sellaisetkin, jotka vain olivat suostuneet elintarvikkeiden ottolautakuntaan.

Olemme Marian ja Annan kanssa menneet tavallisten turistien jokilaivaristeilylle Nevalla kohdasta, jossa oli muistokyltti. Kyltti kertoi, että juuri siitä kohtaa leningradilaiset ottivat Nevasta vettä, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia 8.9.1941 - 27.1.1944. Leningradilaisia kuoli piirityksessä etupäässä nälkään 641 000 henkeä.

Jostain syystä olen sitä mieltä, että tulee muistaa niin kauan kuin kykenee, mutta sitten kun ei kykene, ei se mitään. Ei tarvitse. Ei siun eikä miun tarvitse.

Heinolan kirkonkylä

Eilisen illan tummetessa Matti halusi näyttää meille Heinolan kirkonkylän. Heinola on minulle merkityksellinen kaupunki, vaikka aina sen ohi viiletämme kiireessä emmekä juuri ehdi pysähtymään. Isä ja äiti olivat aikeissa ostaa Heinolasta talon. Meillä oli jo söpö 1950-luvun koti katsottuna, mutta Puumalan osuuspankki ei antanut lainaa. Sen jälkeen perheemme rahat siirrettiin Puumalan säästöpankkiin.

Kävimme katsomassa myös jotain ikivanhaa hönnää vanhan Mikkelintien tiepenkan kupeessa. Talossa oli pieni keittiö ja pitkänomainen kamari. Kamarissa sängyt olivat verhon taakse kätkettyjä kerrossänkyjä ja huokaisin helpotuksesta, etteivät isä ja äiti sitä ostaneet. Talo oli niin kapea, että minuakin ahdisti. Muistaakseni se sijaitsi juuri Heinolan kirkonkylässä.

Heinolan kirkonkylä on oudosti erillinen saareke ja Matti kertoi löytäneensä sen vahingossa viimeksi, kun kävi Helsingissä. Matti vapautui Kuopion-palaverista aikaisin aamupäivällä ja saattoi käyttää päivämatkansa aivan juuri niin kuin halusi, mennä sinne minne halusi ja katsoa juuri niitä paikkoja, joita halusi.

Mitä mies teki? Ajoi vanhaa tietä ja löysi Heinolan kirkonkylän, jonka halusi näyttää minulle ja Annalle eilen. Anna sanoi, että oikeasti, jos me vielä menemme Heinolan kirkonkylään, hän ei kykene huomenna kouluun. Äkkiä tuli ilta ja pimeni. Olimme Joroisten Jari-Pekassa keskellä lämmintä yötä, kun kaikki rekat jo nukkuivat suloisesti kylki kyljessä vaimeasti valojaan vilkutellen.

 Jokainen yksinään maan sydämellä
         auringonsäteen lävistämänä:
         ja äkkiä on ilta

          Salvatore Quasimodo. suom. Elli-Kaija Köngäs

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi