Pia Valkonen

Kunnanjohtajan valinta

Heidi Jaatisen miljöökuvauksesta

Kärkölän kunnan kehittämisestä

ke 14.9.2016

Meni jännittäväksi. Kävin äsken Lapinlahden kunnanhallituksen esityslistaa vilkaisemassa, kun muistin, että ensi maanantaina kunnanhallituksen kokouksessa on esillä kunnanjohtajan valinta. Vaikuttaa oikeasti siltä, että kunnanjohtaja valitaan tällä kertaa demokraattisesti:

"Koska kunnanjohtajan valinnan suorittaa valtuusto ja se on kunnan tärkein henkilövalinta, työryhmä totesi parhaaksi menettelyksi sen, että kaikki haastatellutehdokkaat kutsutaan vielä valtuuston kuultavaksi perjantaina 30.9.2016. Tällöin he voivat esittäytyä ja kertoa näkemyksensä Lapinlahden kunnan johtamisesta ja kehittämisestä suoraan kunnanjohtajan valitsijoille. Tämän jälkeen valtuustolla onaikaa muodostaa kantansa ennen 4.10.2016 valtuuston kokouksessa suoritettavaa kunnanjohtajan valintaa." (Ote Lapinlahden kunnanahallituksen esityslistasta) 

Täytyy sanoa, että kaikki kolme haastateltua tuntuvat hyviltä. Oma suosikkini, ääridemokraatti ja perustuslaillinen hallintomies, Antti Jokikokko on saanut anarkistis-karnevalistiset voimat liikkeelle ja hänestä liikkuu kuntakeskuksessa jopa ihan puhdaspiirteinen antimainos. Matti, kun näki lappusen, tirskahti, että aijaa, nyt tuli anttimainos. Antianttimainoksen tietsikkapiirros oli oikeastaan melko sympaattinen ja runo kekseliäs. Minä en ainakaan siitä loukkaantuisi.

Joudun myös olemaan samaa mieltä kunnanhallituksen puheenjohtajan Ossi Martikaisen (kesk.) kanssa siitä, että ammattihakijoita, kuntakiertäjiä ja urahaukkoja ei kannata edes haastatteluun pyytää. Olisi niin mukava saada Lapinlahden kuntaan edes melko pysyvä kuntalaisten kusitolppa.

Kunnanjohtajan pesti on vähän saman tyyppinen koiranvirka kuin puolueen puheenjohtajuus, mutta valtaahan kunnanjohtajalla on ja sen pitäisi riittää. Sekä kunnon palkka. Siihen hintaan rakkikoirat saavat kuseksia kintuille ja kansalaiset laatia antimainoksia.

Heidi Jaatisen kuvauksia

Taannoin ylistin kirjailija Heidi Jaatisen miljöö- ja tunnelmakuvauksia. Syksyn tulon hän kuvaa näin: "Vaikka välillä näytti siltä, että kesä ei ottanut loppuakseen ollenkaan, syreenit helottivat pensaissaan, pikkulinnut sirkuttivat pesäpuuhissaan ja aurinko kaartoi korkeaa raidettaan, niin äkkikä kesken valoista kesäpäivän hiljaista tyyneyttä yksinäinen lehti kellastui koivupuussa, irtosi ja lähti leijailemaan maahan. Miehet katsoivat lehden putoamista ja kirosivat ankarasti. Ne kohosivat pystyyn ja sanoivat, että suruajalla leikkiminen sai lopettaa tähän. Minun oli vakuutettava niille, että kyse oli yhdestä ainoasta poikkeustapauksesta, lehdestä, joka oli erehtynyt. Mutta lehtiä irtoili lisää ja miehet pillastuivat." (Heidi Jaatinen Jono s. 205-206)

Jotenkin kolahti. Ensin irtosi yksi pieni lehti, sitten toinen ja kohta niitä ryöppysi alas puista. Syksy tulee aina jotenkin varkain. Ensimmäinen keltainen lehti tekee minut aina iloiseksi, sillä vihaan etenkin helteisiä kesiä. Rakastan tällaisia syyskuun päiviä, kuten tänään oli. Aamulla kirpeää ja aamupäivällä huikaiseva kylmä kirkkaus. Illalla oranssia.

Kaikki aina alkaa alusta syyskuussa. Koulu, kirkkovuosi, elämä. Kesä oli minulle yleensä aika yksinäistä aikaa Kärkölän Järvelän Nummenkulman korvessa. Ystävät olivat kilometrien päässä. Kesästä jäi aina ahdistunut olo. Aurinko paistoi, oli kuuma ja minä paloin.

Herkesinpäs runolliseksi.

Voikukista Heidi Jaatinen sanoo seuraavasti: "Pihassa kasvaa isomykeröistä voikukkaa. Se leviää taajana keltaisena vyönä kiertäen pihan kuin voittokulkue. Niin kuin ei sille mikään olisi vierasta. Mielistellen se heittäytyy nokkosten joukkoon ja kiertyy pihasaunioiden liki." (Heidi Jaatinen Ei saa katsoa aurinkoon s. 31)

Mielistelevät voikukat voittokulkueessa! Wow!

Ei saa katsoa aurinkoon -romaanin kakkosluvusta, jossa Lennu-poika lähtee hautajaisista E-liikkeen urheiluosaston myyjän kyydissä, saimme Matin kanssa aikaan kirjallisuuskeskustelun. Urheiluosaston myyjällä on Vauxhall Viva. Minä ensin luin luvun niin, että Lennun kyydittäjä sammutti moottorin ja hypähti ulos, avasi konepellin ja kiersi kahvasta. Mietin, miltä vuosikymmeneltä kirja on.

Kysyin Matilta, minkä vuosimallin Vauxhall Vivoissa oikein on kampi. Matti katsoi minua kuin idioottia ja sanoi, että minkään vuosimallin Vauxhall Vivoissa ei ole ollut käynnistyskampea. Autojen käynnistyskammet ovat jääneet jonnekin 1800-luvulle tai about. En voi nyt tarkistaa asiaa, sillä mies on jossain satojen jalkojen korkeuksissa.

Luin auton käynnistys-fiksaus -kohdat toiseen kertaan. Ei hemmetti, Lennun kyydittäjän kammenkierrosta ei ollut mitään puhetta. Luin kolmannen ja neljännen kerran. Sitten luin koko luvun uudestaan ja juu, Lennu istuu yksin autossa, ikkunalasit huurtuvat. Lennu laskee kätensä kammelle ja pyörittää. Tuuli iskee sisään ikkunanraosta.

Kyse oli ikkunankammesta, hyvänen aika. Luin kohdan Matille ja nauroin itselleni. Näin käy, kun lukee liian nopeasti. Minulle jäi mieleen vain Vauxhall Viva ja kampi. Ajattelin, pakkohan sen on olla käynnistyskampi. Sitten luin Matille eteenpäin. Seuraavassa kappaleessa puhuttiin Jolkin baarin mainoskynästä, joka on kojelaudan kynätelineessä. Lennu tarttuu kynään, mutta samassa koko kojelauta putoaa hänen syliinsä.

Matti kysyi, hetkonen, niin kuin mitä? Ettäkö Vauxhall Vivasta irtoaa kojelauta, hän äsähti; Vauxhall Vivan kori on yhtä peltiä. Myös kojelauta on samaa rakennetta kuin kori. Matti kävi nettiin kuin hamsteri. Kuului rapinaa ja kohta pikku läppärin ruudulla oli jossakin lehdessä ammoin ollut kuva täysin rungolle puretusta Vauxhall Vivasta. Kojelauta oli kuin olikin samaa runkoa muun auton kanssa.

Tätä asiaa pitää oikeasti kysyä kirjailijalta. Jospa kirjailija kuvasi jotain sellaista vuosimallia, jossa kojelauta ei ole muotoiltu kiinni runkoon.

Ja Kiiltomato-kritiikkisivuilla on heti kirjakritiikin ensimmäisessä lauseessa, että Ei saa katsoa aurinkoon on kuvaus 1970-luvulta. Sillä lailla, mutta tulipa nyt osallistettua automies-aviomies kirjallisuuteen.

Kärkölän kunnan kehittämisestä

Luin pitkästä aikaa Le Monde Diplomatiquen. Kannatti, sillä lehdessä oli hyviä juttuja. Sillä lailla, mutta nyt on kiire. Pitää käydä pissallakin ennen kuin alkaa kirjallisuuden webinaari enkä minä edes tiedä, mikä on webinaari. Niin. John R. MacArthurin jutussa Amerikan pressanvaaleissa oli lainattu matkakirjailija Paul Therouxia, joka oli vuosina 2013-2014 kulkenut halki "Syvän etelän" ja löytänyt "Etel-Carolinasta, Alabamasta, Missisippistä ja Arkansista paikkakuntia, jotka näyttivät zimbabwelaisilta kaupungeilta, yhtä rempallaan ja kiipelissä.

Minulle tuli heti mieleen lainauksesta Kärkölän kunnan keskus Järvelä ja Järvelän liikenneympyrän tienoo. Sinnehän muutama päivä sitten merkinnässäni toivoin kunnan tekniseltä toimelta toimivaa ruohonleikkuria.

Pah, jatkan myöhemmin illalla. Kello tuli pykälään.

Se siitä webinaarista. Ei minulle ole annettu mitään huonetta tai kutsua. Sitä paitsi webinaarihuoneeseen olisi pitänyt kirjautua jo 15 minuuttia ennen luennon alkamista. Jatkan Kärkölän kehittämisestä. Ihmettelin jokunen vuosi sitten blogissanikin, mikä Kärkölää oikein vaivaa; kunta on niin lähellä Helsinkiä ja tuntuu kituvan. Lukiokin, josta kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1984, on lakkautettu.

Taisin silloin kirjoittaa, että kaavoittaisin kunnan Helsingin syrjältä tai jostain läheltä Järvelän rautatieasemaa paljon tontteja pääkaupunkiseudulla töissä käyjille ja hommaisin pikarautatie- tai non stop -bussiyhteyden Helsinkiin. Jakaisin tontit ilmaiseksi.

No jopas, huokaukseni oli kuultu. Järvelästä viime viikolla mukaan nappaamassani Kesä-Kärkölä -lehdessä tarjottiin loistavaa tilaisuutta saada tontti oman talon alle nimellisellä summalla. Melkein teki mieli siltä istumalta aloittaa lause: "Maaaaaattttttiiii, nyt ois sun vuoro muuttaa..... voitasko me rakentaa....... talo...... Järvelään.........?"

Lisäksi kunta järjestää ideakilpailun kunnan elinvoimaisuuden ylläpitämiseksi ja lisäämiseksi. Haussa eivät jutun mukaan ole "ympäripyöreät taivaanrannanmaalaukset, vaan konkreettiset toimenpiteet, joilla parannetaan juuri Kärkölän elinvoimaisuutta." Elinvoimatekijöinä on muun muassa vetovoimainen ympäristö....

Mysteeri on se, miten kaunis Kärkölän kirkonkylä on ja miten repsahtanut Järvelän asemataajama. Toinen mysteeri on se, että Mäntsälä - veljeni siellä asuu - on niinä vuosina, jolloin veljeni on siellä asunut, tuplannut asukaslukunsa. Kärkölä tuntuu 1980-luvun puolivälin jälkeen lähinnä simahtaneen.

Jos minä olisin Kärkölän kuntapäättäjä, ottaisin hyödyn irti junaradasta, asemasta ja helsinkiläisistä, jotka haaveilevat "maalla" asumisesta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi