Pia Valkonen

Etwas zu viel

Suhteestani Juhani Ahoon

pe 16.9.2016

Eilen vein viisi kirjaa Pielaveden kirjaston kierrätyshyllyyn. Lähdetin talosta kaksi pienyritysopasta. En ole niitä avannutkaan. Kyllä pienistä pienimmän yrityksen pyörittäminen on niin absurdia hommaa, että ei tässä kirjat auta. Siperia se on, joka opettaa.

Tosin kierrätyshylly oli väliaikaisesti pois käytöstä, sillä kirjasto pyrki eroon omista poistokirjoistaan ja oli sujuttanut vanhan kierrätyshyllyn sisällön poistokirjamyyntiin. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä nyt sain poistomyynnistä Irja Ranen Nauravan neitsyen.

Kävin moneen otteeseen silittelemässä Nauravaa neitsyttä, mutta en koskaan muistanut ottaa mukaan vaihtokirjaa. Koetin Matti Pulkkisen muistoseuran hallituksen kokouksessa puheenjohtajalle ja varapuheenjohtajalle harimoida pitkin nettiä, sillä muistin, että Nauravan neitsyen kirjoittaja oli Hilkka Ravilo. Sekoitan Irja Ranen ja Hilkka Ravilon. Kuulostin tosi sekavalta, mutta tässä selitys.

Nyt toin vaihtokirjoja Pielavedelle ja jätin ne odottamaan taas uutta kierrätyshyllyä. Pidän enemmän täysin anarkistisista kierrätyshyllyistä, jonne saa jättää ja josta saa viedä kirjoja ihan niin paljon kuin haluaa.

Esimerkiksi Kuopion kirjastossa sellainen on. Keväällä seurasin, mitä Kuopion kirjaston kierrätyshyllyssä tapahtuu. Kirjat vaihtuvat koko ajan. Lopulta minun oli pakko mennä siihen ja hamstrata Sapo-sarjan dekkarit edelleen välitettäväksi. Itsehän en dekkarigenreä vieläkään olen edes koettamassa ottaa haltuun. Lapinlahdella on myös vapaa kierrätyshylly ja se on hyvä asia.

Pielaveden poistohyllystä sai kirjoja kassillisen kahdella eurolla. Ja mitäpä tuli vastaan? Olavi Kareksen päiväkirja vuodelta 1960 Kierros auringon ympäri. Karekseen tutustuin viime toukokuussa Laihian kirjaston kierrätyshyllyn ääressä, jonne pääsi, vaikka kirjasto ei olisikaan auki. Hylly sijaitsee kirjastokerroksen porraskäytävässä. Siinä on myös viihtyisä penkki. Aivan ihastuttavaa.

En tiedä, miksi edes menin aukaisemaan Olavi Kareksen päiväkirjan vuodelta 1965 Kallaveden rannalta - päiväkirja valpurista 1964 valpuriin 1965.Tai nyt tajuan, kun kirjoitin päiväkirjan nimen tähän. Siinähän esiintyy Kallavesi ja koko järvi sekä itse asiassa Itä-Suomi tuntui niin käsittämättömän kummalliselta, ihan kuin vieraalta maalta, siinä eteläpohjalaisen kirjaston edessä. Eikä kirjasto ollut edes auki ja saapeilla oli rivi mielenkiintoisia kirjoja.

No, se oli menoa. Koko toukokuun lopun vietin Olavi Kareksen seurassa hillittömän ihmetyksen vallassa. Tyyppihän oli selkeästi oikeistokypäräpiispa ja niin sivistynyt ja niin epäsovinnainen! Todellakin! Todellakin! Haluaisin niin olla pitämättä hänestä. Eilen, kun näin, että käteni tarttui kuin itsestään Kareksen päiväkirjaan vuodelta 1960, huokaisin kuin Olavi Kares itse Werner Holmbergin maalausten yksityiskohtien edessä: "Etwas zu viel!"  (Olavi Kares Kierros auringon ympäri s. 19)

Ei auta. Aloitin eilisillan Olavi Kareksen seurassa. Päiväkirjaa on oikeastaan antoisaa ja avartavaa lukea rinnan Jaan Kaplinskin Kirjeen isälle kanssa. Mikä ettei myös John Shelby Spongin Miksi kristinuskon pitää muuttua tai kuolla -kirjan kera.

Piikkilankaan pallinsa repinyt beagle

Äsken mietin sähköpostiviestissä suhdettani Juhani Ahoon. Se on aika kielteinen.

Termos, olen lukenut Juhani Aholta vain kertomuksia, joita on kansakoulun lukemistoissa. Äsken löysin omasta hyllystä Aho-kokoelman, jossa on Sasu Punanen. Pöljällä asunut pakinoitsija, Yrjö Räsänen SDP:n ja myöhemmin SKDL:n miehiä, on ottanut Ahon novellista pakinoitsijanimimerkkinsä. Jossain noista kansakoululukemistoista oli myös irvokas ja jollain lailla myös
vihamielinen kuvaus Minna Canthista.

Ei kun! Se olikin Tarja Lappalaisen Salonkielämässä luvussa Minna Canth ja Juhani Aho tukkanuottasilla. Tekstin nimi oli Juorun jumalatar ja siinä Aho pisteli tosi pahaa Minna Canthista:

"Hän on vanhanpuoleinen nainen. Vino hän on ja kiero ruumiltaan. Hartiat ovat vähän kumarat ja kun hän kävelee, niin kulkee toinen olkapää hiukan edellä. Silmissä palaa pitkin matkaa ilkeä loimo, suun ympärys on koston himosta väännyksissä ja laihat huulet tiukasti toisiinsa puristettuina. "

Tekstin lopussa on viittaus Potifarin vaimoon, joka koetti vietellä Joosefia ja kun Joosef ei antautunut, Potifarin vaimo lavasti Joosefin syylliseksi. No, viittaus viimeistään paljasti sen, että Aho kirjoittaa Minna Canthista. Canthan ilmeisesti ihan tosissaan rakastui Ahoon, joka taas ihan tosissaan kait oli rakastunut Elisabeth Järnefeltiin.

Jostain kumman syystä pidän ihan hirmuisesti Elisabeth Järnefeltistä. Ehkä siksi, että tämä tunsi itsensä Kuopiossa koko ajan muukalaiseksi - Pietarin saksalais-aatelistoa kun oli. Hah, minäkin olen tuntenut itseni Pohjois-Savossa koko ajan muukalaiseksi, vaikken sen aatelisimmista piireistä ole kuin eteläsavolaislähtöisestä maatyöläisperheestä, joka on töiden perässä kiertänyt koko Suomen. Sellaista työväenluokkaa ei muuten enää ole ja ehkä siksi - ja myös siksi, että olen prekaari - en tunne itseäni kotoisaksi perinteisessä ay-vasemmistossakaan. Meidän porukat kuitenkin olivat proletaareista proletaareimpia ja minun lapsuuteni aivan feodaalimeininkiä. Olen kasvanut suurtiloilla ja työläisten kasarmeissa siellä.

Ehkä tässä on sellainen juttu kuin Koko Hubaralla ja Laura Lindstedtillä. Tunnet varmaan tämän kohdan kirjallisuuskeskustelusta? Ikään kuin Koko Hubaran mielestä Laura Lindstedtin olisi pitänyt pitäytyä Oneironissa kajaanilaislähtöisen luterilaistytön asioissa eikä käyttää hyväksi juutalaista identiteettiä, kuten Oneironissa teki. Minä kun luin Koko Hubaran blogimerkinnän ajattelin, että miksi Koko Hubara ei itse kirjoita diasporajuutalaisen näkökulmasta. Kukaan ei estä sitä.  Toisaalta ymmärrän Hubaraa. Hehe, Juhani Aho ei tosin varasta minun identiteettiäni - vaikka minulla on herrasväen nöyrän palvelijan identiteetti - oma aputoiminimeni
tässä raksaliikkeen kyljessä on Lehtipiika, mutta katson oikeudekseni inhota Juhani Ahon tekstejä, sillä Ahon näkökulma on ylhäältä alas.

Hm. Nyt tajusin. Näkökulmakysymys. Parempiosaiset voisivat kirjoitella parempiosaisista ja antaa kansankuvausten olla. Kansa kyllä osaa kuvata itseään ja näkyy sekä kuuluu, vaikka parempiosaiset eivät aina niin haluaisikaan.

Sitä paitsi inhoan ihan hirveästi esimerkiksi kirjoitusta Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Samanlaista vitun lätinää kuin Rautatie. Yööök;

"Siihen aikaan kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään: - Äiti, hoi, kuulehan, - eiköhän ostettaisi lamppua meillekin?
Mitä vittua?
- NO, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän lätilätilätilätilätilätilällällää ja loputtomiin."

Yökyökyök.

Ja Keijo Siekkisen osuvimpiin kielikuviin kuuluu mukaelma Rautatien Matista. Romaanissa Jäähyväiset rakkaudelle. Nuoren Johanneksen tilinpäätös hän kuvaa jotain romaanihenkilöään niin, että on kuin Ahon Rautatien Matti, joka laapustaa kotiin kuin piikkilankaan pallinsa repinyt beagle.

Pia"

PS. Juuri tämän takia hamstraan kirjoja. Jos en olisi lainannut Keijo Siekkisen viimeisintä romaania kirjastosta, voisin nyt rynnätä omaan kirjastooni ja kaivaa esille kohdan, jota lainasin todennäköisesti päin persettä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi