
ma 1.8.2016
Aamulla ensimmäisenä pesin yläkerran vessan. Kun tulimme eilen kotiin Ilmajoki-Seinäjoki-Keuruu -turneelta, kotona oli vastassa haju ja kaksi kiukkuista kissaa. Toinen alkoi heti dramaattisesti oksennella pitkin keittiön lattiaa. Yläkerrassa oli käynyt skunkki tai sitten Yrjö Oskari Kerransyötyruoka.
Kaikki energiapisarat tuli käytettyä siihen. Lenkiltä löysin yhden kokonaisen kantarellin. Se on nyt jääkaapissa. Ehkä huomenna haen sille kaverin. Kaiken lisäksi ensin hukkasin senkin ainokaisen sienipoloisen ja Suomalaisen Kirjakaupan mainospussin. En minä ehkä yhden kantarellin takia olisi peruuttanut useita kilometrejä, mutta se kassi. Kävelin ja kävelin ja kävelin edestakaisin ja etsin kadonneita ja loppujen lopuksi kassi oli keriytynyt itse irti Marimekko-Lenin-kassin rivasta suurin piirtein siinä kohtaa, johon toisen kerran epätoivoissani parkkeerasin auton.
Aurinko porotti ja hiki valui. Onneksi oli monta litraa vettä mukana.
Kun vihdoin ajattelin, että jotain työnpoikasta voisin koettaa, tuli komennus autonkuljettajaksi. Yksi paku päätti olla käynnistymättä postin edessä. Piti toimia käynnistysakun hakijan kuljettajana. Enhän minä sellaista viidenkymmenen kilon akkua olisi jaksanut nostaa Volkkarin peräkonttiin.
Sen jälkeen vähän ajattelin kokeilla kameraa. Ilmajoen lakeuksilla kun kuvasin rakastunutta nuorta paria pussailemassa keskellä peltoa, kameran näyttö näytti digitaalisia liuskoja. Onneksi Matti oli saanut inhoamaani älykännykkään kelvollisia kuvia, jotka taisivat olla parempia kuin järjestelmäkameralla otetut.
Kuvasin maailman parhaiten kasvaneita sametti- ja äitienpäiväruusujani, Euroopan pienintä kurkkua sekä Suomen innokkainta kukkijakurpitsaa. Lähetin jopa jonkinlaisen satoalbumin facebookiin. Ehkä seuraavaksi kuvaan kissavideoita kiukkuisista kissoista, jotka kostavat kusemalla ja oksentelemalla sen, että isäntäväki uskaltaa joskus olla olematta kotona. Kamera vaikutti olevansa kunnossa, ehkä vain muistikortti on käyttämättömänä itsestään tuhoutunut.
Kuitenkin tunsin epätoivoa. Enkö sittenkään koskaan enää palaa omaan työhöni? Kamerakin tekee kuolemaa. Ammattilaisvehje.
Maria jo katselee Ilmajoella vuokrattavana olevia rivitalokaksioita. Kotiin ei tyttö meinaa enää palata, kunhan nyt pääsee lähtemään.
Olin niin allapäin kuin ihminen vain voi olla. Voimaton, ärtyisä, toivottomuuden uhkaama. Sitten minulle soitti kaksi Jehovan todistajasisarta. Kirjoitin syksyn kalenteriini ensimmäisen - ja toivon, että vähän aikaa ainoan - merkintäni: Iisalmeen kirpparille pe 19.8. heti aamusta Marsun ja Tarjan kanssa.
Elämä näytti valonsa. Siunatut uskon sisaret!
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]